Mailmaan historian käännekohtia
13 Päivää täystuhoon
Nämä mielenosoittajat osallistuivat naisten rauhanliikkeeseen vuonna 1962
avulla. Väännettyään kättä Latinalaisen Amerikan herruudesta ja vaikutuksesta Afrikan, Lähi-idän ja Kaakkois-Aasian entisissä siirtomaissa kohtalo johti suurvallat Kuuban tapahtumien äärelle.
Kuuban ohjuskriisi juonsi juurensa Kuuban hallituksen vaihtumisesta 1959. Istuva diktaattori, Fulgencio Batista, syrjäytettiin vallankumouksessa, ja tilalle tuli Kuuban vallankumousarmeijan ylipäällikkö Fidel Castro ensin pääministeriksi ja sittemmin presidentiksi. Batistan ja muiden Latinalaisen Amerikan diktaattorien kannattajien tavoin USA:n hallitus sai yhtäkkiä osakseen kovaa kritiikkiä Castrolta tämän solmiessa diplomaattisuhteita USA:n kanssa. USA:n hallituksen vastaus oli Castron epäonnistunut salamurhayritys, minkä johdosta Castro vaati USA:n armeijan poistumista Guantánamo Bayn laivastotukikohdasta. USA kieltäytyi lähtemästä ja jäi ainoaan tukikohtaansa, joka sijaitsi maassa, jonka olemassaoloa se ei edes tunnistanut.
Castro matkusti USA:han keväällä 1959 tapaamaan presidentti Dwight D. Eisenhoweria, mutta tämän sijasta hän tapasi varapresidentti Richard Nixonin. Heidän tapaamisensa sujui huonosti, ja Castro etäännytti Kuubaa entisestään USA:sta julistamalla YK:lle, että Kuuban asema olisi neutraali USA:n ja Neuvostoliiton riitaisassa suhteessa. Tätä seuranneet suunnitelmat Kuuban uudelleen jakamisesta eivät miellyttäneet Yhdysvaltoja, joka omisti maata Kuubassa ja koki joutuvansa nyt luopumaan siitä omasta mielestään riittämätöntä korvausta vastaan
. CIA teki toisen epäonnistuneen salamurhayrityksen Castroa kohtaan, ja USA:n armeija alkoi toteuttaa salaisia pommi-iskuja Kuuban sokerintuotantolaitoksiin lokakuussa 1959 ja iski siten Kuuban viennin kulmakiveen. Sen
”Havannassa
tehtiin salamurhayrityksiä ja hyökkäyksiä, mutta USA kielsi tämän virallisesti”
SAC:n henkilöstö katselee tiedustelukuvia Adlai Stevenson näyttää
valokuvia Kuuban ydinohjuksista YK:n turvallisuusneuvostolle
jälkeen yhdysvaltalaisjoukot tekivät iskuja Kuuban öljynjalostamoihin ja siviilikohteisiin, mutta kielsivät virallisesti olevansa vastuussa niistä.
Castro allekirjoitti kauppasopimuksen Neuvostoliiton varapääministeri Anastas Mikoyanin kanssa helmikuussa 1960 toivoen saavuttavansa lisää vaikutusvaltaa USA:han nähden. Vaikutus oli kuitenkin päinvastainen, ja kärsivällisyytensä äärirajoilla oleva Eisenhower määräsi CIA:n tuhoamaan vasta hiljattain syntyneen Kuuban tasavallan. Neuvostoliiton pääministeri Nikita Hruštšov osoitti julkisen tukensa Kuuballe. Yhdysvallat suunnitteli kolmannen epäonnistuneen Castron salamurhayrityksen; tällä kertaa asialle pantiin mafia. Huhtikuuhun 1961 mennessä Yhdysvallat oli määrännyt täysimittaiset kauppa- ja talouspakotteet Kuubaa vastaan ja toteuttanut salaisen invaasioyrityksen. Juuri valittu presidentti John F. Kennedy kielsi yhä sinnikkäästi maansa osallisuuden moiseen toimintaan, mutta nyt Yhdysvaltain lehdistö oli päässyt asioista jyvälle ja alkoi levittää sanaa. Hruštšov varoitti, että neuvostojoukot tulisivat puuttumaan mahdollisiin USA:n Kuubaa vastaan osoittamiin vihamielisyyksiin. Kun yli
200 yhdysvaltalaissotilasta menehtyi ja tuhat vangittiin Sikojenlahden maihinnousun fiaskossa, USA:n piti keskeyttää yrityksensä tunkeutua Kuubaan. Kennedy hallituksineen koki täydellisen nöyryytyksen.
Hruštšov ja neuvostojoukot aistivat Kennedyn heikkouden ja käyttivät epäröinnin hetkeä hyväkseen. Elokuussa 1962 USA:han alkoi kantautua huhuja, että Kuubassa oli nähty epäilyttävällä varustuksella varustettuja neuvostokuormaautoja Kostoksi siitä että
USA oli sijoittanut omia ydinohjuksiaan Neuvostoliiton läheisyyteen Neuvostoliitto teki nyt saman Karibialla.
Saarelle oli asennettu mittava SS-4-taistelukärkien arsenaali, joka pystyi saavuttamaan USA:n itärannikon aina Washingtoniin asti. Aluksi Hruštšov väitti, että tarkoitus oli toimittaa maasta ilmaan ammuttavia ydinaseettomia ohjuksia Kuuban puolustuksen
”Päätös saaren saarrosta
oli [laillisista syistä] naamioitu
”Kuuban karanteeniksi”
avuksi vihamielisiä naapureita vastaan, mutta hänen todellinen tarkoituksensa oli saada vahvempi poliittinen jalansija USA:ta ja sen liittolaisia Britanniaa sekä Eurooppaa vastaan.
Kennedy vastasi tähän kokoamalla yhteen Kansallisen turvallisuuden neuvoston – EXCOM Min – joka ehdotti ratkaisuksi kuutta vaihtoehtoa. Jotain oli pakko tehdä, mutta diplomatia ei toiminut. Castron uhkailu johti yleensä haluttua päinvastaiseen lopputulokseen, ja sota Kuuban kanssa tai sen miehittäminen olisi valtava riski. Äärimmäisenä keinona päätettiin asettaa maa saartoon, vaikka laillisista syistä (saarto olisi merkinnyt sodan julistusta) puhuttiin Kuuban asettamisesta ”karanteeniin”.
22. lokakuuta 1962 klo 07:00 Kennedy julisti USA:n televisiossa ja radiossa, että Kuuban ”karanteeni” astuisi voimaan välittömästi estäen kaikkien hyökkäykseen tarkoitettujen sotilaallisten varusteiden viennin Kuubaan. Guantánamo
Bayn laivastotukikohtaan sijoitettiin 5 000
USA:n ilmavoimien ja laivaston sotilasta. Castro vastavuoroisesti alkoi mobilisoida Kuuban joukkoja. Hruštšov julisti, että karanteeni oli vihamielinen teko ja että jollei USA jättäisi Kuubaa rauhaan, sota alkaisi olla hyvin todennäköinen vaihtoehto.
Seuraavana päivänä USA:n lentokoneet vahvistivat neuvostojoukkojen suorittavan laukaisutestejä ohjuksillaan. USA:n laivasto asettui asemiin Kuuban rannikolle estäen muiden laivojen pääsyn saarelle. Lokakuun 25. päivään mennessä Kennedy oli ilmoittanut Hruštšoville kirjallisesti, että luvassa olisi täysimittainen konflikti, jollei Neuvostoliitto siirtäisi ohjuksiaan pois Kuuban maaperältä. Hruštšov antoi 26. lokakuuta vastauksensa, jossa hän ehdotti kompromissia. Neuvostoliitto vetäisi ydinasearsenaalinsa pois, jos USA vahvistaisi, ettei se enää koskaan hyökkäisi Kuubaan tai tukisi sellaista maata, joka yrittäisi tehdä niin.
Kennedy oli valmis käyttämään ehdotusta perustana vakaville neuvotteluille, mutta umpikujassa oleva Castro ei ollut vakuuttunut eikä luottanut Kennedyyn. Hän kirjoitti Hruštšoville uskovansa, että USA hyökkäisi lopulta Kuubaan sopimuksista huolimatta, ja antoi Neuvostoliitolle vapaat kädet jäädä Kuubaan ohjuksineen saaren puolustukseksi ja pelotteeksi. ”Uskon, että imperialistien aggressiivisuus on äärimmäisen vaarallista”, Kuuban pääministeri totesi kirjeessä, joka tunnetaan nimellä ”The Armageddon Letter” . ”Jos he todellakin valtaavat Kuuban kansainvälisistä laeista ja moraalista piittaamatta, silloin sellainen uhka pitäisi eliminoida lopullisesti oikeutetun puolustuksen turvin olipa sen toteutus sitten, miten raakaa ja kauheaa tahansa.”
27. lokakuuta selkkaus riistäytyi käsistä hälyttävästi, kun USA:n ilmajoukkojen majuri
”Castro oli raivoissaan kuullessaan uutiset Neuvostoliiton
vetäytymisestä radiosta, koska hänen kanssaan ei ollut neuvoteltu
asiasta.”
Kennedy allekirjoittaa Kuuban karanteenin
julistusta Neuvostoliiton
ydinohjus Moskovan Punaisella
torilla Nämä neuvostoohjukset sijoitettiin Kuubaan lokakuussa 1962
Rudolf Andersonin F-102-hävittäjä ammuttiin alas hänen eksyttyä Kuuban ilmatilaan. Lisäksi tilannetta tarkastelevaa USA:n tiedustelukonetta ammuttiin maasta käsin lähes samanaikaisesti, kun Karibian vesien syvyyksissä suoritettiin vaarallisia puuhia. USA:n hävittäjäalus USS Beale oli havainnut B-59-neuvostosukellusveneen ja aloittanut syvyyspommien pudotuksen sitä kohti osuen siihen useita kertoja. Bealen miehistö ei kuitenkaan tiennyt, että B-59-aluksessa oli 15 kilotonnin ydintorpedo. B-59:n happi alkoi loppua ja ympäröivät laivat estivät sitä nousemasta pintaan. Siksi B-59:n upseerit alkoivat olla karmaisevan lähellä ammusten laukaisemista, kunnes kapteeni Vasili Arkhipovin onnistui suostutella heidät pois valmiusasemista ja antautumaan. Arkhipov saattoi pelastaa samalla maailman.
Tämän kaiken tapahtuessa Kennedy sai Hruštšovilta toisen kirjeen, jossa tämä ehdotti Neuvostoliitto vetäisi aseensa pois Kuubasta, jos USA tekisi saman Turkissa. Neuvostoliitto ei ollut virallisesti hyväksynyt iskuja USA:n koneisiin, vaan iskujen takana olivat itsenäisesti toimineita komentajia. Neuvostoliitto alkoi olla lähellä omien joukkojensa hallinnan menetystä, mikä olisi tapahtuessaan saattanut johtaa katastrofaalisiin seurauksiin.
Kennedy hyväksyi Hruštšovin ehdot, joissa
USA lupasi, ettei se ikinä hyökkäisi Kuubaan, jos Neuvostoliiton taistelukärjet poistettaisiin Kuubasta. Kennedy lupasi myös, että USA veisi omat, Neuvostoliittoa uhkaavat ohjukset pois Turkista. Hruštšov paljasti myöhemmin, että Kennedy tarjoutui viemään USA:n ydinaseet pois myös Italiasta. Tämä oli tosin vain symbolinen ele, sillä Italian aseet olivat vanhentuneita.
28. lokakuuta kello 09:00 Hruštšovin viesti välitettiin Moskovan radiossa. Siinä kerrottiin, että työt keskeytettäisiin välittömästi Neuvostoliiton Kuubassa sijaitsevissa aseiden sijoituspaikoissa ja että aseet purettaisiin ja toimitettaisiin takaisin Neuvostoliittoon. Helpottunut Kennedy vastasi välittömästi luvaten kunnioittaa sopimusta ja kutsuen Hruštšovin päätöstä ”tärkeäksi ja rakentavaksi eleeksi rauhan rakentamisessa”. Castro, jonka kanssa kumpikaan osapuoli ei ollut neuvotellut tilanteesta, kuuli uutiset radiosta ja oli raivoissaan.
USA:n Kuuballe asettama ”karanteeni” ei päättynyt heti, vaan USA:n tiedustelu varmisti ensin, että Neuvostoliitto todellakin pakkaisi kamppeensa, kuten se oli luvannut.
Mitään yllättävää ei onneksi tapahtunut, ja Neuvostoliiton ohjukset oheistarvikkeineen lastattiin kahdeksaan laivaan, jotka poistuivat Kuuban vesiltä 5.-9. lokakuuta. Saarto päättyi virallisesti 20. marraskuuta, ja USA siirsi ydinohjuksensa pois Turkista seuraavan vuoden huhtikuussa. Castro oli vihainen, ja Kuuban sekä Neuvostoliiton välit viilenivät huomattavasti. Kriisin seurauksena Castron asema oli kuitenkin vahvistunut huomattavasti. USA ei voinut nyt hyökätä
Kuubaan – tai Castron kimppuun – ilman, että se olisi rikkonut oman rauhasopimuksensa ehtoja ja riskeerannut Neuvostoliiton kostoiskun mahdollisuutta.
Kriisin jälkimainingeissa perustettiin Moskovan ja Washingtonin välinen kuuma linja, joka loi näille kahdelle suurvallalle helpomman tavan neuvotella, jos vastaava tilanne muodostuisi uudelleen. Majuri Rudolf Anderson jäi ainoaksi pattitilanteessa henkensä menettäneeksi taistelijaksi (vaikka
”B-59sukellusveneen upseerit olivat karmaisevan lähellä ammuksen
laukaisemista”
lisäksi 18 henkilöä kuoli törmäyksissä ja onnettomuuksissa) ja hänen ruumiinsa palautettiin Yhdysvaltoihin ja haudattiin Etelä-Carolinaan sotilaallisin kunnianosoituksin.
Siinä missä Castron asema oli jokseenkin turvattu, sekä USA:lla että Neuvostoliitolla jäi kriisistä paha maku suuhun. Hruštšov pysyi vallassa vielä kaksi vuotta, mutta hänen syrjäyttämisensä oli suora seuraus Kuuban kriisin aiheuttamasta häpeästä Neuvostoliitolle, ja politbyroo koki hänen hoitaneen tilanteen taitamattomasti.
Samalla mielipiteet USA:ssa olivat ristiriitaiset, vaikka USA yritti vakuuttaa julkisuudessa, että kriisistä selvittiin voittajina. Esimerkiksi USA:n ilmavoimien kenraali Curtis Le May kutsui Kuuban ohjuskriisiä ”suurimmaksi tappioksi [USA:n] historiassa”. Le May oli vaatinut äänekkäästi Kuuban invaasiota kriisin ensihetkistä lähtien ja jatkoi samalla linjalla Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeenkin. ”Me olisimme voineet saada Kuuban ohjusten lisäksi pois Kuubasta myös Kuuban sen ajan kommunistit”, hän valitti vielä 25 vuotta myöhemmin.
Lopulta Kuuban ohjuskriisin voittajaksi selviytyi kuitenkin itse ihmiskunta. Prosessi herätti huomaamaan, että kaksi supervaltiota piti hyppysissään maailman valtaa ja niillä oli aseet toistensa välittömään tuhoamiseen, jolloin ne tuhoaisivat todennäköisesti koko maailman. Varovaisten arvioiden mukaan USA:n ja Neuvostoliiton välisessä ydinsodassa olisi kuollut satoja miljoonia ihmisiä.
Pelottavaa on myös se, että vaikka kuuluisa tuomiopäivän kello ei siirtynytkään Kuuban kriisin aikana, syynä oli pelkästään se, että kriisi tapahtui niin nopeasti, ettei johtokunta ehtinyt kokoontua. Kello osoittaa symbolisesti ”minuutteina vaille keskiyötä”, miten lähellä maailma kulloinkin on globaalia poliittista katastrofia. Juuri ennen kriisiä kello oli seitsemän minuuttia vaille keskiyön ja jälkeenpäin se siirtyi takaisin kahteentoista minuuttiin. Tänä päivänä tuomiopäivän kello näyttää 2,5 minuuttia vaille keskiyötä. Syynä siihen ovat liian vähäiset toimet ydinvarustelun pysäyttämiseksi ja ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi sekä USA:n ja Venäjän Ukrainan kriisin vuoksi huonontuneet välit ja Donld Trumpin antamat lausunnot. Ajatus keskinäisesti vahvistetusta tuhosta saattaa tuntua näin modernina aikana vanhentuneelta käsitteeltä, mutta eräiden lähteiden mukaan se on lähempänä kuin koskaan.
”Hruštšovin
koettiin perääntyneen itse luomistaan
olosuhteista”