Hol­lowayn nai­set

Tun­ne­tuim­mat van­git

Najsmurhaajat - - Sisällys - TEKSTI NELL DARBY

SE OLI AI­KA­NAAN JOI­DEN­KIN BRI­TAN­NIAN PAHAMAINEISIMPIEN NAISRIKOLLISTEN KO­TI. PEREHDYTÄÄN HOL­LOWAYN VAN­KI­LAN SULKEUTUESSA SEN SYNK­KÄÄN HIS­TO­RI­AAN JA NII­HIN, JOT­KA OVAT ASU­NEET JA KUOLLEET SIEL­LÄ.

On jou­lua 1902 edel­tä­vä viik­ko ja yö Poh­jois- Lon­toos­sa. Lin­na­mai­sen Hol­lowayn van­ki­lan ki­vi­sei­nien sisällä pää­van­gin­var­ti­ja te­kee vii­mei­sen kier­rok­sen sel­leis­sä. Kun hän tar­kas­taa yh­den pie­nis­tä huo­neis­ta ja lu­kit­see sen yök­si, nai­nen juok­see sel­lis­tään käy­tä­väl­le. Nai­nen nap­paa äm­pä­rin ja hui­tai­see sil­lä var­ti­jaa kol­me ker­taa. Var­ti­ja me­net­tää ta­jun­tan­sa ja kaa­tuu lattialle. Hä­ly­tys an­ne­taan ja var­ti­ja vie­dään sai­raa­laan, mut­ta ta­pah­tu­ma on vain yk­si jär­jes­tys­häi­riö van­ki­las­sa mui­den jat­kok­si. Hen­ki­lö­kun­ta­pu­la ai­heut­taa on­gel­mia; 18 nais­puo­lis­ta van­gin­var­ti­jaa on eron­nut kol­men vii­kon ai­ka­na, ja van­git tie­tä­vät sen ja hyö­dyn­tä­vät si­tä.

Tä­mä ru­ma koh­taus ta­pah­tui van­ki­las­sa, jos­ta oli juu­ri tul­lut pel­käs­tään nai­sil­le tar­koi­tet­tu van­ki­la. Siel­lä oli ti­laa noin 900 nai­sel­le, ja vaik­ka hyök­kä­jän ni­meä ei täs­sä ta­pauk­ses­sa ker­rot­tu leh­dis­sä, Hol­lowayn asuk­kai­den jou­kos­sa oli sii­hen ai­kaan kak­si eri­tyi­sen pa­ha­mai­neis­ta nais­ta. He oli­vat 24- vuo­tias Em­ma By­ron – tun­net­tiin ni­mel­lä Kit­ty – ja Ma­ry Ann Spil­la­ne, 28; mo­lem­mat oli tuo­mit­tu kuo­le­maan, mut­ta si­sä­mi­nis­te­ri oli äs­ket­täin myön­tä­nyt lyk­käys­tä. By­ron oli tuo­mit­tu poi­kays­tä­vän­sä puu­kot­ta­mi­ses­ta ja Spil­la­ne aviot­to­man lap­sen­sa tap­pa­mi­ses­ta. By­ro­nin mie­len­ter­vey­des­tä ol­tiin huo­lis­saan sen jäl­keen, kun hän oli yrit­tä­nyt tappaa it­sen­sä hat­tu­neu­lal­la, ja sen vuoksi hän oli ol­lut Hol­lowayn van­ki­lan sai­ra­so­sas­tol­la. Viik­ko sen jäl­keen, kun Hol­lowayn var­ti­jan kimppuun käy­tiin, se­kä By­ron et­tä Spil­la­ne siir­ret­tiin Ay­les­bu­ryn nais­van­ki­laan kär­si­mään elin­kau­tis­ta tuo­mio­taan. Nä­mä oli­vat vain kak­si van­kia, jot­ka ovat viettäneet ai­kaa Hol­lowayn kal­te­rien ta­ka­na; van­ki­lan ovien kaut­ta on vii­me vuo­si­sa­dan ai­ka­na kul­ke­nut joi­ta­kin Bri­tan­nian pa­ha­mai­nei­sim­pia nais­ri­kol­li­sia.

Kuo­le­man en­ke­lit

The Ci­ty of Lon­don House of Cor­rec­tion, ku­ten Hol­lowayn van­ki­la tun­net­tiin alun pe­rin, avat­tiin lo­ka­kuus­sa 1852, ja puo­len vuo­si­sa­dan ajan siel­lä asui se­kä mie­hiä et­tä nai­sia. Elo­kuus­sa 1902 al­koi New­ga­ten van­ki­lan nais­ten­sii­ven pur­ka­mi­nen sen jäl­keen, kun oli teh­ty pää­tös, et­tä kaik­ki kes­kus­ri­kos­tuo­mios­tui­mes­sa syy­tet­ty­nä ole­vat nai­set tuo­tai­siin Hol­loways­ta aa­mul­la ja vie­täi­siin ta­kai­sin il­lal­la. Jos jo­ku tuo­mit­tai­siin kuo­le­maan, kun New­ga­tea ra­ken­net­tiin uu­del­leen, hä­net te­loi­tet­tai­siin uu­des­sa Brix­to­nin van­ki­las­sa. Hol­loways­ta tu­li odo­te­tus­ti vain nais­ten van­ki­la, jos­sa nai­sia pi­det­tiin niin tut­kin­ta­van­keu­des­sa, oi­keu­den­käyn­nin ai­ka­na kuin tuo­mion jäl­keen. Kuo­le­maan tuo­mi­tut hir­tet­tiin van­ki­lan uu­des­sa ” te­loi­tus­huo­nees­sa”, joka si­jait­si B- sii­ven pääs­sä, ja siel­lä voi­tiin hirt­tää kak­si ih­mis­tä ker­ral­la.

Te­loi­tuk­set teh­tiin ai­kai­sin – klo 9.00 – ja ruu­mii­na­vauk­sen ja tut­kin­nan jäl­keen te­loi­te­tun nai­sen ruu­mis hau­dat­tiin mer­kit­se­mät­tö­mään hau­taan Hol­lowayn mail­le. Pro­ses­si oli nopea, ja useim­mat hau­taa­mi­set ta­pah­tui­vat lou­na­sai­kaan te­loi­tus­päi­vä­nä.

Vaik­ka mo­ni nai­nen tuo­mit­tiin kuo­le­maan, vain vii­si te­loi­tet­tiin Hol­loways­sä en­nen vuot­ta 1955 – mui­den ran­gais­tus­ta lie­ven­net­tiin. En­sim­mäi­set kak­si hir­tet­tyä, vau­van­tap­pa­jat

29- vuo­tias Ame­lia Sach ja 54- vuo­tias Annie Wal­ters, te­loi­tet­tiin yh­des­sä kak­sois­hirt­tä­jäi­sis­sä vuon­na 1903. Ame­li­aa ku­vail­tiin ” hy­vin ma­sen­tu­neek­si” en­nen te­loi­tus­ta; Wal­ter­sin sa­not­tiin va­lit­ta­neen, et­tei hä­nel­lä ol­lut ol­lut tar­peek­si ra­haa pal­ka­ta kun­non puo­lus­tus­asia­na­ja­jaa oi­keu­den­käyn­tiin. Te­loi­tus­päi­vän aa­mu­na hei­dät he­rä­tet­tiin kel­lo 7 lei­pää ja voi­ta si­säl­tä­neel­le aa­miai­sel­le tuo­mit­tu­jen sel­lis­sä; edel­li­se­nä il­ta­päi­vä­nä te­loit­ta­ja Wil­liam Bil­ling­ton, jo­ta avus­ti Henry Pier­re­point ( hä­nen poi­kan­sa

Al­bert hirt­ti myö­hem­min Ruth El­li­sin, vii­mei­sen Englan­nis­sa te­loi­te­tun nai­sen), oli tes­tan­nut Hol­lowayn uu­den hir­si­puun lait­teis­ton var­mis­taak­seen, et­tä kaik­ki toi­mi­si kun­nol­la. Mi­tään odot­ta­ma­ton­ta ei ta­pah­tu­nut, ja kak­si nais­ta kuolivat vä­lit­tö­mäs­ti.

Yl­peys ja en­nak­ko­luu­lo

Seu­raa­va nai­nen te­loi­tet­tiin Hol­loways­sä 20 vuo­den ku­lut­tua. Hän oli Edith Jes­sie Thomp­son, omaa su­kua Gray­don, Ma­nor Par­kis­ta Itä- Lon­toos­ta. Hän oli in­to­hi­moi­nen nai­nen, in­no­kas rak­kaus­ro­maa­nien lu­ki­ja, joka ol­tu­aan kuusi vuot­ta nai­mi­sis­sa Percy Thomp­so­nin kans­sa ot­ti nuo­rem­man ra­kas­ta­jan,

19- vuo­ti­aan lai­van pur­se­rin Fre­de­rick Er­nest Francis Bywa­ter­sin. Hän kir­joit­ti Fre­de­ric­kil­le in­to­hi­moi­sia, avoi­men sek­su­aa­li­sia kir­jei­tä, ja he pu­hui­vat sii­tä, et­tä hank­kiu­tui­si­vat eroon Edit­hin mie­hes­tä myr­kyt­tä­mäl­lä tä­män ruo­an – tai teen.

4. lo­ka­kuu­ta 1922 Fre­de­rick tap­poi ra­kas­ta­jat­ta­ren­sa avio­mie­hen puu­kot­ta­mal­la tä­tä, kun tä­mä oli mat­kal­la ko­tiin teat­te­ris­ta. Vaik­ka Fre­de­rick oli teh­nyt ri­kok­sen, Edit­hin oi­keu­den­käyn­nin syyt­tä­jät koh­te­li­vat hän­tä en­nak­ko­luu­loi­ses­ti ja esit­te­li­vät va­li­koi­tu­ja kir­jei­tä, jot­ka an­toi­vat vää­ris­ty­neen ku­van hä­nen osal­li­suu­des­taan mur­haan. Tuo­ma­ri kir­joit­ti ” in­hos­taan” Edit­hin ja Fre­de­ric­kin suh­det­ta koh­taan en­nen lop­pu­yh­teen­ve­to­aan, ja va­la­mie­his­tön pu­heen­joh­ta­ja to­te­si, et­tä Edit­hin avoi­met kir­jeet oli­vat tuo­neet hä­nel­le tuo­mion. Mies­ten asen­teet it­se­näis­tä nais­ta koh­taan, joka ha­lusi jän­ni­tys­tä ja sek­su­aa­lis­ta tyy­dy­tys­tä, varmistivat sen, et­tä Edith to­det­tiin yh­tä syyl­li­sek­si kuin hä­nen ra­kas­ta­jan­sa. Jo­pa hä­nen rak­kaut­taan lu­ke­mis­ta koh­taan pi­det­tiin ne­ga­tii­vi­se­na piir­tee­nä. Hä­net

SIEL­LÄ OLI MYÖS USEITA POLIITTISIA VANKEJA – SUFFRAGETTEJA, JOT­KA OSOIT­TI­VAT MIEL­TÄ NAIS­TEN ÄÄNIOIKEUDEN PUO­LES­TA.

ku­vat­tiin oi­keu­den­käyn­nis­sä ” poik­keuk­sel­li­sek­si per­soo­nak­si. Hän oli elä­nyt me­lo­draa­mas­sa. Hä­nen elä­män­sä oli ol­lut tees­ken­te­lyä. Hän lu­ki kir­jaa ja ku­vit­te­li ole­van­sa yk­si sen hah­mois­ta. Se­kä Edith et­tä Fre­de­rick to­det­tiin syyl­li­sik­si mur­haan. Tuo­mion jäl­keen Edith viet­ti nel­jä viik­koa kuo­le­maan­tuo­mit­tu­jen sel­lis­sä Hol­lowayn van­ki­las­sa. Hiu­kan en­nen aa­mu­yh­dek­sää 9. tam­mi­kuu­ta 1923 hä­net käy­tän­nös­sä kan­net­tiin ” häm­men­nyk­sen ti­las­sa” la­val­le, jos­sa hä­net hir­tet­tiin 29- vuo­ti­aa­na. Hä­nen ra­kas­ta­jan­sa hir­tet­tiin sa­maan ai­kaan Pen­ton­vil­len van­ki­las­sa.

Ku­lui kol­me­kym­men­tä vuot­ta, en­nen kuin 54- vuo­tias

Styl­lou Ch­ris­to­fi te­loi­tet­tiin mi­niän­sä tap­pa­mi­ses­ta. Ch­ris­to­fin ta­paus sai vuon­na 1954 vä­hem­män jul­ki­suut­ta kuin Ruth

El­li­sin ta­paus seu­raa­va­na vuon­na – sil­lä Ch­ris­to­fi ei ol­lut nuo­ri, vaa­lea, hoh­do­kas nai­nen, ku­ten El­lis. Ky­se ei myös­kään ol­lut lu­vat­to­mas­ta rak­kau­des­ta, ku­ten Edith Thomp­so­nin ta­pauk­ses­sa. Sen sijaan ky­se oli kes­ki­käi­sen kreik­ka­lais­ky­pros­lai­sen nai­sen tuo­mit­se­mi­ses­ta kuo­le­maan – ja se kiin­nos­ti vä­hem­män leh­dis­töä ja brit­ti­läis­tä ylei­söä. Vaik­ka Ruth El­li­siä pi­det­tiin Hol­loways­sä vuon­na 1955 ja hä­net te­loi­tet­tiin hä­nen saa­tu­aan kuo­le­man­tuo­mion ra­kas­ta­jan­sa tap­pa­mi­ses­ta, hän ei ol­lut

vii­mei­nen nai­nen, jo­ta pi­det­tiin Hol­lowayn kuo­le­maan­tuo­mit­tu­jen sel­lis­sä. Esi­mer­kik­si yli vuot­ta myö­hem­min mar­ras­kuus­sa

1956 Fre­da Rum­bold, 44, tuo­mit­tiin kuo­le­maan So­mer­se­tis­sa ta­pah­tu­nees­ta 66- vuo­ti­aan avio­mie­hen­sä Al­ber­tin mur­has­ta.

Täs­sä vai­hees­sa hen­ki­ri­kos­la­ki, joka as­tui voi­maan vuo­den 1957 alus­sa, oli jo hy­väk­syt­ty. Vaik­ka kuo­le­man­ran­gais­tus ei pois­tu­nut ko­ko­naan lais­ta, se ra­jat­tiin kos­ke­maan tie­tyn­tyyp­pi­siä mur­hia. Tä­män seu­rauk­se­na Fre­dal­le myön­net­tiin lyk­käys­tä ja hä­nen ran­gais­tuk­sen­sa lie­ven­net­tiin elin­kau­ti­sek­si van­keu­dek­si.

Po­liit­ti­set van­git

Vaik­ka Hol­loway tun­ne­taan par­hai­ten tap­pa­jis­ta, joi­ta sen sei­nien sisällä on van­kei­na ol­lut 1900- lu­vun alus­sa, siel­lä oli myös useita poliittisia vankeja – suffragetteja, jot­ka osoit­ti­vat miel­tä nais­ten äänioikeuden puo­les­ta. Vuo­den 1908 hel­mi­kuus­sa 50 suff­ra­get­tia pi­dä­tet­tiin ala­huo­nee­seen teh­dys­sä rat­sias­sa, ja hei­dän käs­ket­tiin et­siä kak­si ta­kaa­jaa, jot­ka pys­tyi­vät mak­sa­maan kum­pi­kin 20 pun­taa. Jos he ei­vät sii­hen suos­tu­neet tai pys­ty­neet, hei­dät tuo­mit­tai­siin van­keu­teen kuu­dek­si vii­kok­si. Lon­toos­sa pi­det­tiin hä­tä­ko­kous, jos­sa Ch­ris­ta­bel Pank­hurst sa­noi, et­tä nai­set ei­vät ” pel­kää van­ki­lan uh­kaa”. Si­nä ke­sä­nä par­la­men­tis­sa ky­sel­tiin näi­den van­kien koh­te­lus­ta Hol­loways­sä; hei­tä pi­det­tiin eris­tyk­ses­sä 22,5 tun­tia päi­väs­sä ( lo­pus­ta ajas­ta yk­si tun­ti va­rat­tiin lii­kun­taan ja puo­li tun­tia kap­pe­liin). He ei­vät saa­neet pu­hua kes­ke­nään tai kes­kus­tel­la mui­den van­kien kans­sa, mut­ta he sai­vat lai­na­ta kir­jas­tos­ta kak­si kir­jaa vii­kos­sa. 15. hei­nä­kuu­ta 1908 Hol­loways­sä oli 21 suff­ra­get­tia. Em­me­li­ne Pank­hurst oli siel­lä van­ki­na kah­des­ti, vuon­na 1908 ja 1912; Emily Wil­ding Da­vi­son, joka myö­hem­min kuo­li loi­kat­tu­aan ku­nin­kaan he­vo­sen eteen Ep­so­mis­sa, yritti tappaa it­sen­sä, kun hän­tä pi­det­tiin van­ki­las­sa. Hän kir­joit­ti kir­jeen Hol­loways­sä ol­les­saan ke­sä­kuus­sa 1912 ja va­lit­ti, et­tä hä­net oli pa­ko­tet­tu syö­mään. Hän oli sa­no­nut var­ti­joil­le: ” Et­te voi ol­la sel­lai­sia jul­mu­rei­ta, et­tä pa­ko­tat­te mi­nut syö­mään vä­ki­sin, kun olen näin sai­ras!” He vas­ta­si­vat ” tart­tu­mal­la mi­nuun ja pai­na­mal­la mi­nut sän­kyä vas­ten. Mi­nul­la oli ko­ko ajan hir­veät tus­kat.”

Nä­mä Hol­loways­sä pi­de­tyt nai­set kiel­täy­tyi­vät nou­dat­ta­mas­ta van­ki­lan sään­tö­jä; he ei­vät käyt­tä­neet van­ki­lan vaat­tei­ta, kiel­täy­tyi­vät lää­ke­tie­teel­li­sis­tä tut­ki­muk­sis­ta ei­vät­kä il­mais­seet ka­tu­van­sa te­ko­jaan. Joi­den­kin sa­not­tiin pot­ki­neen ja pur­reen nais­var­ti­joi­ta – to­sin Ch­ris­ta­bel Pank­hurst tor­jui vi­hai­se­na nä­mä väit­teet – ja heit­tä­neen ruo­kaa ulos sel­lin ik­ku­nois­ta; jot­kut ei­vät suos­tu­neet syö­mään mo­neen päi­vään. Jois­sa­kin ta­pauk­sis­sa seu­rauk­se­na oli van­ki­lan tar­kas­tus­ko­mi­tean eteen jou­tu­mi­nen huo­non käy­tök­sen vuoksi, mut­ta vi­ran­omai­set ei­vät tienneet, kuin­ka hei­tä oli­si näis­tä teois­ta pi­tä­nyt ran­gais­ta. Hel­mi­kuus­sa 1913 kol­me suff­ra­get­tia va­pau­tet­tiin van­ki­las­ta sen jäl­keen, kun he oli­vat aloit­ta­neet näl­kä­la­kon.

Elä­mää tel­kien ta­ka­na

Suff­ra­ge­tit kiel­täy­tyi­vät nou­dat­ta­mas­ta Hol­lowayn sään­tö­jä, mut­ta he ei­vät ol­leet en­sim­mäi­siä. Hy­vin eri­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa vuon­na 1888 Hol­loways­sä pi­det­tiin tut­kin­ta­van­keu­des­sa rou­va Gor­don Bail­liea, joka tun­net­tiin myös ni­mel­lä Annie Frost. Se ta­pah­tui en­nen hä­nen oi­keu­den­käyn­ti­ään kes­kus­ri­kos­tuo­miois­tui­mes­sa ( ku­ten Old Bai­leya alet­tiin kut­sua vuon­na 1834), jos­sa hä­net tuo­mit­tiin pe­tok­ses­ta vii­den vuo­den van­keu­teen. Hol­loways­sä hän kir­joit­ti tar­kas­ta­jal­le: ” En ole tääl­lä te­ke­mi­sis­sä ta­val­lis­ten ihmisten kans­sa

en­kä har­ras­ta lii­kun­taa van­ki­lan pi­has­sa kä­ve­le­mäl­lä ym­py­rää.” Hän kiel­täy­tyi myös syö­mäs­tä van­ki­la­ruo­kaa ja pyy­si sen sijaan ys­tä­vi­ään os­ta­maan ruo­kaa pai­kal­li­ses­ta pu­bis­ta ja lä­het­tä­mään sen hä­nel­le – etuoi­keus, jo­ta ei sal­lit­tu työ­väen­luok­kai­sil­le van­geil­le. Hän sel­väs­ti pi­ti it­se­ään ” eri­lai­se­na” kuin kes­ki­ver­to­van­git ja vaa­ti – ja sai – sen vuoksi eri­lais­ta koh­te­lua.

Mut­ta köy­hem­mil­le­kään van­geil­le Hol­lowayn elä­mä ei ol­lut pelk­kää ran­gais­tus­ta, vaan myös mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan kun­tou­tus­ta. Vuon­na 1905 Howard As­socia­tion ( joka tun­ne­taan ny­ky­ään Howard Lea­gue for Pe­nal Re­for­mi­na) ” kan­nus­ti” Hol­loway­tä var­mis­ta­maan, et­tä sen nuo­ret nais­van­git te­ki­si­vät pa­ran­nuk­sen fyy­si­sen lii­kun­nan, luen­to­jen ja va­pau­tu­mis­ta seu­ran­neen ” jäl­ki­huol­lon” avul­la. 1920- lu­vul­la van­geil­le an­net­tiin kä­si­työ­tun­te­ja ja ope­tet­tiin mui­ta nai­sil­le sopivia tai­to­ja: ko­ti­töi­tä, om­pe­lua, pöy­dän kat­ta­mis­ta ja ruo­an­lait­toa. Heil­le jär­jes­tet­tin koe, ja jos he lä­päi­si­vät, he sai­vat jo­kai­ses­ta ai­nees­ta to­dis­tuk­sen. 1930- lu­vul­la van­geil­le an­net­tiin myös puu­tar­han­hoi­don ope­tus­ta, ja vuon­na 1947 joi­den­kin van­kien sal­lit­tiin pois­tua van­ki­lan alu­eel­ta te­ke­mään ko­ti­töi­tä Lon­toon sai­raa­lois­sa ta­van­omai­sel­la pal­kal­la.

Nä­mä nai­set ha­lut­tiin kou­lut­taa uu­del­leen, jot­ta va­pau­tues­saan he voi­si­vat saa­da työ­pai­kan ei­vät­kä te­ki­si enää ri­kok­sia. Vii­me vuo­si­na kun­tou­tus on kes­kit­ty­nyt nais­van­kien vie­roit­ta­mi­seen huu­meis­ta, kun van­ki­laan avat­tiin kat­kai­su­hoi­to­sii­pi.

Erään ai­ka­kaud en lop­pu

Hol­lowayn muu­rien sisällä on myö­hem­min­kin näh­ty ko­ko jouk­ko kuuluisia nais­van­ke­ja. 1960- lu­vul­la tans­si­tyt­tö Ch­ris­ti­ne Kee­ler sai kuu­den kuu­kau­den tuo­mion vää­räs­tä va­las­ta ol­tu­aan suh­tees­sa nai­mi­sis­sa ole­van po­lii­ti­kon, John Pro­fu­mon, kans­sa. Vii­me vuo­si­na Hol­loways­sä on pi­det­ty tut­kin­ta­van­keu­des­sa oi­keu­den­käyn­tiä odot­ta­mas­sa sel­lai­sia nai­sia kuin Maxi­ne Carr – joka an­toi poi­kays­tä­väl­leen Ian Hunt­leyl­le vää­rän ali­bin, kun tä­mä oli mur­han­nut kou­lu­ty­töt Holly Wellsin ja Jes­sica Chapmanin vuon­na 2002 – ja sar­ja­mur­haa­ja Ro­se West. Kun My­ra Hind­ley odotti mur­ha­oi­keu­den­käyn­tiä vuon­na 1965, kuo­le­man­tuo­mioi­den an­ta­mi­nen kes­key­tet­tiin ( ne pois­tet­tiin ko­ko­naan Yh­dis­ty­nees­tä ku­nin­gas­kun­nas­ta vuon­na 1969), jo­ten tuo­mion­sa jäl­keen hän oli van­ki­las­sa mon­ta kym­men­tä vuot­ta. Hä­nen oles­ke­lus­taan kuo­le­maan­tuo­mit­tu­jen sel­lis­sä tu­li pit­kä.

1970- lu­vul­la Hol­loway­tä alet­tiin ra­ken­taa uu­del­leen – pro­ses­si kes­ti yli kym­me­nen vuot­ta. Kuu­des­ta te­loi­te­tus­ta nai­ses­ta vii­den ruu­mis – kah­den vau­van­tap­pa­jan, Edith Thomp­so­nin ja Styl­lou Ch­ris­to­fin – hau­dat­tiin uu­del­leen Sur­reyyn. Hei­dän per­heil­tään oli ky­syt­ty, ha­lusi­vat­ko he ruu­miit, mut­ta he kiel­täy­tyi­vät, jo­ten nai­set hau­dat­tiin uu­del­leen mer­kit­se­mät­tö­miin hau­toi­hin. Myös Ruth El­li­sin ruu­mis nos­tet­tiin maas­ta ja hau­dat­tiin uu­del­leen Buc­king­hams­hi­reen. Jäl­leen­ra­ken­ta­mi­ses­ta huo­li­mat­ta van­ki­lan kun­nos­ta ol­tiin huo­lis­saan. Em­me­li­ne Pank­hurst oli ai­kai­sem­min ku­vail­lut si­tä: ”... hy­vin van­ha paik­ka... Siel­lä löyh­kää­vät su­ku­pol­vien ai­kai­sen keh­non tuu­le­tuk­sen ha­jut”, ja vuon­na 2015 si­tä ku­vat­tiin ” riit­tä­mät­tö­mäk­si ja van­han­ai­kai­sek­si”.

Mar­ras­kuus­sa 2015 il­moi­tet­tiin­kin, et­tä Län­si- Eu­roo­pan suu­rin nais­van­ki­la sul­jet­tai­siin ja ra­ken­nus, joka si­jait­si erin­omai­sel­la pai­kal­la, myy­täi­siin asuin­ta­lok­si. Se oli tien pää Hol­lowayl­le ja yh­den ai­ka­kau­den lop­pu Bri­tan­nian van­ki­loil­le.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.