Churchill nousee johtoon

Toisen maailmansodan alkupuolen hallitsevimmaksi hahmoksi nousee ehdottomasti Winston Leonard Spencer Churchill. Hänestä tuli brittien vastarinnan symboli Hitleriä vastaan, ja hänen päätöksensä jatkaa taistelua, miltä tilanne näyttikin, teki hänestä legendan hänen omana elinaikanaan. Hänellä oli aina ollut kunnianhimoa suureksi sotapäälliköksi, mutta hän oli ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä 20 vuotena kohdannut yhä enemmän poliittisia vastoinkäymisiä ja eristymistä, ja nimitys Iso-britannian pääministeriksi Neville Chamberlainin jälkeen oli yhtä paljon tulosta hyvästä onnesta kuin hänen kunnianhimostaan. Churchillin johtajuuden koko mittavuus tuli näkyviin vasta, kun hänestä tuli pääministeri.

Churchillin parlamentaarikkokollegojen epävarmuuteen hänestä oli monta syytä. Hän oli mahtipontinen, hallitsematon ja arvaamaton – ylitsepursuava persoonallisuus, joka oli ehtinyt hankkia vihollisia kokonaisen poliittisen elinajan aikana. Hänet valittiin parlamenttiin ensimmäisen kerran vuonna 1900 konservatiivina, hän siirtyi liberaaleihin 1904 ja palasi konservatiiveihin 1924. Churchillilla oli vahvoja mielipiteitä imperiumista, ja kommunismia hän vihasi. Hän ilmaisi itseään voimakkaasti ja seurasi omaa intuitiotaan yhtä paljon kuin poliittista maalaisjärkeä. Hänen katsottiin epäonnistuneen valtionvarainministerinä 1924– 1929, ja 1930-luvulla hän oli poliittisessa paitsiossa. Hän kirjoitti tällöin paljon, enimmäkseen elämäkertoja ja historioita, mm. tunnetun kirjansa Marlborough:hislifeandtimes, ja hän kävi taisteluja asioiden puolesta, jotka olivat kaikkea muuta kuin suosittuja. Hän vastusti myönnytyksiä Gandhin intialaiselle kansallismielisyydelle ja vaati, että Iso-britanniaa oli varusteltava niin paljon kuin mahdollista kohtaamaan Hitlerin todennäköisen uhan. Hänen maineensa sodanlietsojana ja taantumuksellisena oli ristiriidassa pasifistisen, sovintoon pyrkivän ajan hengen kanssa.

Poliittisesti Churchill oli kuitenkin hyvin taitava, ja Chamberlain kutsui hänet takaisin hallitukseen laivastoministeriksi syyskuussa 1939. Vaikka Churchill oli vastuussa Norjan sotaretken katastrofista, Chamberlain otti syyt niskoilleen, ja yleinen mielipide kääntyi niin voimakkaasti Chamberlainin tapaa vastaan hoitaa konflikti, että tuli välttämättömäksi löytää pääministerille seuraaja. Churchill ei ollut parlamentin konservatiivien enemmistön ensimmäinen valinta, mutta hän oli hahmo, jonka kanssa opposition työväenpuolue ja ammattiliitot halusivat tehdä yhteistyötä. 9. toukokuuta, päivä ennen kuin Saksan armeija

hyökkäsi lännessä, Churchill kutsuttiin Chamberlainin toimistoon yhdessä ulkoministeri lordi Halifaxin kanssa, jonka Chamberlain halusi seuraajakseen. Churchill kirjoitti sodan jälkeen, että hän sanoi vähän ja odotti, että Halifax sanoisi jotakin.

Lopulta hiljaisuus päättyi, kun Halifax ilmoitti, ettei hän tuntenut pystyvänsä sodanjohtajaksi. Jäljellä oli vain Churchill, ja hän kirjoitti myöhemmin, että sillä hetkellä "minusta tuntui, että kohtalo kulki kanssani ja koko siihenastinen elämäni oli ollut valmistautumista tähän hetkeen ja koitokseen..." Churchill sai vain hajanaiset aplodit saapuessaan alahuoneeseen 13. toukokuuta, ja ylähuone tervehti hänen nimitystään hiljaisuudella. Seuraavina viikkoina Churchillista tuli johtaja kansakunnassa, joka kukistettiin Ranskassa ja jota uhkasi maihinnousu.

Vaikka osa brittipoliitikoista kannatti kompromissia Hitlerin kanssa, Churchill ei nimityspäivästään lähtien horjunut päätöksessään lyödä natsismi ja koota Brittiläinen kansainyhteisö taistelemaan sodan loppuun asti. Tämä uhmamieli kriittisellä hetkellä brittien valmistautuessa sotaan oli Churchill-myytin alkujuuri. Ihmiset unohtivat hänen rosoisen menneisyytensä ja vastasivat hänen kutsuunsa.