Kommandoiskut: Norjasta St. Nazaireen

Churchill määräsi kesällä 1940 perustettavaksi pieniä yksiköitä, jotka tekisivät iskuja vihollisen rannikoilla Euroopassa. 11 ensimmäistä pataljoonan suuruista ryhmää sanottiin kommandoryhmiksi, ja kussakin ryhmässä oli 500 huippukoulutettua miestä. Heidän tehtävänsä oli murtautua Saksan hallitsemalle rannikolle ja suorittaa paikallista sabotaasia tai tärkeää tiedustelua. Kommandoryhmä 2:sta tuli myöhemmin laskuvarjorykmentti. Brittilaivaston upseeri, kenraaliluutnantti Alan Bourne nimitettiin näiden operaatioiden johtoon, mutta hänet korvattiin pian amiraali Roger Keyesillä. Ensimmäiset tehtävät olivat pienempiä iskuja kesä- ja heinäkuussa 1940, mutta 1941 ryhmän vahvuus oli riittävä valmistelemaan kunnianhimoisempia projekteja.

Onnistuneimmat tehtävät suoritettiin Lofooteilla 4. maaliskuuta ja 26. joulukuuta 1941. Ensimmäisessä hankittiin tärkeää tietoa, joka oli mukana murrettaessa Saksan laivaston Enigma-koodia. Toinen oli tarkoitettu harhautusmanööveriksi Måløyhin 27. joulukuuta tehtävän iskun aikana. Ryhmä komman- dosotilaita tuhosi sotilaskalustoa, viestintäyhteyksiä ja laivoja ja otti vangiksi 100 saksalaista. Iskussa menetti valitettavasti henkensä 19 sotilasta.

Seuraavaksi suunniteltiin suuremmat ja tärkeämmät iskut Ranskan rannikolle Brunevalissa ja St. Nazairessa. Molemmat toteutettiin koordinoitujen operaatioiden uuden neuvonantajan, lordi Louis Mountbattenin, johdolla. Ensimmäisessä maihinnousussa helmikuun 27. ja 28. päivien välisenä yönä varastettaisiin uuden saksalaisen Würzburg-tutkan kalustoa; sitä käytettiin ohjaamaan hävittäjiä brit- tien öisiä pommituslentoja vastaan.

Bruneval sijaitsee ranskalaisen Le Havren satamakaupungin lähellä, ja isku toteutettiin laskuvarjoyksiköllä, joka valtasi saksalaisten tukikohdan, otti tutkan osia mukaansa ja palasi Kanaalin yli Britanniaan. Toinen isku ranskalaiseen St. Nazairen satamakaupunkiin oli suurempi ja paljon vaarallisempi operaatio, joka kuului Atlantin taisteluun. Taistelun huippukohta saavutettiin kesällä 1942.

Atlantin rannikolla sijaitsevassa St. Nazairessa

oli ainoa taistelulaiva Tirpitzille riittävän suuri kuivatelakka. Tirpitzin pelättiin käyttävän sitä tukikohtana iskuille liittoutuneiden kauppalaivoihin. Amerikkalaisvalmisteinen hävittäjä HMS Campbeltown päätyi brittilaivaston käyttöön Destroyers for Bases -sopimuksen pohjalta syyskuussa 1940. Sen keulaan oli lastattu tonneittain viritettyjä syvyyspommeja, ja maaliskuun 27. ja 28. päivän välisenä yönä se ajoi sisään ranskalaissatamaan. Saksalaista torpedovenettä muistuttavaksi muutettua laivaa ei tunnistettu viholliseksi, ja se pääsi törmäämään telakan suojaportteihin. 268 kommandosotilasta hyökkäsi telakalle ja tuhosi laitteita. Aluksen viisi tonnia syvyyspommeja räjähtivät seuraavana päivänä, tuhosivat telakan ja surmasivat ne saksalaiset, jotka olivat nousseet hävittäjälle, sekä kaksi vangiksi jäänyttä kommandosotilasta. He eivät olleet paljastaneet tulossa olevaa räjähdystä. Isku teki joukkoihin suuren loven – 611 osallistui, uhreja oli 397, joista 144 kuollutta – mutta viholliselle aiheutetut vahingot olivat niin suuria, että hyökkäys oli perusteltu.

Kommando- operaatiot eivät aina onnistuneet yhtä hyvin, mutta niistä tuli säännöllinen osa brittien sodankäyntiä, hyödyllinen tiedustelulähde ja kasvavan harmin aihe Saksan johdolle. Kanaalisaarille 3. lokakuuta 1942 tehdyn iskun jälkeen, jossa kuoli useita sidottuja saksalaissotilaita, Hitler määräsi, että joukko liittoutuneiden sotavankeja oli pidettävä käsiraudoissa. 18. lokakuuta hän antoi käskyn, ettei brittiläisiä kommando- tai erikoissotilaita enää käsiteltäisi tavallisina sotavankeina, vaan heidät oli luovutettava Saksan turvallisuusjoukoille kuulusteltavaksi ja rangaistavaksi. Käsiraudoista luovuttiin brittien luovuttua saksalaisvankeihin kohdistetuista vastatoimista, mutta Hitlerin kommandokäsky jäi voimaan.