Casablancan konferenssi

Presidentti Roosevelt ja pääministeri Churchill tapasivat 14.–24. tammikuuta 1943 hotellissa ranskalais-marokkolaisessa Casablancassa. He keskustelivat esikuntapäälliköidensä läsnäollessa siitä, mikä suunta lännen strategian pitäisi ottaa, kun Afrikka olisi liittoutuneiden hallinnassa. Myös Stalin oli kutsuttu, mutta hän jätti tulematta, koska katsoi, että hänen oli pysyttävä Moskovassa seuraamassa Stalingradin taistelua. Sekin oli totta, mutta Stalin ei myöskään viihtynyt lentokoneissa ja oli ylihuolissaan turvallisuudesta.

Roosevelt oli valinnut Casablancan tapaamispaikaksi. Churchill oli matkustanut paljon sodan aikana, mutta presidentille tämä oli ensimmäinen lentomatka virkaanastujaisten jälkeen 1933, ja hän oli innokas lähtemään pitkälle ulkomaanmatkalle. Hän matkusti Pan-am Clipperillä Floridasta Gambiaan Länsi-afrikassa ja sieltä uudelleenrakennetulla kuljetuskoneella Casablancaan.

Hän saapui suuri turvamiessaattue mukanaan ja ajoi limusiinilla, jossa oli tummennetut lasit. Churchill puolestaan lensi Marokkoon meluisassa, kylmässä uudelleenrakennetussa pommikoneessa, joka oli syttyä palamaan kesken matkan. Valtionpäämiehet saapuivat alueelle, joka oli vasta hiljattain ollut Vichy-ranskan hallinnassa, ja taistelut akselivaltojen eliminoimiseksi alueelta olivat lähestymässä huippuaan Tunisian Välimeren rannikolla. USA ja Britannia olivat käyneet korkean tason neuvotteluja pitkin vuotta 1942 ja todenneet, että niillä oli hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, millainen strateginen ote olisi otettava. Roosevelt ja hänen esikuntapäällikkönsä George Marshall halusivat nähdä amerikkalaisia joukkoja taistelemassa Euroopassa niin pian kuin mahdollista, mutta paine siirtää resursseja Tyynenmeren draamaan oli suuri. Liittoutuneet olivat sopineet invaasiosta Englannin kanaalin yli 1943 koodinimellä Roundup. Se ei riittänyt presidentille eikä Stalinille, joka toivoi toista rintamaa 1942. Operaatio Soihtu oli kompromissi joka toi hieman toimintaa amerikkalaisjoukoille 1942, mutta Roundupin toteuttaminen 1943 oli vaikeaa. Se myös sitoi amerikkalaiset Välimerellä strategiaan, josta Marshall oli lähtökohtaisesti eri mieltä.

Casablancassa näitä näkemyseroja tuuletettiin railakkaasti kahden valtionpäämiehen ja heidän esikuntapäälliköidensä välillä. Churchill ja hänen esikuntapäällikkönsä, kenraali Alan Brooke, kannattivat Välimeren strategiaa, johon kuului Italian valloitus, joka pakottaisi Saksan joukot jakautumaan ja luultavasti irrottaisi Italian sodasta. Heidän mielestään toiminta myös heikentäisi vastarintaa pohjoisessa, Ranskassa, ja helpottaisi maihinnousua sinne 1943 tai 1944. Amerikkalaiset hyväksyivät katkerien vastaväitteiden jälkeen Sisilian maihinnousun ja suostuivat vastahakoisesti isomman operaation tekemiseen Ranskaan vuonna 1944. Tämä ei ollut ainoa asia, jota tuuletettiin Casablancassa. Ilmavoimien johtajat osallistuivat

myös toivoen voivansa ylipuhua Rooseveltin ja Churchillin kiihdyttämään pommituksia korvaukseksi toisesta rintamasta. Molemmat miehet oli suostuteltava suunnitelman taakse, mutta Henry Arnold, joka oli USA:N ilmavoimien ylikomentaja, ja Ira Eaker, USA:N 8th Air Forcen komentaja Britanniassa, onnistuivat esittämään asiansa vakuuttavalla tavalla. Casablancassa sovittiin yhteisestä pommituksesta, ja väliaikainen ohje pommituksista kellon ympäri annettiin 21. tammikuuta. Amerikkalaiset pommittaisivat päivällä, brittien RAF yöllä.

Casablancan tärkein tulos oli, että tapaamisen päättävässä lehdistötilaisuudessa esiteltiin ehdottoman antautumisen vaatimus. Roosevelt käytti ilmaisua päättävässä puheessaan, mutta sitä ei käytetty konferenssin virallisessa kommunikeassa. Siitä oli keskusteltu etukäteen Washingtonissa, ja Churchill oli melko varmasti tyytymätön siihen, koska se rajoitti Iso-britannian yrityksiä sulkea Italia ulos liitosta Saksan kanssa. Siitä tuli kuitenkin suosittu iskulause, ja se velvoitti liittoutuneet politiikkaan, jossa oli saavutettava sotilaallinen voitto ilman neuvotteluja tai aselepoa. Ehdotonta antautumista on arvosteltu liian raskaaksi vaatimukseksi, mutta aikana, jolloin käytiin sotaa mahtavia ja armottomia vihollisia vastaan, se oli selkeä julistus siitä, mitä liittoutuneet odottivat voiton tarkoittavan.