Beowulf

Ku­ka kir­joit­ti mui­nai­senglan­ti­lai­sen eep­pi­sen ru­no­teok­sen? Alex Burg­hart ker­too eri teo­riois­ta.

Viikingit Lahtevat Lanteen - - Sisältö -

Beowulf on ker­to­mus mat­kois­ta. Mat­kois­ta ku­nin­gas­kun­tien ja kan­so­jen vä­lil­lä, ih­mis­ten ja ta­ruo­len­to­jen maa­il­mo­jen, elä­män ja kuo­le­man. Ru­non lop­pues­sa ni­mi­hen­ki­lö ja san­ka­ri, jo­ta wyrm (lo­hi­käär­me, tai pi­kem­min­kin käär­me) on haa­voit­ta­nut kuo­let­ta­vas­ti, sa­noo, et­tä koh­ta­lo on sur­man­nut ko­ko hä­nen per­heen­sä ja nyt hä­nen "on seu­rat­ta­va hei­tä".

Sil­lä an­glo­sak­seil­le elä­män lop­pu oli vain uusi al­ku. Ver­bi "forþ­fa­ran" tar­koit­ti se­kä kuo­le­mis­ta et­tä läh­te­mis­tä mat­kal­le. Jo­ten Beowul­fin kuol­les­sa ja ta­ri­nan saa­vut­taes­sa lop­pun­sa ru­non oma mat­ka al­kaa, ja se kul­jet­taa san­ka­ri­aan vuo­si­sa­to­jen lä­pi. Ja ai­na­kin ker­ran – sa­to­ja vuo­sia sen jäl­keen, kun tun­te­ma­ton ru­noi­li­ja oli an­ta­nut hä­nel­le elä­män – Beowulf oli vä­häl­lä kuol­la uu­del­leen lie­keis­sä…

Ash­burn­ham Houses­sa West­mins­te­rin lä­hel­lä rai­vo­si tu­li­pa­lo var­hain lo­ka­kuun 23. päi­vän aa­mu­na 1731. Siel­lä oli yh­den Englan­nin tun­ne­tuim­mis­ta mui­nais­tut­ki­jois­ta, Sir Ro­bert Cot­to­nin (1571–1631), ko­koel­ma. Hä­nel­lä oli tä­hän ai­kaan Iso-bri­tan­nian tär­kein kes­kiai­kais­ten kä­si­kir­joi­tus­ten ar­kis­to. Pa­lo­kun­nan saa­pu­mi­nen kes­ti kau­an, ja ko­koel­man var­ti­jat sai­vat yrit­tää pe­las­taa niin mon­ta kir­jaa kuin pal­jain kä­sin eh­ti­vät. Sil­min­nä­ki­jä nä­ki kir­jas­ton­hoi­ta­jan, toh­to­ri Ric­hard Bent­leyn, sän­tää­vän ta­los­ta pu­ris­taen ai­nut­laa­tuis­ta kreik­ka­lai­sen Raa­ma­tun kä­si­kir­joi­tus­ta rin­taan­sa vas­ten. Hei­dän pon­nis­te­luis­taan huo­li­mat­ta vie­rei­sen West­mins­ter Sc­hoo­lin pi­ha oli seu­raa­va­na päi­vä­nä mui­nais­ten kir­joi­tus­ten tuh­kan pei­tos­sa.

Yli nel­jä­so­sa kir­jas­ton 800 teok­ses­ta tu­hou­tui tai va­hin­goit­tui. Pa­lo­vau­rioil­ta sääs­tyi vä­hä­pä­töi­se­nä pi­det­ty teks­ti, jo­ka sai myö­hem­min tun­nuk­sen Bri­tish Lib­ra­ry Cot­ton Vi­tel­lius A.xv (fols. 132–201) – mut­ta jo­ka tun­ne­taan pa­rem­min eep­pi­se­nä ru­no­na Beowulf. Kä­si­kir­joi­tuk­ses­sa yhä erot­tu­vat pa­lo­jäl­jet vie­vät aja­tuk­set 1600-lu­vun hau­dan­ryös­tä­jän Sut­ton Hoon suu­reen hau­ta­kum­puun kai­va­maan ojaan, jo­ka lop­pui vain sent­tien pääs­sä hau­da­tus­ta aar­re­lai­va­kät­kös­tä. Mo­lem­mat muis­tut­ta­vat huo­les­tut­ta­vas­ti kai­kes­ta mel­kein ka­dot­ta­mas­tam­me – ja ker­to­vat su­rul­li­ses­ti, mi­ten pal­jon me to­del­la olem­me me­net­tä­neet.

Beowulf on tär­kein yk­sit­täi­nen englan­nin­kie­li­nen ru­no en­nen Geof­frey Chauce­rin teok­sia

”Beowulf on tär­kein yk­sit­täi­nen englan­nin­kie­li­nen ru­no en­nen Geof­frey Chauce­rin teok­sia 1300-lu­vul­la.”

1300-lu­vul­la. Se on vi­vah­tei­kas ker­to­mus voi­tois­ta ja tap­piois­ta, sa­nois­ta ja teois­ta ("wor­da ond worca", ku­ten ru­noi­li­ja sa­noo), ih­mi­syy­des­tä ajat­to­mal­la ta­val­la. Se on sa­mal­la kui­ten­kin myös his­to­rial­li­nen ar­voi­tus. Si­tä on to­den­nä­köi­ses­ti säi­ly­tet­ty jon­kin Hen­rik VII:N 1500-lu­vul­la lak­kaut­ta­man luos­ta­rin ar­kis­tos­sa, mut­ta sen kir­joit­ta­ja, syn­ty, al­ku­pe­räi­nen lu­ki­ja­kun­ta ja syn­ty­vuo­si ovat kaik­ki täy­sin tun­te­mat­to­mia.

Ajoi­tuk­sen ar­voi­tus

Ei siis ole ih­me, et­tä tut­ki­jat ovat Beowul­fin en­sim­mäi­sen pai­ne­tun ver­sion il­mes­ty­mi­ses­tä 1800 lu­vun alus­sa läh­tien yrit­tä­neet mää­rit­tää ru­non syn­ty­ajan­koh­taa. Kiis­ta on nyt jat­ku­nut yli kah­den­sa­dan vuo­den ajan, ja mie­li­pi­de-erot kas­va­vat vuo­si vuo­del­ta. Mi­kä­li yri­tyk­sis­sä mää­rit­tää syn­ty­ajan­koh­taa ru­nol­le kah­des­ta suo­hir­viös­tä ja aar­ret­ta var­tio­vas­ta lo­hi­käär­mees­tä yli­pää­tään on miel­tä, Beowul­fin ta­pah­tu­mat voi­daan si­joit­taa 500-lu­vun puo­li­vä­liin. Meil­le ker­ro­taan, et­tä Beowul­fin äi­di­ni­sä, Hy­ge­lac, oli Ete­lä-ruot­sis­sa asu­vien gea­tien (göö­tit tai juu­tit, op­pi­neet kiis­te­le­vät täs­tä) ku­nin­gas, ja sa­man­ni­mi­nen hen­ki­lö esiin­tyy Gre­go­rius Tour­si­lai­sen (s. 594) his­to­rias­sa, jos­sa hä­net ku­va­taan 500-lu­vun ryös­te­li­jäk­si frank­kien val­ta­kun­nas­sa.

Kos­ka pa­ka­na-ajan an­glo­sak­sit ei­vät ol­leet kir­joi­tus­tai­toi­sia, ta­ri­na – ai­na­kin kir­jal­li­ses­sa muo­dos­saan – on ajoi­tet­ta­va vuo­den 597 jäl­keen, jol­loin he al­koi­vat kään­tyä kris­ti­nus­koon. Vih­jeen myö­häi­sim­mäs­tä mah­dol­li­ses­ta ajan­koh­das­ta an­taa it­se kä­si­kir­joi­tuk­sen pa­leo­gra­fi­nen tut­ki­mus. Ver­taa­mal­la kä­sia­laa mui­hin, var­mem­min ajoi­tet­tui­hin teks­tei­hin, voi­daan teh­dä ole­tuk­sia ajan­koh­das­ta, jol­loin ru­no kir­joi­tet­tiin muis­tiin. Se ei ole täs­mä­tie­det­tä, mut­ta asian­tun­ti­jat ovat pääs­seet yk­si­mie­li­syy­teen, et­tä kä­si­kir­joi­tus on noin vuo­del­ta 1000.

Tä­tä var­sin laa­jaa ai­ka­vä­liä, noin 400 vuot­ta an­glo­sak­sien his­to­ri­aa, lä­hem­mäk­si em­me pää­se. Mut­ta kes­kia­jan his­to­rian tut­ki­jat ei­vät ai­na pi­täy­dy va­ro­vai­suu­den hy­vees­sä, ja mo­net ovat us­kal­tau­tu­neet tut­ki­maan roh­kei­ta teo­rioi­ta.

Camb­rid­gen ja Not­re Da­me du Lacin pro­fes­so­ri Mic­hael La­pid­ge on esit­tä­nyt kieh­to­van teo­rian. Hän eh­dot­taa tie­tyl­lä

va­ro­vai­suu­del­la, et­tä ru­non mah­dol­li­nen te­ki­jä voi­si ol­la Mal­mes­bu­ryn apot­ti Ald­helm (kuo­li n. 710). Apot­ti muis­te­taan ai­nut­laa­tui­se­na ru­noi­li­ja­na ja ker­to­ja­na, jo­ka ujut­ti kris­til­lis­tä sa­no­maa maal­li­siin ker­to­muk­siin kään­nyt­tääk­seen ih­mi­siä. Beowul­fin ru­noi­li­ja te­kee pai­koi­tel­len ai­van sa­moin. Pa­ka­nal­li­seen men­nei­syy­teen si­joit­tu­va ru­no käyt­tää ly­hyi­tä raa­ma­tul­li­sia viit­tauk­sia: Gren­del­hir­viö kuu­luu "Kai­nin hei­moon"; kuu­lem­me luo­mi­ses­ta ja ve­den­pai­su­muk­ses­ta, ja Beowulf uh­rau­tuu lo­pus­sa ai­dos­sa kris­til­li­ses­sä hen­ges­sä.

Toh­to­ri Sam New­ton on esit­tä­nyt yh­tä va­kuut­ta­via ar­keo­lo­gi­sia ja maan­tie­teel­li­siä to­dis­tei­ta, jot­ka liit­tä­vät ru­non 700-lu­vun Itä-angli­aan, pro­vins­siin, jol­la on ol­lut me­rel­li­siä yh­teyk­siä Beowul­fin ko­ti­seu­tuun Skan­di­na­vias­sa. Ve­ne­hau­to­ja esiin­tyy niin Sut­ton Hoos­sa, Ruot­sis­sa kuin ru­nos­sa­kin. Sut­ton Hoos­sa löy­tyi skan­di­naa­vi­sen tyy­lin mui­nai­se­si­nei­tä. New­to­nin mu­kaan East Anglian hal­lit­si­jat 700-lu­vul­la, ns. wuf­fin­git, oli­vat sa­mo­ja kuin wul­fin­git (luul­ta­vas­ti Tans­kas­ta), jot­ka mai­ni­taan Beowul­fis­sa, ja itä­anglia­lai­nen ru­no on voi­nut saa­da

in­noi­tuk­sen Gren­de­lin suon ku­vauk­seen val­ta­kun­nan itä­ra­jan syn­kil­tä suo­a­lueil­ta (nyk. Camb­rid­ges­hi­re).

Useim­mat tut­ki­jat ovat pi­tä­neet epä­to­den­nä­köi­se­nä, et­tä skan­di­naa­vien suur­te­ko­ja ylis­tä­vä ru­no oli­si voi­tu laa­tia vii­kin­kia­jal­la 800-lu­vun lo­pus­sa, kun Tans­kan ja Nor­jan ar­mei­jat hyök­käi­li­vät suu­reen osaan Bri­tan­nias­ta. Em­me tie­ten­kään saa ym­pä­tä ai­ka­kau­den ih­mi­siin omaa aja­tus­maa­il­maam­me, ja oli­si vaa­ral­lis­ta olet­taa, et­tä kaik­ki ih­mi­set, jot­ka osa­si­vat kir­joit­taa mui­nai­senglan­tia, oli­si­vat suh­tau­tu­neet skan­di­naa­vei­hin kiel­tei­ses­ti.

Var­mem­paa näyt­töä ajoi­tuk­ses­ta en­nen 900-lu­kua on eh­kä esit­tä­nyt edes­men­nyt Pat­rick Worm­land. Hän osoit­ti, et­tä mo­net Beowul­fin pai­kan­ni­met esiin­ty­vät muis­sa englan­ti­lai­sis­sa läh­teis­sä vain vii­kin­ki­hyök­käyk­siä edel­tä­väl­tä ajal­ta. Mut­ta on yhä mah­dol­lis­ta, et­tä ta­ri­nan to­del­li­set luo­jat oli­vat tans­ka­lais­ten Englan­tiin aset­tu­nei­den so­tu­rien jäl­ke­läi­siä, jot­ka omak­sui­vat hy­vät tai­dot mui­nai­senglan­nis­sa yh­des­sä ko­ti­maan­sa suul­li­sen pe­rin­teen­sä kans­sa.

Va­li­tet­ta­va to­tuus on, et­tä Beowul­fin syn­ty­ajan­koh­ta on ja py­syy meil­le tun­te­mat­to­ma­na. His­to­rian­tut­ki­joi­den on myön­net­tä­vä, et­tei ru­noa voi si­joit­taa täs­mäl­li­ses­ti an­glo­sak­sien his­to­ri­aan, kos­ka se on ai­na ajan­koh­tai­nen ta­ri­na ja hel­pos­ti luo­ta­vis­sa uu­del­leen mi­nä ajan­koh­ta­na ta­han­sa. Eh­kä yh­tä tär­ke­ää on, et­tem­me tie­dä tar­peek­si sen enem­pää ru­non ku­vaa­mas­ta elä­mäs­tä kuin an­glo­sak­sien elä­mäs­tä eri su­ku­pol­vien ai­ka­na pys­tyäk­sem­me päät­tä­mään, min­ne se par­hai­ten kuu­luu.

Sen si­jaan, et­tä ajat­te­li­sim­me jon­kin­lais­ta tol­kien­mais­ta hah­moa ky­hää­mäs­sä si­tä 900-lu­vun alus­sa, on luul­ta­vas­ti pa­ras aja­tel­la ru­noi­li­jaa laa­ti­mas­sa omaa ver­sio­taan ai­em­mas­ta teok­ses­ta (hie­man sa­moin kuin Sha­kes­pea­ren Ku­nin­gas Lear, jo­ka pe­rus­tuu Ho­lins­he­din Ch­ro­nicle­siin, jo­ka puo­les­taan pe­rus­tuu Geof­frey Mon­mout­hin teok­seen, jon­ka läh­tee­nä on voi­nut toi­mia ta­ri­na sit­tem­min ka­don­nees­sa teks­tis­sä).

Ku­kin ru­nos­sa yh­teen pu­no­tuis­ta ta­ri­nois­ta (mies tais­te­lee yli­luon­nol­li­sen vah­vo­ja pe­to­ja ja me­ri­hir­viö­tä vas­taan ja tap­paa käär­mei­tä) ja tee­mois­ta (pe­tos, us­kol­li­suus, ur­heus, avo­sy­dä­mi­syys) on yh­tä van­ha kuin ih­mi­nen it­se. Jos­sa­kin vai­hees­sa nä­mä aja­tuk­set ja teot, "wor­da ond worca", lii­tet­tiin mie­heen, jon­ka ni­mi oli Beowulf – ja sen jäl­keen ta­ru, ku­ten kaik­ki hy­vät ta­ri­nat, sai kiin­nos­ta­vuut­ta ja kas­voi yhä eep­pi­sem­mäk­si. Näin näh­ty­nä Cot­ton Vi­tel­lius A.xv on vain in­kar­naa­tio pit­käs­sä ke­hi­tys­ta­ri­nas­sa, jo­ka al­koi kau­an en­nen kuin ru­no kir­joi­tet­tiin muis­tiin, ja on jat­ku­nut mei­dän päi­viim­me as­ti me­nes­tyk­sek­käi­nä 3D-elo­ku­vi­na, jot­ka ku­kin kul­jet­ta­vat ar­voi­tuk­sel­li­sen ta­rusan­ka­rin ta­ri­naa eteen­päin.

Alex Burg­hart on yk­si Pro­so­po­grap­hy of An­glo-saxon Englan­din (www.pa­se.ac.uk) te­ki­jöis­tä; se on tie­to­kan­ta ajan­koh­dan kai­kis­ta tun­ne­tuis­ta hen­ki­löis­tä.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.