Läm­min en­si­vi­sit­ti

Ruijan Kaiku - - Forside -

Kon­sert­ti: Jord

Skar­ven pub, Troms­sa

19. mar­si­kuu­ta 2017

Susan­ne Ran­ta­ta­lo (lau­lu, is­ku­vär­kit)

Jan Jo­hans­son (lau­lu, ve­to­pe­li)

Jo­han­na Lindgren (lau­lu, pil­li­pii­pa­ri, is­ku­vär­kit)

Er­ling Fredriks­son (lau­lu, kont­ra­bas­so)

– Vi kom­mer til å syn­ge på meän­kie­li. Men ta det helt med ro. Som de­re sik­kert vet, hand­ler jo de fles­te san­ge­ne om kjaer­lig­het. Og si­den det­te hand­ler om Tor­ne­da­len, er det snakk om «olycklig kär­lek».

Sa­noi Er­ling Fredriks­son.

Tor­nion­lak­son maa­il­man­musik­kibän­di os­saa ot­taat pub­li­kum­min. Se oli pai­ka­la myö­tä!

Skar­ven oli melk­kein täy­nä. Kaik­ki too­lit ja sof­fat olt­hiin käy­tös­sä ja iso jouk­ko ih­mis­sii sei­soi.

– Kii­tok­sii läm­mös­tä! Se oon fii­nii ol­la tää­lä, Er­ling Fredriks­son sa­noi ja pyh­ki pa­la­vaa ot­tal­ta.

Pak­ka uusik­si

– Met ole­ma se­koit­tan­heet meän lau­lut ai­van täye­li­ses­ti. Ha­lusim­ma muut­taat vä­hän. Ja ko ve­ji­mä pa­kas­ta se kä­vi niin et­te meän en­ti­nen vii­mei­nen lau­lu tu­li­ki en­si­mäi­sek­si.

Meän maa.

Seu­raa­vak­si tu­li­ki Pe­rä­jä­vaa­ra. Pe­rä­jä­vaa­ra cam­ping on Tor­nion­jo­ven var­res­sa, Erk­hei­kis­tä vä­hän ylös­päin. Pe­rä­jä­vaa­ras­sa oon kans mo­nen ih­mi­sen ko­ti­paik­ka min­ne etel­hään muut­tan­heet per­heet tul­haan ih­mi­set tul­haan ke­sän­viett­hoon jo­ka vuo­si.

Jo­han­na Lind­berg maa­la­si kuu­li­joit­ten et­heen ko­ko tor­nion­lak­so­lai­sen ke­säi­sen idy­lin.

– Ke­säyö oon valk­kee, se ka­las­tet­haan har­ria ja sau­not­haan....

Se melk­kein kuu­li ko pub­li­kum­mi huo­kai­li, eli myö­tä ja melk­kein tun­si iho­la ke­säyön läm­mön ja iha­nuu­en.

– ...ja sie­lä oon ai­na­ki mil­joo­na sääs­kee!

Susan­na Ran­ta­ta­lo oli kir­joit­tan­nu mon­ta lau­luu, mut­ta en­si­mäi­nen min­kä hän kir­joit­ti meän­kie­le­lä oli Kau­nis vaa­ra.

– Det er flitt frustren­de ik­ke å kun­ne finsk. Sånt er det for oss som er født på 1970-tal­let. Men gjen­nom san­gen kan jeg er­ver­ve språ­ket, sa hun.

Jan Jo­hans­son muis­te­li min­kä­lais­ta hä­ne­lä oli nuo­re­na ko se oli rok­kiai­ka ja toi­set po­jat soi­tett­hiin gi­ta­rii. Hän tu­li musik­ki­koul­huun ve­to­pe­lin kans. Sii­nä pai­kas­sa nuo­ren po­jan ve­ren pun­nit­hiin. Hän kui­ten­ki jat­koi. – Musikk hand­ler om å spil­le i lag og ha det ar­tig, sa Jo­hans­son.

Hän mai­noi et­te het ai­jot­haan kui­ten­ki lau­laat yhen lau­lun ruot­tik­si.

– Ja se oon in­stru­men­taa­li!

Kyl­lä, pub­li­kum­mil­la oli haus­kaa.

Ja se oli So­ma!

Jan Jo­hans­son oli en­nen kon­sert­tii muis­te­lu mi­nu­le et­te hei­lä oon kak­si uut­ta lau­luu. Hän sa­noi et­te en­si­mäi­nen niis­tä oon Kryyi­maa. Jaa, mie hun­tee­ra­sin, mut­ta se­hän oon van­haa tor­nion­lak­so­lai­nen lau­lu min­kä mie­ki tiiän.

Mut­ta het olt­hiin pa­kan­heet se ai­van uut­heen a cap­pel­la-peitt­hoon. Se häyt­tyy si­nun it­te kuu­la!

Hyp­pään, tans­sin

– det hand­ler om gle­den av å dan­se. Mut­ta ym­mär­ret­hään­kö nuo­ret ih­mi­set mi­kä oli «ringlek» – ko ei­hän en­nen ol­lu te­le­fuu­nii?

Sit­te tult­hiin Aa­ta­min lap­set ja Vil­li ja vik­ke­lä poi­ka.

Vii­mi­nen tan­go, Jo­han­na Lindgre­nin sä­ve­lys Kuu­ta­mo­yö, oli täy­nä luo­non ää­nii ja vä­hän mys­tik­kaa­ki. Me­ri­jää lau­laa, lu­mi nars­kuu si­va­koit­ten al­la ja taiv­haan­valk­keet pa­let­haan.

Ek­stra­nu­me­ro oli Ilon hump­pa.

– Al­le må dan­se! Jan Jo­hans­son mää­rä­si mut­ta troms­sa­lai­set ei oik­hein ym­mär­rä hum­pan pää­le. Rui­jan Kai­ku oon saa­nu kuu­la et­te Yy­keän­pe­räs­sä oli ol­lu kak­si pa­ria tans­saaams­sa ja ai­van maa­gi­nen tun­nel­ma.

Troms­san tun­nel­ma ei ol­lut pii­an ai­van maa­gi­nen mut­ta mie us­kon et­te tä­mä ei jää vii­mi­sek­si Jor­din kon­ser­tik­si Troms­sas­sa. Täm­möi­sen näy­tön jälk­heen se oon pal­jon pa­rem­pi saađa oor­na­tuk­si isom­pi­ki kon­sert­ti. Sen olis troms­sa­lai­nen pub­li­kum­mi ans­sai­nu.

Lii­sa Koi­vu­leh­to

Newspapers in Kven

Newspapers from Norway

© PressReader. All rights reserved.