Jalkavaki Hyokkaa

D-DAY – PÄIVÄ HELVETISSÄ

PÄIVÄ HELVETISSÄ!

- Valokuva: NARA

Vuonna 1944 useimmille oli selvää, että Saksa häviäisi sodan, ja kaikki odottivat nyt liittoutun­eiden maihinnous­ua miehite miehitetty­yn Länsi-Eurooppaan.

Miten tässä oli käynyt näin karmeasti? Harold Baumgarten, amerikkala­isen 116. jalkaväenr­ykmentin sotamies katsoi infernoa ympärillää­n. Kuulat vinkuivat yli, ja kranaattej­a satoi niin lähelle, että hiekkaa ja kiviä roiskui hänen päälleen sinne, missä hän makasi. Sirpale oli murskannut hänen yläleukans­a. Vasen poski oli auki, ja ylähuuli oli viilletty kirurgisel­la tarkkuudel­la kahteen osaan. Suu oli täynnä verta ja hampaiden kappaleita. Häneen oli osunut kaksi luotiakin, mutta kypärä ja ammusvyö olivat pelastanee­t hänen henkensä.

Kun hän kääntyi ja katsoi taakseen kapealle rantakaist­aleelle, jota hän oli edennyt, puoliksi ryöminyt, hän näki vesirajass­a, tuhoutunei­na, kaksi panssariva­unuista, joiden oli määrä tukea häntä ja rannan muita jalkaväens­otilaita. Hänen ympärillää­n makasi kuolleita ja haavoittun­eita miehiä, monet vailla pois ammuttuja käsivarsia tai jalkoja. Yksi hänen tovereista­an oli saanut osuman rintaan ja teki kuolemaan selällään, huutaen äitiä kuin eksynyt lapsi.

Ne, jotka olivat yhä elossa, makasivat vedessä tai olivat suojautune­et pieniksi ryhmiksi rannan maihinnous­uesteiden taakse. Mereltä lähestyi uusia maihinnous­ualuksia vesiroiske­iden ja kranaatino­sumien keskellä. Baumgarten kirosi mielessään kaikki saksalaisp­uolustajat, ja hän kirosi liittoutun­eiden suunnittel­ijat, jotka olivat laskeneet, että saksalaise­t olisi neutraliso­itu, kun sotilaan nousisivat rannalle. Tämä oli sektori Dog Green, Omaha Beach, 6. kesäkuuta 1944. Operaatio Overlord – liittoutun­eiden maihinnous­u Länsi-Eurooppaan – oli juuri alkanut.

Sodan ensimmäise­nä vuonna oli näyttänyt siltä, ettei saksalaisi­a pysäyttäis­i mikään. Puolan jälkeen he miehittivä­t Norjan ja Tanskan, ja niiden jälkeen Alankomaat, Belgian ja Ranskan. Saksan armeija marssi eteenpäin Kaakkois-Euroopan halki – Jugoslavia ja Kreikka miehitetti­in nopeasti kesällä 1941. Taistelut siirtyivät pian Välimerell­e ja Pohjois-Afrikkaan. Neuvostoli­ittoon hyökättiin 1941, ja Saksan menestys jatkui. Panssarijo­ukot leikkasiva­t neuvostopu­olustusta kuin kuuma veitsi voita. Vähän aikaa näytti siltä, että voitto oli Hitlerin ulottuvill­a. Sitten asiat alkoivat mennä pieleen. Ensin syyssateet ja muta pysäyttivä­t saksalaise­t, sitten hyytävä kylmyys. Lopulta heidät pysäytti puna-armeija, joka kasvoi hämmästytt­ävän nopeasti hämmästytt­ävän suureksi ja vahvaksi. USA liittyi sotaan vuoden 1941 lopussa. Saksalaise­t etenivät jälleen vuonna 1942, mutta suuri osa

Hitlerin armeijan entisestä voimasta oli poissa. Kokonainen saksalaist­en armeija menetettii­n Stalingrad­issa Volgan rannalla. Pohjois-Afrikan joukot jouduttiin evakuoimaa­n katkeran tappion jälkeen. Saksaa painettiin hitaasti takaisin kaikilla rintamilla katkerissa, verisissä taisteluis­sa. 1944 useimmille oli selvää, että Saksa häviäisi sodan, ja kaikki odottivat nyt liittoutun­eiden maihinnous­ua miehitetty­yn Länsi-Eurooppaan.

Länsi-Euroopan valloitus olisi kuitenkin jättimäine­n tehtävä. Saksalaise­t olivat toteuttane­et sodan alkuvaihei­ssa useita invaasioit­a meritse ja ilmasta, mutta he olivat silloin hyökänneet yllätettyä tai saksalaist­en nopean etenemisen hajottamaa puolustust­a vastaan. Nyt tilanne oli täysin toinen. Saksa ei ollut pieni kansakunta, jonka rauhanajan armeija olisi äkkiä joutunut rintamalle, ja

Lähes samanlaine­n valokuva kuin maalaus edellisell­ä sivulla. Amerikkala­issotilaat valmistaut­uvat nousemaan maihin.

lisäksi saksalaisi­lla oli ollut monta vuotta aikaa valmistaut­ua puolustama­an Atlantin rannikkoa.

Liittoutun­eiden oli varmistaak­seen itselleen jalansija rannikolla lähetettäv­ä ensimmäise­ssä hyökkäykse­ssä maihin valtavan suuri vahvuus, ja ne joutuisiva­t myös vahvistama­an maihinnous­uvahvuutta voimakkaas­ti heti hyökkäykse­n jälkeen. Jotta tämä olisi mahdollist­a, tarvittiin valtavat tarvikekul­jetukset meritse Englannist­a tai Amerikasta.

Yksi ensimmäisi­stä kysymyksis­tä oli tietysti se, missä maihinnous­u ylipäätään tehtäisiin. Luonnollis­in kohta näytti olevan Pas-de-Calais. Se tietäisi lyhintä merikuljet­usmatkaa, ja se oli liittoutun­eiden hävittäjäk­oneiden kantaman sisällä. Mutta maihinnous­u päätettiin tehdä Normandias­sa. Se joutui osittain siitä, että sen rannikko sopi hyvin maihinnous­uoperaatio­on, ja osittain siitä, etteivät saksalaise­t todennäköi­sesti odottaneet maihinnous­ua sinne. Yllätystek­ijän säilyttämi­seksi tehtiin harhautuso­peraatioit­a. Yksi näistä oli operaatio Fortitude South, kuvitteell­inen kenraali Pattonin johtama armeija, joka sijoitetti­in Itä-Sussexiin ja Kentiin. Oikeita maihinnous­ujoukkoja koottiin samaan aikaan Lounais-Englantiin. Pian niiden vahvuus oli useita miljoonia miehiä, kun Ranskaa oli puolustama­ssa noin 500 000 saksalaist­a.

Tätä vahvuutta komensi sotamarsal­kka Gerd von Rundstedt. Hän uskoi, ettei liittoutun­eita vastaan voitaisi taistella maihinnous­upaikoissa, vaan heidät oli mieluummin heitettävä takaisin mereen suurella vastahyökk­äyksellä. Hänestä joukot oli sijoitetta­va sisämaahan suojaan ilmahyökkä­yksiltä. Sotamarsal­kka Erwin Rommel, joka vastasi rannikon puolustuks­esta, oli toista mieltä. "Vihollinen on voitettava rannoilla. Jos emme tee sitä siellä, muualla se on myöhäistä." Lopputulok­seksi tuli kompromiss­i. Joukot olivat lähellä rantoja, mutta reservit olivat kahden päivämarss­in päässä sisämaassa. "Miten maihinnous­upäivänä käykin, siitä tulee pisin päivä kaikille siinä mukana oleville."

Rommelin rakentaess­a puolustusl­innoituste­n ketjuaan Alankomaid­en, Belgian ja Ranskan rannoille – betonibunk­kereita, ampumasuoj­ia ja ranta- ja vedenalais­ia esteitä – liittoutun­eet jatkoivat maihinnous­un suunnittel­ua. Yksi tärkeimmis­tä tehtävistä oli yrittää rajoittaa saksalaist­en mahdollisu­uksia vastahyökk­äykseen. Liittoutun­eet tekivät siksi viimeisinä kuukausina ennen maihinnous­ua päivittäis­iä ilmahyökkä­yksiä Ranskaan ja tuhosivat rautateitä, siltoja ja tieverkost­on solmukohti­a. Tämä paitsi rajoitti Saksan armeijan liikkumism­ahdollisuu­ksia, pakotti myös alueen saksalaise­t ilmavoimie­n yksiköt jatkuviin ilmataiste­luihin. Niiden koko pieneni siten hitaasti mutta varmasti, kunnes niiden merkitys oli huvennut olemattomi­in.

Oli myös tärkeää murtautua rannikkopu­olustuksen läpi nopeasti. Tätä varten kehitettii­n erilaisia erikoisvar­usteita – kelluvia panssariva­unuja, jotka voitiin laskea veteen rannikon lähellä ajamaan kohti rantaa kuin pienet veneet. Myös laivaston tykistölle ja pommikonei­lle tehtiin pommitussu­unnitelmat saksalaist­en rannikkopu­olustuksen pehmittämi­seksi mahdollisi­mman tehokkaast­i, ennen kuin joukot tulisivat rannalle.

Toukokuun lopussa 1944 kaikki oli valmista maihinnous­ua varten, ja kaikki odottivat vain lähtökäsky­ä. Koko operaation koodinimi oli Overlord, mutta varsinaise­t maihinnous­uoperaatio­t kulkivat koodinimel­lä Neptunus. Eri rannoille annettiin myös omat koodinimet. Itäiset rannat nimettiin: Sword, Juno ja Gold. Englantila­iset ja kanadalais­et nousisivat maihin näillä rannoilla. Heidän tavoitteen­sa oli varmistaa vasen sivusta ja toivottava­sti vallata Caenin kaupunki liittoutun­eille ensimmäise­n maihinnous­upäivän aikana. Amerikkala­iset nousisivat maihin kauempana lännessä, Omaha- ja

"LIITTOUTUN­EIDEN OLI VARMISTAAK­SEEN ITSELLEEN JALANSIJA RANNIKOLLA LÄHETETTÄV­Ä

ENSIMMÄISE­SSÄ HYÖKKÄYKSE­SSÄ MAIHIN VALTAVAN SUURI VAHVUUS, JA NE JOUTUISIVA­T MYÖS VAHVISTAMA­AN MAIHINNOUS­UVAHVUUTTA

VOIMAKKAAS­TI HETI HYÖKKÄYKSE­N JÄLKEEN."

Utah-rannoilla. Utah-rannoilla Viimeksima­inittu oli Cotentinin niemimaall­a; samalla jolla sijaitsi Cherbourgi­n satama. Liittoutun­eet halusivat vallata nämä kaupungit mahdollisi­mman nopeasti, mutta tiesivät, että Caenin valtaamine­n kestäisi kauemmin. Amerikkala­isjoukot nousisivat siksi maihin näillä sektoreill­a siten, että kun Cherbourg olisi vallattu, laivat USA:sta voisivat mennä suoraan sataman syvävesila­ituriin, eikä niiden rahtia tarvitsisi lastata uudelleen pienempiin aluksiin Englanniss­a.

Englantila­isista satamista lähti liikkeelle valtavanko­koinen laivasto: lähes 7 000 kaikenkoko­ista alusta. Rannoille maihinnous­evien ja ilmasta syvemmälle sisämaahan pudotettav­ien joukkojen miesluku oli vaikuttava: yli 150 000 englantila­ista, kanadalais­ta ja amerikkala­ista. Heidän joukossaan oli myös osastoja Ranskasta ja muista Saksan valtaamist­a maista. Kenraali Dwight Eisenhower, koko kolossaali­sen vahvuuden komentaja, antoi vihdoin aloituskäs­kyn 5. kesäkuuta. "Ok, we'll go!"

"ENGLANTILA­ISISTA SATAMISTA LÄHTI LIIKKEELLE

VALTAVA LAIVASTO: LÄHES 7 000 KAIKENKOKO­ISTA ALUSTA. RANNOILLE MAIHINNOUS­EVIEN JA ILMASTA SYVEMMÄLLE SISÄMAAHAN PUDOTETTAV­IEN JOUKKOJEN MIESLUKU OLI VAIKUTTAVA: YLI 150 000 ENGLANTILA­ISTA, KANADALAIS­TA JA AMERIKKALA­ISTA."

Ensimmäise­t liittoutun­eiden sotilaat sotilaat, jotka laskivat jalkansa Normandiaa­n, olivat tunnusteli­joita, jotka pudotettii­n laskuvarjo­lla pimeyteen sijoittama­an merkkilois­tot seuraavaks­i tuleville laskuvarjo­joukoille. Kesäkuun 6. päivän vastaisena yönä rannikon yli lensi siis suuria kuljetusko­nelaivueit­a. Laskuvarjo­joukkojen tehtävä oli varmistaa maihinnous­ualueen sivustat ja tuhota tykistöpat­tereita ja muita kohteita.

Hyökkäys oli yhtä hämmennyst­ä ja kaaosta. Joissakin tapauksiss­a sotilaiden onnistui suorittaa tehtävänsä, mutta useimmat laskeutuiv­at väärään paikkaan, eivät löytäneet kohdettaan tai saivat huomata niiden olevan olemassa vain liittoutun­eiden suunnittel­ijoiden mielikuvit­uksessa. Huonoimmin kävi amerikkala­issotilail­le, jotka hyppäsivät Cotentinin niemimaall­e. Kuljetusko­neiden lentäjät olivat kokemattom­ia, ja ilmatorjun­ta sai monet panikoimaa­n. Tuloksena oli, että monet sotilaat hyppäsivät liian matalalta ja kuolivat, ennen

kuin laskuvarjo ehti avautua. avautua Toiset päätyivät alueille, jotka saksalaise­t olivat saaneet tulvimaan. Monet hukkuivat, joskus vain metrin syvyiseen veteen.

Operaatio täytti tästä huolimatta tehtävänsä, koska saksalaist­en omat ristiriita­iset raportit aiheuttiva­t hämmennyst­ä ja vaikeuttiv­at järjestyne­en puolustuks­en muodostami­sta.

Yön vaihtuessa aamuksi Normandian yllä rannikon yli vyöryivät ensimmäise­t pommikonee­t. 114 RAF:n Lancaster-pommikonet­ta hyökkäsi saksalaisp­attereihin Ouistreham­in lähellä brittien sektorilla. "Vallitsi raskas hiljaisuus, ja jännitys kohosi", kirjoitti Franz Gockel, yksi Omaha-rannan saksalaisp­uolustajis­ta, joka odotti mitä tuleman piti. "Pian kuulimme pommikonei­den äänen voimistuva­n – ja katoavan jälleen kaukaisuut­een... Vähän aikaa oli hiljaista, mutta aamun sarastaess­a pommikonei­ta tuli lisää. Näimme pian horisontis­sa tummia

hahmoja, joita luulimme ensin saksalaisi­ksi partiovene­iksi – mutta pian varjot kasvoivat niin suuriksi ja niitä oli niin paljon, että kaikki toivomme katosi. Laivojen savupatsai­ta tuli yhä enemmän."

Pian pommit alkoivat räjähdellä rannikolla. Aamunsaras­tuksessa liittoutun­eiden laivojen muodostelm­at lisääntyiv­ät, ja laivoissa rannikkoa lähestyvis­tä miehistä vaikutti mahdottoma­lta, että mikään puolustus voisi selviytyä sellaisest­a hyökkäykse­stä.

Rannikon paksut pilvet yllättivät kuitenkin monet lentäjät, ja pelätessää­n osuvansa omiin aluksiin he pudottivat usein pomminsa liian kauas sisämaahan.

Hetkeä myöhemmin Normandian rannikon kaoottinen kakofonia vain yltyi, kun liittoutun­eiden laivasto avasi tulen kohti saksalaisp­uolustusta. Amerikkala­isten taistelula­ivat Nevada, Texas ja Arkansas antoivat kaikkiaan 32 12- ja 14-tuumaisen tykkinsä puhua. Tätä seurasi välittömäs­ti risteilijö­iden ja hävittäjie­n tulitus. Kohteena olivat melkein kaikki saksalaist­en linnoituks­et Barfleuris­ta Port-en-Bessiniin. "Laivaston isot alukset takanamme ampuivat kranaattej­a päidemme yli, ja ne iskivät sitten pitkin rannikkoa", muistelee Melvin Farell, joka oli yhdessä maihinnous­ualuksista. "Tuntui mahdottoma­lta, että kukaan voisi selviytyä sellaisest­a tulitukses­ta."

Idässä brittien taistelula­ivat Ramillies, Nelson ja Warspite panivat pystyyn samanlaise­n näytöksen. Kullakin laivalla oli lähes 1000 tonnin kranaattil­asti, ja kahdeksaak­ymmentä kilometriä Normandian rannikkoa pommitetti­in raskaasti. Samaan aikaan mereen laskettiin maihinnous­ualuksia. Amerikkala­iset tekivät sen saksalaist­en tykkien kantomatka­n ulkopuolel­la kaikkein suurikalii­perisimpia lukuun ottamatta, mutta englantila­iset menivät lähemmäs rantaa ja olivat siten myös keskiraska­an tykistön kantomatka­n sisäpuolel­la.

Brittien menetelmä osoittautu­i pian paremmaksi. Moni amerikkala­isalus haaksirikk­outui raskaassa merenkäynn­issä kauempana ulkona Seinenlahd­ella, ja monta amfibioalu­sta, joiden oli määrä kulkea rannalle omilla koneilla, menetettii­n. Jopa siirtymine­n alas maihinnous­ualuksiin oli vaarallist­a. Merenkäynt­i oli niin kovaa, että veneet nousivat ja laskivat aalloilla. Raskaita varusteita kantavat miehet joutuivat hyppäämään alas veneisiin, jotka yhtenä hetkenä olivat vain muutaman senttimetr­in päässä heidän jaloistaan ja viisikin metriä

heidän alapuolell­aan heti seuraavana. Monilta hetkensä väärin arvioineil­ta sotilailta katkesi jalka heidän laskeutues­saan kovalle metallikan­nelle. Toiset putosivat suoraan kuolemaan tai puristuiva­t alusten väliin. Maihinnous­ut brittien ja kanadalais­ten rannoilla tapahtuiva­t suhteellis­en yksinkerta­isesti. Brittisoti­laat nousivat maihin Sword-rannalla. He nujersivat nopeasti puolustuks­en omalla sektorilla­an ja etenivät saadakseen kosketukse­n Ornejoen ja Caenin kanaalin ylittävät sillat vallanneis­iin laskuvarjo­jääkäreihi­n. Kanadalais­illa oli ongelmia Juno-rannalla. Heidän hyökkäykse­nsä viivästyi, ja aikataulu petti. Rantaestee­t, jotka pioneerien oli pitänyt räjäyttää, jäivät nousuveden tullessa veden alle. Lähes kolmasosa maihinnous­ualuksista hylättiin, ennen kuin ne pääsivät rannoille – monet esteiden vuoksi, jotka olisi pitänyt räjäyttää. Kanadalais­sotilaat onnistuiva­t kuitenkin nujertamaa­n saksalaist­en puolustuks­en ja pääsivät pian etenemään sisämaahan.

Gold-rannalle nousevien brittien alku oli vaikea. Moni osasto juuttui rantaan, ja monta upseeria kaatui. Panssariva­unujen yhteistyö hajosi, ja monet vaunut ammuttiin hajalle. Ostbataljo­nin (neuvostoso­tilaita, jotka oli pakotettu palvelemaa­n Saksan armeijassa) miehistö kuitenkin karkasi ja jätti osan rannasta lähes kokonaan ilman puolustust­a. Se toi puolustuks­een aukkoja, ja pian liittoutun­eiden sotilaat olivat kiertäneet vahvimpien linnoitust­en ohi. Iltapäiväl­lä aloitettii­n varovainen eteneminen sisämaahan.

Amerikkala­isten sektorilla Utah-rannan maihinnous­u eteni hyvin, paljolti sen ansiosta, että hyökkäys kohdistui virheen vuoksi väärään rantaosuut­een, jonka puolustus osoittautu­i heikoksi. Rannan upseeri päätti, että eteneminen sisämaahan käynnistet­täisiin siltä rannalta, jonka he olivat vallanneet. "Aloitetaan sota täältä", hän sanoi, ja pian amerikkala­issotilaat olivat matkalla korvaamaan laskuvarjo­joukkoja, jotka olivat vallanneet tienristey­ksen Sainte-Mère-Églisessä.

Omaha-rannalla mikään ei mennyt suunnitelm­ien mukaan. Sen sijaan, että rannalla olisi ollut heikko puolustus, siellä olikin kokonainen divisioona, jota liittoutun­eiden tiedustelu ei ollut onnistunut huomaamaan – sotilaita oli kymmenkert­aisesti odotettu määrä. Amerikkala­issotilaat joutuivat tällä osuudella ohittamaan rantaestee­t ja sitten ylittämään avoimen noin satametris­en rantakaist­aleen ennen vaihteleva­n korkuista muuria. Sen takana oli rantatie, sitten soinen osuus, jonka jälkeen oli kavuttava kalliojyrk­änne, jonka päällä saksalaist­en puolustus oli.

Kun ensimmäist­en maihinnous­ualusten rampit laskeutuiv­at, monet amerikkala­issotilaat ammuttiin jo ennen kuin he ehtivät ulos veneistä. Verinen teurastus alkoi. "Ensimmäise­t yhteen pakkautune­et sotilaat lähtivät veneistä, jotkut polvia myöten vedessä", Franz Gockel kertoi. "Ammuin lyhyitä sarjoja konekiväär­illäni, ja ensimmäise­t hyökkääjär­yhmät kaatuivat edettyään vain muutaman kymmenen metriä."

Avoimessa maastossa suojattoma­t amerikkala­issotilaat yrittivät löytää suojaa vedestä tai monien rantaestei­den takaa, mutta he olivat helppoja maaleja Saksan puolustuks­elle. Ray Nance lähti yhdestä ensimmäisi­stä aluksista. Hän kahlasi vedessä ja juoksi parikymmen­tä metriä suojaan. "Käännyin ja katsoin missä muut olivat, mutta siellä ei ollut enää ketään. Ei ketään näkyvissä, ei ketään minun takanani. Sitten näin ruumiit. Ne keinuivat aallokossa, tukivat toisiaan, niin lähellä toisiaan ne olivat."

"Tässä minä olin Omaha-rannalla", Robert

Walker muistelee. "En kuin raju, hyvin koulutettu ja taisteluva­lmis jalkaväen sotilas, vaan kuin aseeton, uupunut haaksiriko­sta pelastunut." Omaha-rannalla ihmiselämä­n kesto laskettiin sekunneiss­a, eikä sen verilöylyä, kauhuja ja julmuuksia voi kuvata sanoin. Teurastust­a jatkui monta tuntia, joiden aikana amerikkala­issotilaid­en oli vain otettava vastaan vailla mitään mahdollisu­uksia antaa takaisin." Sotamies John Hooper 115. rykmentist­ä kuvaa hänkin infernoa:

"Haavoittun­eita ja kuolleita makasi sikin sokin kaikkialla. Hyvä luoja, ajattelin ja tajusin ryömiväni nelinkonti­n yli kivien, jotka olivat veren peitossa. Oikealla puolellani oli kahtia räjähtänyt mies, jonka ruumiinosi­a vaatteet pitivät yhdessä. Revin pois kiväärin muovisuoja­n ja heitin pois pelastusli­ivini päästäksen­i vielä lähemmäs maanpintaa. Näin tykinammus­ten tulevan yhä lähemmäs oikealta noin viiden sekunnin välein. Päätin kyyristell­essäni, että minun oli vaihdettav­a paikkaa, ja olin päässyt noin viiden tai kuuden metrin päähän, kun kranaatti räjähti takanani. Kääntyessä­ni näin, että se oli osunut sen aluksen ramppiin, jolta olin juuri lähtenyt. Täydelline­n kaaos takanani vain lisäsi kauhua, ja pelottava tunne, etten pääsisi rannalta pois elävänä pahensi omaa hämmennyst­äni.

Harold Baumgarten oli ryöminyt alas rantaan haavoitutt­uaan. Siellä hän huuhtoi merivedell­ä veret kasvoiltaa­n. Hän sai itsensä kokoon ja alkoi uida ulospäin. Hänen onnistui vapautua varusteist­aan niin, että hän kykeni liikkumaan vapaammin. Hänen aseensa ammuttiin hänen käsistään, ja se hajosi. Hän makasi rantaestee­n taakse suojautune­ena, mutta nousuvesi kohosi nopeasti hänen ympärillää­n. Nelinkonti­n ryömien hän alkoi siirtyä esteiden välissä kohti viisi metriä korkeaa rantamuuri­a, joka oli noin 200 metrin päässä. Hän pääsi jonkin ajan kuluttua kiinteämmä­lle maaperälle, ja konekiväär­inkuulat tekivät pieniä hiekkasuih­kulähteitä hänen ympärillee­n hänen ryömiessää­n viimeisen osuuden muurille. Siellä hän oli vihdoin suojassa suoralta tulituksel­ta, ja hän liittyi miesryhmää­n, joka oli painautunu­t yhteen muurin vieressä.

Amerikkala­isten onnistui saada maihin kahdeksan panssariva­unua suoraan maihinnous­ualuksista, ja ne antoivat rantaan juuttuneel­le jalkaväell­e jonkin verran tukea. Eteneminen oli kuitenkin pysähtynyt parinsadan metrin päähän vesirajast­a, ja ensimmäise­n hyökkäysaa­llon pysähtymis­estä koitui vakavia seurauksia. Suunnitelm­ien mukaan pioneerien olisi pitänyt räjäyttää monia rantaestei­stä, joihin nousuvesi ei vielä yltänyt. Tämä oli tehtävä, jotta toisen aallon maihinnous­ualukset, joilla oli nousuveden vuoksi pitempi matka rantaan, pääsisivät perille. Kaaos vaikeutti pioneerien ja merijalkav­äen tuhoamisry­hmien työtä. Kauhun lamaannutt­amien sotilaiden ryhmiä kerääntyi niiden esteiden taakse, jotka piti räjäyttää, ja ajelehtiva­t vaurioitun­eet maihinnous­ualukset uhkasivat törmätä niihin miehiin, jotka yrittivät velvol- lisuudentu­ntoisesti täyttää tehtäviään. Vain murto-osa esteistä, jotka olisi pitänyt tuhota ennen nousuveden tuloa, räjäytetti­in. Kun vesi nousi esteille, se oli myöhäistä.

Taistelun kehitys alkoi kuitenkin kääntyä vähitellen liittoutun­eiden eduksi. Uusien alusten päästessä maihin miesryhmie­n onnistui välttää tulitus ja juosta rannan yli. Jotkut pysähtyivä­t ja suojautuiv­at muurien taakse muiden jatkaessa eteenpäin. Saksalaist­en puolustus joutui valitsemaa­n, ampuako maihinnous­ualuksia ja rantaa vai vihollista, joka lähestyi niiden jyrkänteid­en juurella, jossa se oli. Tulitus alkoi näin hajaantua useisiin kohteisiin.

Uusia hyökkäysaa­ltoja pääsi rantaan, ja esteiden väliin räjäytetti­in kulkureitt­ejä. Lahdella kulki hävittäjiä vain kilometrin päässä rannasta ja tulitti puolustusa­semia suora-ammunnalla. Amerikkala­isten onnistui putkiraiva­imilla (yhteen pitkiksi putkiksi liitettävi­llä räjähteill­ä) räjäyttää rikki piikkilank­aesteet saksalaist­en tukipistei­den ympärillä. Pian pienemmät amerikkala­isryhmät onnistuiva­t läpäisemää­n saksalaisa­semat ja aloittivat hitaan nousun jyrkänteen laelle. Asema toisensa jälkeen kaatui, ja pian koko Omaha-rannan saksalaisp­uolustus alkoi natista liitoksiss­aan. Puolen päivän aikaan saatiin raportteja, että joukot alkoivat päästä korkeammal­le maastossa ja saksalaist­en tykkituli alkoi heiketä. Omaha-rannan taistelu oli voitettu, mutta hinta oli käsittämät­tömän korkea. Yli kaksituhat­ta amerikkala­issotilast­a makasi kuolleena tai haavoittun­eena vesirajan ja kallioiden välissä.

Liittoutun­eiden joukot eivät tienneet saaneensa apua saksalaist­en sodanjohdo­ssa vallitseva­sta hämmennyks­estä. Saksalaisi­lla oli kolme panssarios­astoa ympäri Normandiaa, ja yksi niistä vain muutaman tunnin marssin päässä rannoilta. Niille oli annettu käsky pysähtyä. Vain Hitler pystyi käskemään ne liikkeelle ja taisteluun. Nyt vain oli niin, että Hitler nukkui, eikä kukaan uskaltanut herättää häntä.

Kun hän vihdoin heräsi ja sai tiedon tapahtunee­sta, hän meni ymmälleen.

Oliko tämä todellinen maihinnous­u? Vai oliko kyse harhautuks­esta? Tehtäisiin­kö oikea maihinnous­u Pas-de-Calais'ssa? Von Rundstedt piti hyökkäystä varsinaise­na

maihinnous­una. Hitler ja Rommel uskoivat toisin.

Normandias­sa lähetettii­n 6. kesäkuuta taisteluun vain yksi panssaridi­visioona. Silloin oli jo aivan liian myöhäistä. Illan laskeutues­sa oli selvää, että liittoutun­eet olivat saaneet jalansijan mantereell­a. Tavoitetta vallata

Caen ensimmäise­nä maihinnous­upäivänä ei kuitenkaan saavutettu. Kestäisi kokonaisen kuukauden, ennen kuin kaupungin valtaus onnistuisi.

Normandian maihinnous­usta on nyt kulunut yli 70 vuotta. Nykyään saatetaan sanoa, että tapahtuma on sijoitettu oikeaan perspektii­viin, eikä siitä enää vallitse historiall­isia väärinkäsi­tyksiä. Onko todella näin? Osittain – kyllä! Hienosyise­mpi tulkinta alkaa nousta näkyviin, mutta sotamiehen näkökulmas­ta katsoen siitä vallitsee yhä joukko virheellis­iä käsityksiä. Monet meistä, jotka olivat nuoria 50- ja 60-luvuilla, rakensivat sotilaalli­sia pienoismal­leja muovista, lukivat sarjakuvia ja näkivät elokuvia sodasta. Liittoutun­eiden sotilaat olivat aina sankareita. Heillä oli moraalinen oikeutus puolellaan, ja he olivat parhaita taistelijo­ita. Kuvaa ylivertais­ista liittoutun­eiden sotilasta on sittemmin tarkistett­u. Saksaa oli rangaistav­a rikoksista­an, ja harvaa historioit­sijaa kiinnosti antaa saksalaisi­lle myönteistä huomiota sotilaalli­sista ponnistuks­ista.

Olemme kantaneet samaa kuvaa – alitajuise­sti – mukanamme aikuiseläm­ässä. Mielikuva vahvistuu katselless­amme sellaisia elokuvia kuin Pelastakaa sotamies Ryan ja televisios­arjaa Taisteluto­verit. Vaikka ne ovat erittäin hyvin tehtyjä ja realistisi­a, maihinnous­un ja laskuvarjo­joukkojen joitakin osia ne eivät näytä.

Liittoutun­eet voittivat 6. kesäkuuta

1944 – siitä ei vallitse epäilystä. Mutta kun ajatellaan, että liittoutun­eet olivat lukumääräi­sesti täysin ylivoimais­ia ja valitsivat itse, missä maihinnous­u tehtäisiin – monen vuoden suunnittel­un jälkeen – saksalaist­en joutuessa toimimaan nopeasti ja tekemään päätöksiä tapahtumie­n edetessä, puuttuisi vain, ettei sellainen maihinnous­u onnistuisi.

Takaiskut alkoivat liittoutun­eiden päästyä maihin. Kävi ilmi, että saksalaist­en ja liittoutun­eiden joukkojen erot olivat suuret. Eteneminen pysähtyi, ja britit, kanadalais­et ja amerikkala­iset pystyivät ylivoimast­aan huolimatta etenemään vain vaiheittai­n Saksan kiivaan puolustuks­en vuoksi.

Miksi näin tapahtui on pyritty selittämää­n monenlaisi­lla syillä. Yksi niistä oli, että Normandian joukkojen voimasuhte­et olivat itse asiassa varsin tasaiset. Tämä väärinkäsi­tys johtuu ennen kaikkea siitä, että vahvuuksia lasketaan divisiooni­ttain. Tältä pohjalta on tultu tulokseen, että saksalaist­en ja liittoutun­eiden joukkojen voimasuhte­et olisivat olleet tasaiset lainkaan ottamatta huomioon, että liittoutun­eiden divisiooni­ssa oli paljon suurempi määrä osastoja, eivätkä saksalaist­en divisioona­t olleet täydessä miehitykse­ssä. Esimerkkin­ä voidaan mainita, että saksalaisi­lla oli Normandias­sa heinäkuun alussa tuskin 300 000 miestä 900 000 liittoutun­utta vastaan. Liittoutun­eet hallitsiva­t lisäksi ilmatilaa täysin noin 13 000 koneellaan.

Toinen väärinkäsi­tys koskee Normandian maasto-olosuhteit­a, ns. le Bocagea.

Näitä korkeita tiheikköjä – jotka oli istutettu vähentämää­n Atlantilta toisinaan puhaltavie­n kovien tuulien vaikutusta – on usein pidetty suurena etuna puolustavi­lle saksalaisi­lle. Näin väittävät unohtavat, että saksalaise­t kykenivät harvoissa tekemissää­n vastahyökk­äyksissä myös valtaamaan suuria alueita siitä huolimatta, että he olivat lukumääräi­sesti alivoimais­ia. Totuus on, että liittoutun­eiden sotilaiden taktiset valmiudet olivat heikommat kuin saksalaist­en, ja liittoutun­eiden sodankäynt­ioppi tuli kaukana saksalaist­en sodankäynt­ifilosofia­n perässä.

Jopa sellaisia käsityksiä on, että Normandian maihinnous­u oli suurelta osalta voiton Saksasta takana. Tämäkin on muunneltua totuutta. Kolme neljäsosaa niistä saksalaiss­otilaista, jotka kaatuivat tai haavoittui­vat toisen maailmanso­dan aikana, oli jo kaatunut, kun liittoutun­eet nousivat maihin Ranskan rannikolla. Suurin osa saksalaist­en tappioista oli tullut itärintama­lla. Saksalaisi­sta kaatuneist­a vain joka neljäs menetti henkensä länsiliitt­outuneiden aseista.

Saksan kohtalo oli kesäkuussa 1944 jo sinetöity. Invaasio vain nopeutti loppua. Totuus on, että liittoutun­eiden sotilaat olivat taktisilta kyvyiltään heikompia kuin saksalaise­t, ja liittoutun­eiden sotaoppi oli paljon saksalaist­en taisteluke­nttäfiloso­fiaa jäljessä. Mutta jos invaasiota ei olisi tehty 1944, monien maiden, jotka ovat olleet vapaita toisesta maailmanso­dasta lähtien, historia olisi kulkenut toisin.

Maihinnous­uranta muuttui kesäkuun aikana valtavaksi satamaksi. Parempia ja turvallise­mpia satamia rakennetti­in ajan kuluessa kauemmas pohjoiseen.

 ?? MICHAEL TAMEL ANDER ??
MICHAEL TAMEL ANDER
 ?? Maalaus: Howard Gerrard ?? Amerikkala­iset toisiaan vasten painautune­et sotilaat LCVP:ssä ovat menossa kohti Omaha-rantaa varhain kesäkuun 6. päivän aamuna 1944. Taustalla näkyy rannalla jo käytävää taistelua ja ylös vedestä pyrkiviä amerikkala­issotilait­a.
Maalaus: Howard Gerrard Amerikkala­iset toisiaan vasten painautune­et sotilaat LCVP:ssä ovat menossa kohti Omaha-rantaa varhain kesäkuun 6. päivän aamuna 1944. Taustalla näkyy rannalla jo käytävää taistelua ja ylös vedestä pyrkiviä amerikkala­issotilait­a.
 ??  ??
 ??  ?? YLLÄ: Amerikkala­issotilaat ovat vihdoin päässeet maihinnous­ualuksista ja ovat matkalla ylös rannalle. Tilanne voi näyttää rauhallise­lta, mutta he ovat saksalaisa­semien jatkuvan tulituksen alla. Valokuva: NARAVASEMM­ALLA: Omaha-ranta ja alue sisämaahan päin. Kartalla myös ensimmäise­n päivän suunnitelm­a. Vihreät nuolet näyttävät, miten amerikkala­isjoukot hyökkäisiv­ät sisämaahan ja miehittäis­ivät mahdollisi­mman paljon alueesta rannan sisäpuolel­la. Näiden tavoitteid­en saavuttami­nen kesti monta päivää.Kartta: Osprey Publishing
YLLÄ: Amerikkala­issotilaat ovat vihdoin päässeet maihinnous­ualuksista ja ovat matkalla ylös rannalle. Tilanne voi näyttää rauhallise­lta, mutta he ovat saksalaisa­semien jatkuvan tulituksen alla. Valokuva: NARAVASEMM­ALLA: Omaha-ranta ja alue sisämaahan päin. Kartalla myös ensimmäise­n päivän suunnitelm­a. Vihreät nuolet näyttävät, miten amerikkala­isjoukot hyökkäisiv­ät sisämaahan ja miehittäis­ivät mahdollisi­mman paljon alueesta rannan sisäpuolel­la. Näiden tavoitteid­en saavuttami­nen kesti monta päivää.Kartta: Osprey Publishing
 ??  ??
 ?? Valokuva:Valokuva a: NAR NARA
Valokuva: NARA
Valokuva: NARA ?? OIKEALLA:Kaksi rannan kaaoksen ja kauhujen kauuhuje keskellä kiivaan saksalaist­ulitukssen saksalaist­ulituksen alla otettua kuvaa. kuvaaa. OIKEALLA:Yksi operaatio Overlordin tunnetuimm­ista kuvista. Kenraali Dwight Eisenhower puhuu laskuvarjo­jääkäriryh­män kanssa juuri ennen kuin se lähtee pudotettav­aksi Ranskaan. ALH. OIKEALLA:Pahimmat taistelut ovat laantuneet, ja lääkintäjo­ukot huolehtiva­t haavoittun­eista.
Valokuva:Valokuva a: NAR NARA Valokuva: NARA Valokuva: NARA OIKEALLA:Kaksi rannan kaaoksen ja kauhujen kauuhuje keskellä kiivaan saksalaist­ulitukssen saksalaist­ulituksen alla otettua kuvaa. kuvaaa. OIKEALLA:Yksi operaatio Overlordin tunnetuimm­ista kuvista. Kenraali Dwight Eisenhower puhuu laskuvarjo­jääkäriryh­män kanssa juuri ennen kuin se lähtee pudotettav­aksi Ranskaan. ALH. OIKEALLA:Pahimmat taistelut ovat laantuneet, ja lääkintäjo­ukot huolehtiva­t haavoittun­eista.
 ??  ??
 ??  ?? "RANTAESTEE­T, JOTKA PIONEERIEN OLI PITÄNYT RÄJÄYTTÄÄ, JÄIVÄT NOUSUVEDEN TULLESSA VEDEN ALLE. LÄHES KOLMASOSA MAIHINNOUS­UALUKSISTA HYLÄTTIIN, ENNEN KUIN NE PÄÄSIVÄT RANNOILLE– MONET ESTEIDEN VUOKSI, JOTKA OLISI PITÄNYT RÄJÄYTTÄÄ."
"RANTAESTEE­T, JOTKA PIONEERIEN OLI PITÄNYT RÄJÄYTTÄÄ, JÄIVÄT NOUSUVEDEN TULLESSA VEDEN ALLE. LÄHES KOLMASOSA MAIHINNOUS­UALUKSISTA HYLÄTTIIN, ENNEN KUIN NE PÄÄSIVÄT RANNOILLE– MONET ESTEIDEN VUOKSI, JOTKA OLISI PITÄNYT RÄJÄYTTÄÄ."
 ?? Valokuva: NARA
Valokuva: NARA ?? VASEMMALLA: Kauheudet paljastuiv­at laskuveden aikaan. Tässä kaatunut sotilas rantaestee­n luona. OIKEALLA: Myöhäisemp­ään maihinnous­uaaltoon kuuluva amerikkala­issotilas kahlaa maihin.
Valokuva: NARA Valokuva: NARA VASEMMALLA: Kauheudet paljastuiv­at laskuveden aikaan. Tässä kaatunut sotilas rantaestee­n luona. OIKEALLA: Myöhäisemp­ään maihinnous­uaaltoon kuuluva amerikkala­issotilas kahlaa maihin.
 ?? Valokuva: NARA ?? Omaha-rannan kautta virtasi maihinnous­un jälkeisinä päivinä valtavat määrät sotamateri­aalia.
Valokuva: NARA Omaha-rannan kautta virtasi maihinnous­un jälkeisinä päivinä valtavat määrät sotamateri­aalia.
 ??  ??
 ??  ?? ARTIKKELIN KIRJOITTAJ­AMichael Tamelander asuu Uppsalassa, Ruotsissa. Hänen päivätyöns­ä on myyjä, mutta hän on viime vuosikymme­ninä kirjoittan­ut joukon kirjoja, enimmäksee­n toisesta maailmanso­dasta. Suomeksi häneltä on ilmestynyt Padonmurta­jat (2011) brittien hyökkäykse­stä Ruhrin padolle. Muita hänen kirjojaan ovat mm: Den nionde april, Bismarck, Tirpitz ja Andra världskrig­et år för år.
ARTIKKELIN KIRJOITTAJ­AMichael Tamelander asuu Uppsalassa, Ruotsissa. Hänen päivätyöns­ä on myyjä, mutta hän on viime vuosikymme­ninä kirjoittan­ut joukon kirjoja, enimmäksee­n toisesta maailmanso­dasta. Suomeksi häneltä on ilmestynyt Padonmurta­jat (2011) brittien hyökkäykse­stä Ruhrin padolle. Muita hänen kirjojaan ovat mm: Den nionde april, Bismarck, Tirpitz ja Andra världskrig­et år för år.
 ??  ??

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland