D-DAY – PÄIVÄ HELVETISSÄ
PÄIVÄ HELVETISSÄ!
Vuonna 1944 useimmille oli selvää, että Saksa häviäisi sodan, ja kaikki odottivat nyt liittoutuneiden maihinnousua miehite miehitettyyn Länsi-Eurooppaan.
Miten tässä oli käynyt näin karmeasti? Harold Baumgarten, amerikkalaisen 116. jalkaväenrykmentin sotamies katsoi infernoa ympärillään. Kuulat vinkuivat yli, ja kranaatteja satoi niin lähelle, että hiekkaa ja kiviä roiskui hänen päälleen sinne, missä hän makasi. Sirpale oli murskannut hänen yläleukansa. Vasen poski oli auki, ja ylähuuli oli viilletty kirurgisella tarkkuudella kahteen osaan. Suu oli täynnä verta ja hampaiden kappaleita. Häneen oli osunut kaksi luotiakin, mutta kypärä ja ammusvyö olivat pelastaneet hänen henkensä.
Kun hän kääntyi ja katsoi taakseen kapealle rantakaistaleelle, jota hän oli edennyt, puoliksi ryöminyt, hän näki vesirajassa, tuhoutuneina, kaksi panssarivaunuista, joiden oli määrä tukea häntä ja rannan muita jalkaväensotilaita. Hänen ympärillään makasi kuolleita ja haavoittuneita miehiä, monet vailla pois ammuttuja käsivarsia tai jalkoja. Yksi hänen tovereistaan oli saanut osuman rintaan ja teki kuolemaan selällään, huutaen äitiä kuin eksynyt lapsi.
Ne, jotka olivat yhä elossa, makasivat vedessä tai olivat suojautuneet pieniksi ryhmiksi rannan maihinnousuesteiden taakse. Mereltä lähestyi uusia maihinnousualuksia vesiroiskeiden ja kranaatinosumien keskellä. Baumgarten kirosi mielessään kaikki saksalaispuolustajat, ja hän kirosi liittoutuneiden suunnittelijat, jotka olivat laskeneet, että saksalaiset olisi neutralisoitu, kun sotilaan nousisivat rannalle. Tämä oli sektori Dog Green, Omaha Beach, 6. kesäkuuta 1944. Operaatio Overlord – liittoutuneiden maihinnousu Länsi-Eurooppaan – oli juuri alkanut.
Sodan ensimmäisenä vuonna oli näyttänyt siltä, ettei saksalaisia pysäyttäisi mikään. Puolan jälkeen he miehittivät Norjan ja Tanskan, ja niiden jälkeen Alankomaat, Belgian ja Ranskan. Saksan armeija marssi eteenpäin Kaakkois-Euroopan halki – Jugoslavia ja Kreikka miehitettiin nopeasti kesällä 1941. Taistelut siirtyivät pian Välimerelle ja Pohjois-Afrikkaan. Neuvostoliittoon hyökättiin 1941, ja Saksan menestys jatkui. Panssarijoukot leikkasivat neuvostopuolustusta kuin kuuma veitsi voita. Vähän aikaa näytti siltä, että voitto oli Hitlerin ulottuvilla. Sitten asiat alkoivat mennä pieleen. Ensin syyssateet ja muta pysäyttivät saksalaiset, sitten hyytävä kylmyys. Lopulta heidät pysäytti puna-armeija, joka kasvoi hämmästyttävän nopeasti hämmästyttävän suureksi ja vahvaksi. USA liittyi sotaan vuoden 1941 lopussa. Saksalaiset etenivät jälleen vuonna 1942, mutta suuri osa
Hitlerin armeijan entisestä voimasta oli poissa. Kokonainen saksalaisten armeija menetettiin Stalingradissa Volgan rannalla. Pohjois-Afrikan joukot jouduttiin evakuoimaan katkeran tappion jälkeen. Saksaa painettiin hitaasti takaisin kaikilla rintamilla katkerissa, verisissä taisteluissa. 1944 useimmille oli selvää, että Saksa häviäisi sodan, ja kaikki odottivat nyt liittoutuneiden maihinnousua miehitettyyn Länsi-Eurooppaan.
Länsi-Euroopan valloitus olisi kuitenkin jättimäinen tehtävä. Saksalaiset olivat toteuttaneet sodan alkuvaiheissa useita invaasioita meritse ja ilmasta, mutta he olivat silloin hyökänneet yllätettyä tai saksalaisten nopean etenemisen hajottamaa puolustusta vastaan. Nyt tilanne oli täysin toinen. Saksa ei ollut pieni kansakunta, jonka rauhanajan armeija olisi äkkiä joutunut rintamalle, ja
Lähes samanlainen valokuva kuin maalaus edellisellä sivulla. Amerikkalaissotilaat valmistautuvat nousemaan maihin.
lisäksi saksalaisilla oli ollut monta vuotta aikaa valmistautua puolustamaan Atlantin rannikkoa.
Liittoutuneiden oli varmistaakseen itselleen jalansija rannikolla lähetettävä ensimmäisessä hyökkäyksessä maihin valtavan suuri vahvuus, ja ne joutuisivat myös vahvistamaan maihinnousuvahvuutta voimakkaasti heti hyökkäyksen jälkeen. Jotta tämä olisi mahdollista, tarvittiin valtavat tarvikekuljetukset meritse Englannista tai Amerikasta.
Yksi ensimmäisistä kysymyksistä oli tietysti se, missä maihinnousu ylipäätään tehtäisiin. Luonnollisin kohta näytti olevan Pas-de-Calais. Se tietäisi lyhintä merikuljetusmatkaa, ja se oli liittoutuneiden hävittäjäkoneiden kantaman sisällä. Mutta maihinnousu päätettiin tehdä Normandiassa. Se joutui osittain siitä, että sen rannikko sopi hyvin maihinnousuoperaatioon, ja osittain siitä, etteivät saksalaiset todennäköisesti odottaneet maihinnousua sinne. Yllätystekijän säilyttämiseksi tehtiin harhautusoperaatioita. Yksi näistä oli operaatio Fortitude South, kuvitteellinen kenraali Pattonin johtama armeija, joka sijoitettiin Itä-Sussexiin ja Kentiin. Oikeita maihinnousujoukkoja koottiin samaan aikaan Lounais-Englantiin. Pian niiden vahvuus oli useita miljoonia miehiä, kun Ranskaa oli puolustamassa noin 500 000 saksalaista.
Tätä vahvuutta komensi sotamarsalkka Gerd von Rundstedt. Hän uskoi, ettei liittoutuneita vastaan voitaisi taistella maihinnousupaikoissa, vaan heidät oli mieluummin heitettävä takaisin mereen suurella vastahyökkäyksellä. Hänestä joukot oli sijoitettava sisämaahan suojaan ilmahyökkäyksiltä. Sotamarsalkka Erwin Rommel, joka vastasi rannikon puolustuksesta, oli toista mieltä. "Vihollinen on voitettava rannoilla. Jos emme tee sitä siellä, muualla se on myöhäistä." Lopputulokseksi tuli kompromissi. Joukot olivat lähellä rantoja, mutta reservit olivat kahden päivämarssin päässä sisämaassa. "Miten maihinnousupäivänä käykin, siitä tulee pisin päivä kaikille siinä mukana oleville."
Rommelin rakentaessa puolustuslinnoitusten ketjuaan Alankomaiden, Belgian ja Ranskan rannoille – betonibunkkereita, ampumasuojia ja ranta- ja vedenalaisia esteitä – liittoutuneet jatkoivat maihinnousun suunnittelua. Yksi tärkeimmistä tehtävistä oli yrittää rajoittaa saksalaisten mahdollisuuksia vastahyökkäykseen. Liittoutuneet tekivät siksi viimeisinä kuukausina ennen maihinnousua päivittäisiä ilmahyökkäyksiä Ranskaan ja tuhosivat rautateitä, siltoja ja tieverkoston solmukohtia. Tämä paitsi rajoitti Saksan armeijan liikkumismahdollisuuksia, pakotti myös alueen saksalaiset ilmavoimien yksiköt jatkuviin ilmataisteluihin. Niiden koko pieneni siten hitaasti mutta varmasti, kunnes niiden merkitys oli huvennut olemattomiin.
Oli myös tärkeää murtautua rannikkopuolustuksen läpi nopeasti. Tätä varten kehitettiin erilaisia erikoisvarusteita – kelluvia panssarivaunuja, jotka voitiin laskea veteen rannikon lähellä ajamaan kohti rantaa kuin pienet veneet. Myös laivaston tykistölle ja pommikoneille tehtiin pommitussuunnitelmat saksalaisten rannikkopuolustuksen pehmittämiseksi mahdollisimman tehokkaasti, ennen kuin joukot tulisivat rannalle.
Toukokuun lopussa 1944 kaikki oli valmista maihinnousua varten, ja kaikki odottivat vain lähtökäskyä. Koko operaation koodinimi oli Overlord, mutta varsinaiset maihinnousuoperaatiot kulkivat koodinimellä Neptunus. Eri rannoille annettiin myös omat koodinimet. Itäiset rannat nimettiin: Sword, Juno ja Gold. Englantilaiset ja kanadalaiset nousisivat maihin näillä rannoilla. Heidän tavoitteensa oli varmistaa vasen sivusta ja toivottavasti vallata Caenin kaupunki liittoutuneille ensimmäisen maihinnousupäivän aikana. Amerikkalaiset nousisivat maihin kauempana lännessä, Omaha- ja
"LIITTOUTUNEIDEN OLI VARMISTAAKSEEN ITSELLEEN JALANSIJA RANNIKOLLA LÄHETETTÄVÄ
ENSIMMÄISESSÄ HYÖKKÄYKSESSÄ MAIHIN VALTAVAN SUURI VAHVUUS, JA NE JOUTUISIVAT MYÖS VAHVISTAMAAN MAIHINNOUSUVAHVUUTTA
VOIMAKKAASTI HETI HYÖKKÄYKSEN JÄLKEEN."
Utah-rannoilla. Utah-rannoilla Viimeksimainittu oli Cotentinin niemimaalla; samalla jolla sijaitsi Cherbourgin satama. Liittoutuneet halusivat vallata nämä kaupungit mahdollisimman nopeasti, mutta tiesivät, että Caenin valtaaminen kestäisi kauemmin. Amerikkalaisjoukot nousisivat siksi maihin näillä sektoreilla siten, että kun Cherbourg olisi vallattu, laivat USA:sta voisivat mennä suoraan sataman syvävesilaituriin, eikä niiden rahtia tarvitsisi lastata uudelleen pienempiin aluksiin Englannissa.
Englantilaisista satamista lähti liikkeelle valtavankokoinen laivasto: lähes 7 000 kaikenkokoista alusta. Rannoille maihinnousevien ja ilmasta syvemmälle sisämaahan pudotettavien joukkojen miesluku oli vaikuttava: yli 150 000 englantilaista, kanadalaista ja amerikkalaista. Heidän joukossaan oli myös osastoja Ranskasta ja muista Saksan valtaamista maista. Kenraali Dwight Eisenhower, koko kolossaalisen vahvuuden komentaja, antoi vihdoin aloituskäskyn 5. kesäkuuta. "Ok, we'll go!"
"ENGLANTILAISISTA SATAMISTA LÄHTI LIIKKEELLE
VALTAVA LAIVASTO: LÄHES 7 000 KAIKENKOKOISTA ALUSTA. RANNOILLE MAIHINNOUSEVIEN JA ILMASTA SYVEMMÄLLE SISÄMAAHAN PUDOTETTAVIEN JOUKKOJEN MIESLUKU OLI VAIKUTTAVA: YLI 150 000 ENGLANTILAISTA, KANADALAISTA JA AMERIKKALAISTA."
Ensimmäiset liittoutuneiden sotilaat sotilaat, jotka laskivat jalkansa Normandiaan, olivat tunnustelijoita, jotka pudotettiin laskuvarjolla pimeyteen sijoittamaan merkkiloistot seuraavaksi tuleville laskuvarjojoukoille. Kesäkuun 6. päivän vastaisena yönä rannikon yli lensi siis suuria kuljetuskonelaivueita. Laskuvarjojoukkojen tehtävä oli varmistaa maihinnousualueen sivustat ja tuhota tykistöpattereita ja muita kohteita.
Hyökkäys oli yhtä hämmennystä ja kaaosta. Joissakin tapauksissa sotilaiden onnistui suorittaa tehtävänsä, mutta useimmat laskeutuivat väärään paikkaan, eivät löytäneet kohdettaan tai saivat huomata niiden olevan olemassa vain liittoutuneiden suunnittelijoiden mielikuvituksessa. Huonoimmin kävi amerikkalaissotilaille, jotka hyppäsivät Cotentinin niemimaalle. Kuljetuskoneiden lentäjät olivat kokemattomia, ja ilmatorjunta sai monet panikoimaan. Tuloksena oli, että monet sotilaat hyppäsivät liian matalalta ja kuolivat, ennen
kuin laskuvarjo ehti avautua. avautua Toiset päätyivät alueille, jotka saksalaiset olivat saaneet tulvimaan. Monet hukkuivat, joskus vain metrin syvyiseen veteen.
Operaatio täytti tästä huolimatta tehtävänsä, koska saksalaisten omat ristiriitaiset raportit aiheuttivat hämmennystä ja vaikeuttivat järjestyneen puolustuksen muodostamista.
Yön vaihtuessa aamuksi Normandian yllä rannikon yli vyöryivät ensimmäiset pommikoneet. 114 RAF:n Lancaster-pommikonetta hyökkäsi saksalaispattereihin Ouistrehamin lähellä brittien sektorilla. "Vallitsi raskas hiljaisuus, ja jännitys kohosi", kirjoitti Franz Gockel, yksi Omaha-rannan saksalaispuolustajista, joka odotti mitä tuleman piti. "Pian kuulimme pommikoneiden äänen voimistuvan – ja katoavan jälleen kaukaisuuteen... Vähän aikaa oli hiljaista, mutta aamun sarastaessa pommikoneita tuli lisää. Näimme pian horisontissa tummia
hahmoja, joita luulimme ensin saksalaisiksi partioveneiksi – mutta pian varjot kasvoivat niin suuriksi ja niitä oli niin paljon, että kaikki toivomme katosi. Laivojen savupatsaita tuli yhä enemmän."
Pian pommit alkoivat räjähdellä rannikolla. Aamunsarastuksessa liittoutuneiden laivojen muodostelmat lisääntyivät, ja laivoissa rannikkoa lähestyvistä miehistä vaikutti mahdottomalta, että mikään puolustus voisi selviytyä sellaisesta hyökkäyksestä.
Rannikon paksut pilvet yllättivät kuitenkin monet lentäjät, ja pelätessään osuvansa omiin aluksiin he pudottivat usein pomminsa liian kauas sisämaahan.
Hetkeä myöhemmin Normandian rannikon kaoottinen kakofonia vain yltyi, kun liittoutuneiden laivasto avasi tulen kohti saksalaispuolustusta. Amerikkalaisten taistelulaivat Nevada, Texas ja Arkansas antoivat kaikkiaan 32 12- ja 14-tuumaisen tykkinsä puhua. Tätä seurasi välittömästi risteilijöiden ja hävittäjien tulitus. Kohteena olivat melkein kaikki saksalaisten linnoitukset Barfleurista Port-en-Bessiniin. "Laivaston isot alukset takanamme ampuivat kranaatteja päidemme yli, ja ne iskivät sitten pitkin rannikkoa", muistelee Melvin Farell, joka oli yhdessä maihinnousualuksista. "Tuntui mahdottomalta, että kukaan voisi selviytyä sellaisesta tulituksesta."
Idässä brittien taistelulaivat Ramillies, Nelson ja Warspite panivat pystyyn samanlaisen näytöksen. Kullakin laivalla oli lähes 1000 tonnin kranaattilasti, ja kahdeksaakymmentä kilometriä Normandian rannikkoa pommitettiin raskaasti. Samaan aikaan mereen laskettiin maihinnousualuksia. Amerikkalaiset tekivät sen saksalaisten tykkien kantomatkan ulkopuolella kaikkein suurikaliiperisimpia lukuun ottamatta, mutta englantilaiset menivät lähemmäs rantaa ja olivat siten myös keskiraskaan tykistön kantomatkan sisäpuolella.
Brittien menetelmä osoittautui pian paremmaksi. Moni amerikkalaisalus haaksirikkoutui raskaassa merenkäynnissä kauempana ulkona Seinenlahdella, ja monta amfibioalusta, joiden oli määrä kulkea rannalle omilla koneilla, menetettiin. Jopa siirtyminen alas maihinnousualuksiin oli vaarallista. Merenkäynti oli niin kovaa, että veneet nousivat ja laskivat aalloilla. Raskaita varusteita kantavat miehet joutuivat hyppäämään alas veneisiin, jotka yhtenä hetkenä olivat vain muutaman senttimetrin päässä heidän jaloistaan ja viisikin metriä
heidän alapuolellaan heti seuraavana. Monilta hetkensä väärin arvioineilta sotilailta katkesi jalka heidän laskeutuessaan kovalle metallikannelle. Toiset putosivat suoraan kuolemaan tai puristuivat alusten väliin. Maihinnousut brittien ja kanadalaisten rannoilla tapahtuivat suhteellisen yksinkertaisesti. Brittisotilaat nousivat maihin Sword-rannalla. He nujersivat nopeasti puolustuksen omalla sektorillaan ja etenivät saadakseen kosketuksen Ornejoen ja Caenin kanaalin ylittävät sillat vallanneisiin laskuvarjojääkäreihin. Kanadalaisilla oli ongelmia Juno-rannalla. Heidän hyökkäyksensä viivästyi, ja aikataulu petti. Rantaesteet, jotka pioneerien oli pitänyt räjäyttää, jäivät nousuveden tullessa veden alle. Lähes kolmasosa maihinnousualuksista hylättiin, ennen kuin ne pääsivät rannoille – monet esteiden vuoksi, jotka olisi pitänyt räjäyttää. Kanadalaissotilaat onnistuivat kuitenkin nujertamaan saksalaisten puolustuksen ja pääsivät pian etenemään sisämaahan.
Gold-rannalle nousevien brittien alku oli vaikea. Moni osasto juuttui rantaan, ja monta upseeria kaatui. Panssarivaunujen yhteistyö hajosi, ja monet vaunut ammuttiin hajalle. Ostbataljonin (neuvostosotilaita, jotka oli pakotettu palvelemaan Saksan armeijassa) miehistö kuitenkin karkasi ja jätti osan rannasta lähes kokonaan ilman puolustusta. Se toi puolustukseen aukkoja, ja pian liittoutuneiden sotilaat olivat kiertäneet vahvimpien linnoitusten ohi. Iltapäivällä aloitettiin varovainen eteneminen sisämaahan.
Amerikkalaisten sektorilla Utah-rannan maihinnousu eteni hyvin, paljolti sen ansiosta, että hyökkäys kohdistui virheen vuoksi väärään rantaosuuteen, jonka puolustus osoittautui heikoksi. Rannan upseeri päätti, että eteneminen sisämaahan käynnistettäisiin siltä rannalta, jonka he olivat vallanneet. "Aloitetaan sota täältä", hän sanoi, ja pian amerikkalaissotilaat olivat matkalla korvaamaan laskuvarjojoukkoja, jotka olivat vallanneet tienristeyksen Sainte-Mère-Églisessä.
Omaha-rannalla mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan. Sen sijaan, että rannalla olisi ollut heikko puolustus, siellä olikin kokonainen divisioona, jota liittoutuneiden tiedustelu ei ollut onnistunut huomaamaan – sotilaita oli kymmenkertaisesti odotettu määrä. Amerikkalaissotilaat joutuivat tällä osuudella ohittamaan rantaesteet ja sitten ylittämään avoimen noin satametrisen rantakaistaleen ennen vaihtelevan korkuista muuria. Sen takana oli rantatie, sitten soinen osuus, jonka jälkeen oli kavuttava kalliojyrkänne, jonka päällä saksalaisten puolustus oli.
Kun ensimmäisten maihinnousualusten rampit laskeutuivat, monet amerikkalaissotilaat ammuttiin jo ennen kuin he ehtivät ulos veneistä. Verinen teurastus alkoi. "Ensimmäiset yhteen pakkautuneet sotilaat lähtivät veneistä, jotkut polvia myöten vedessä", Franz Gockel kertoi. "Ammuin lyhyitä sarjoja konekiväärilläni, ja ensimmäiset hyökkääjäryhmät kaatuivat edettyään vain muutaman kymmenen metriä."
Avoimessa maastossa suojattomat amerikkalaissotilaat yrittivät löytää suojaa vedestä tai monien rantaesteiden takaa, mutta he olivat helppoja maaleja Saksan puolustukselle. Ray Nance lähti yhdestä ensimmäisistä aluksista. Hän kahlasi vedessä ja juoksi parikymmentä metriä suojaan. "Käännyin ja katsoin missä muut olivat, mutta siellä ei ollut enää ketään. Ei ketään näkyvissä, ei ketään minun takanani. Sitten näin ruumiit. Ne keinuivat aallokossa, tukivat toisiaan, niin lähellä toisiaan ne olivat."
"Tässä minä olin Omaha-rannalla", Robert
Walker muistelee. "En kuin raju, hyvin koulutettu ja taisteluvalmis jalkaväen sotilas, vaan kuin aseeton, uupunut haaksirikosta pelastunut." Omaha-rannalla ihmiselämän kesto laskettiin sekunneissa, eikä sen verilöylyä, kauhuja ja julmuuksia voi kuvata sanoin. Teurastusta jatkui monta tuntia, joiden aikana amerikkalaissotilaiden oli vain otettava vastaan vailla mitään mahdollisuuksia antaa takaisin." Sotamies John Hooper 115. rykmentistä kuvaa hänkin infernoa:
"Haavoittuneita ja kuolleita makasi sikin sokin kaikkialla. Hyvä luoja, ajattelin ja tajusin ryömiväni nelinkontin yli kivien, jotka olivat veren peitossa. Oikealla puolellani oli kahtia räjähtänyt mies, jonka ruumiinosia vaatteet pitivät yhdessä. Revin pois kiväärin muovisuojan ja heitin pois pelastusliivini päästäkseni vielä lähemmäs maanpintaa. Näin tykinammusten tulevan yhä lähemmäs oikealta noin viiden sekunnin välein. Päätin kyyristellessäni, että minun oli vaihdettava paikkaa, ja olin päässyt noin viiden tai kuuden metrin päähän, kun kranaatti räjähti takanani. Kääntyessäni näin, että se oli osunut sen aluksen ramppiin, jolta olin juuri lähtenyt. Täydellinen kaaos takanani vain lisäsi kauhua, ja pelottava tunne, etten pääsisi rannalta pois elävänä pahensi omaa hämmennystäni.
Harold Baumgarten oli ryöminyt alas rantaan haavoituttuaan. Siellä hän huuhtoi merivedellä veret kasvoiltaan. Hän sai itsensä kokoon ja alkoi uida ulospäin. Hänen onnistui vapautua varusteistaan niin, että hän kykeni liikkumaan vapaammin. Hänen aseensa ammuttiin hänen käsistään, ja se hajosi. Hän makasi rantaesteen taakse suojautuneena, mutta nousuvesi kohosi nopeasti hänen ympärillään. Nelinkontin ryömien hän alkoi siirtyä esteiden välissä kohti viisi metriä korkeaa rantamuuria, joka oli noin 200 metrin päässä. Hän pääsi jonkin ajan kuluttua kiinteämmälle maaperälle, ja konekiväärinkuulat tekivät pieniä hiekkasuihkulähteitä hänen ympärilleen hänen ryömiessään viimeisen osuuden muurille. Siellä hän oli vihdoin suojassa suoralta tulitukselta, ja hän liittyi miesryhmään, joka oli painautunut yhteen muurin vieressä.
Amerikkalaisten onnistui saada maihin kahdeksan panssarivaunua suoraan maihinnousualuksista, ja ne antoivat rantaan juuttuneelle jalkaväelle jonkin verran tukea. Eteneminen oli kuitenkin pysähtynyt parinsadan metrin päähän vesirajasta, ja ensimmäisen hyökkäysaallon pysähtymisestä koitui vakavia seurauksia. Suunnitelmien mukaan pioneerien olisi pitänyt räjäyttää monia rantaesteistä, joihin nousuvesi ei vielä yltänyt. Tämä oli tehtävä, jotta toisen aallon maihinnousualukset, joilla oli nousuveden vuoksi pitempi matka rantaan, pääsisivät perille. Kaaos vaikeutti pioneerien ja merijalkaväen tuhoamisryhmien työtä. Kauhun lamaannuttamien sotilaiden ryhmiä kerääntyi niiden esteiden taakse, jotka piti räjäyttää, ja ajelehtivat vaurioituneet maihinnousualukset uhkasivat törmätä niihin miehiin, jotka yrittivät velvol- lisuudentuntoisesti täyttää tehtäviään. Vain murto-osa esteistä, jotka olisi pitänyt tuhota ennen nousuveden tuloa, räjäytettiin. Kun vesi nousi esteille, se oli myöhäistä.
Taistelun kehitys alkoi kuitenkin kääntyä vähitellen liittoutuneiden eduksi. Uusien alusten päästessä maihin miesryhmien onnistui välttää tulitus ja juosta rannan yli. Jotkut pysähtyivät ja suojautuivat muurien taakse muiden jatkaessa eteenpäin. Saksalaisten puolustus joutui valitsemaan, ampuako maihinnousualuksia ja rantaa vai vihollista, joka lähestyi niiden jyrkänteiden juurella, jossa se oli. Tulitus alkoi näin hajaantua useisiin kohteisiin.
Uusia hyökkäysaaltoja pääsi rantaan, ja esteiden väliin räjäytettiin kulkureittejä. Lahdella kulki hävittäjiä vain kilometrin päässä rannasta ja tulitti puolustusasemia suora-ammunnalla. Amerikkalaisten onnistui putkiraivaimilla (yhteen pitkiksi putkiksi liitettävillä räjähteillä) räjäyttää rikki piikkilankaesteet saksalaisten tukipisteiden ympärillä. Pian pienemmät amerikkalaisryhmät onnistuivat läpäisemään saksalaisasemat ja aloittivat hitaan nousun jyrkänteen laelle. Asema toisensa jälkeen kaatui, ja pian koko Omaha-rannan saksalaispuolustus alkoi natista liitoksissaan. Puolen päivän aikaan saatiin raportteja, että joukot alkoivat päästä korkeammalle maastossa ja saksalaisten tykkituli alkoi heiketä. Omaha-rannan taistelu oli voitettu, mutta hinta oli käsittämättömän korkea. Yli kaksituhatta amerikkalaissotilasta makasi kuolleena tai haavoittuneena vesirajan ja kallioiden välissä.
Liittoutuneiden joukot eivät tienneet saaneensa apua saksalaisten sodanjohdossa vallitsevasta hämmennyksestä. Saksalaisilla oli kolme panssariosastoa ympäri Normandiaa, ja yksi niistä vain muutaman tunnin marssin päässä rannoilta. Niille oli annettu käsky pysähtyä. Vain Hitler pystyi käskemään ne liikkeelle ja taisteluun. Nyt vain oli niin, että Hitler nukkui, eikä kukaan uskaltanut herättää häntä.
Kun hän vihdoin heräsi ja sai tiedon tapahtuneesta, hän meni ymmälleen.
Oliko tämä todellinen maihinnousu? Vai oliko kyse harhautuksesta? Tehtäisiinkö oikea maihinnousu Pas-de-Calais'ssa? Von Rundstedt piti hyökkäystä varsinaisena
maihinnousuna. Hitler ja Rommel uskoivat toisin.
Normandiassa lähetettiin 6. kesäkuuta taisteluun vain yksi panssaridivisioona. Silloin oli jo aivan liian myöhäistä. Illan laskeutuessa oli selvää, että liittoutuneet olivat saaneet jalansijan mantereella. Tavoitetta vallata
Caen ensimmäisenä maihinnousupäivänä ei kuitenkaan saavutettu. Kestäisi kokonaisen kuukauden, ennen kuin kaupungin valtaus onnistuisi.
Normandian maihinnoususta on nyt kulunut yli 70 vuotta. Nykyään saatetaan sanoa, että tapahtuma on sijoitettu oikeaan perspektiiviin, eikä siitä enää vallitse historiallisia väärinkäsityksiä. Onko todella näin? Osittain – kyllä! Hienosyisempi tulkinta alkaa nousta näkyviin, mutta sotamiehen näkökulmasta katsoen siitä vallitsee yhä joukko virheellisiä käsityksiä. Monet meistä, jotka olivat nuoria 50- ja 60-luvuilla, rakensivat sotilaallisia pienoismalleja muovista, lukivat sarjakuvia ja näkivät elokuvia sodasta. Liittoutuneiden sotilaat olivat aina sankareita. Heillä oli moraalinen oikeutus puolellaan, ja he olivat parhaita taistelijoita. Kuvaa ylivertaisista liittoutuneiden sotilasta on sittemmin tarkistettu. Saksaa oli rangaistava rikoksistaan, ja harvaa historioitsijaa kiinnosti antaa saksalaisille myönteistä huomiota sotilaallisista ponnistuksista.
Olemme kantaneet samaa kuvaa – alitajuisesti – mukanamme aikuiselämässä. Mielikuva vahvistuu katsellessamme sellaisia elokuvia kuin Pelastakaa sotamies Ryan ja televisiosarjaa Taistelutoverit. Vaikka ne ovat erittäin hyvin tehtyjä ja realistisia, maihinnousun ja laskuvarjojoukkojen joitakin osia ne eivät näytä.
Liittoutuneet voittivat 6. kesäkuuta
1944 – siitä ei vallitse epäilystä. Mutta kun ajatellaan, että liittoutuneet olivat lukumääräisesti täysin ylivoimaisia ja valitsivat itse, missä maihinnousu tehtäisiin – monen vuoden suunnittelun jälkeen – saksalaisten joutuessa toimimaan nopeasti ja tekemään päätöksiä tapahtumien edetessä, puuttuisi vain, ettei sellainen maihinnousu onnistuisi.
Takaiskut alkoivat liittoutuneiden päästyä maihin. Kävi ilmi, että saksalaisten ja liittoutuneiden joukkojen erot olivat suuret. Eteneminen pysähtyi, ja britit, kanadalaiset ja amerikkalaiset pystyivät ylivoimastaan huolimatta etenemään vain vaiheittain Saksan kiivaan puolustuksen vuoksi.
Miksi näin tapahtui on pyritty selittämään monenlaisilla syillä. Yksi niistä oli, että Normandian joukkojen voimasuhteet olivat itse asiassa varsin tasaiset. Tämä väärinkäsitys johtuu ennen kaikkea siitä, että vahvuuksia lasketaan divisioonittain. Tältä pohjalta on tultu tulokseen, että saksalaisten ja liittoutuneiden joukkojen voimasuhteet olisivat olleet tasaiset lainkaan ottamatta huomioon, että liittoutuneiden divisioonissa oli paljon suurempi määrä osastoja, eivätkä saksalaisten divisioonat olleet täydessä miehityksessä. Esimerkkinä voidaan mainita, että saksalaisilla oli Normandiassa heinäkuun alussa tuskin 300 000 miestä 900 000 liittoutunutta vastaan. Liittoutuneet hallitsivat lisäksi ilmatilaa täysin noin 13 000 koneellaan.
Toinen väärinkäsitys koskee Normandian maasto-olosuhteita, ns. le Bocagea.
Näitä korkeita tiheikköjä – jotka oli istutettu vähentämään Atlantilta toisinaan puhaltavien kovien tuulien vaikutusta – on usein pidetty suurena etuna puolustaville saksalaisille. Näin väittävät unohtavat, että saksalaiset kykenivät harvoissa tekemissään vastahyökkäyksissä myös valtaamaan suuria alueita siitä huolimatta, että he olivat lukumääräisesti alivoimaisia. Totuus on, että liittoutuneiden sotilaiden taktiset valmiudet olivat heikommat kuin saksalaisten, ja liittoutuneiden sodankäyntioppi tuli kaukana saksalaisten sodankäyntifilosofian perässä.
Jopa sellaisia käsityksiä on, että Normandian maihinnousu oli suurelta osalta voiton Saksasta takana. Tämäkin on muunneltua totuutta. Kolme neljäsosaa niistä saksalaissotilaista, jotka kaatuivat tai haavoittuivat toisen maailmansodan aikana, oli jo kaatunut, kun liittoutuneet nousivat maihin Ranskan rannikolla. Suurin osa saksalaisten tappioista oli tullut itärintamalla. Saksalaisista kaatuneista vain joka neljäs menetti henkensä länsiliittoutuneiden aseista.
Saksan kohtalo oli kesäkuussa 1944 jo sinetöity. Invaasio vain nopeutti loppua. Totuus on, että liittoutuneiden sotilaat olivat taktisilta kyvyiltään heikompia kuin saksalaiset, ja liittoutuneiden sotaoppi oli paljon saksalaisten taistelukenttäfilosofiaa jäljessä. Mutta jos invaasiota ei olisi tehty 1944, monien maiden, jotka ovat olleet vapaita toisesta maailmansodasta lähtien, historia olisi kulkenut toisin.
Maihinnousuranta muuttui kesäkuun aikana valtavaksi satamaksi. Parempia ja turvallisempia satamia rakennettiin ajan kuluessa kauemmas pohjoiseen.