Tais­te­lu nais­ten oi­keuk­sis­ta

Suff­ra­ge­tit uh­ra­si­vat kaik­ken­sa saa­dak­seen nai­sil­le ää­nioi­keu­den

Mailmaan historian käännekohtia - - Sisältö -

Mi­ten tais­te­lu nais­ten oi­keuk­sis­ta ke­hit­tyi rau­han­omai­sis­ta mie­le­no­soi­tuk­sis­ta yhä vä­ki­val­tai­sem­mik­si toi­mik­si tais­te­lus­sa

nais­ten ää­nioi­keu­den saa­vut­ta­mi­sek­si

Ke­sä­kuun 4. päi­vä­nä 1913 ku­nin­kaan he­vo­nen lauk­ka­si Ep­so­min lauk­ka­ra­dan Tat­ten­ha­min kaar­tees­sa ra­ta­lauk­ka­kil­pai­lun kol­man­nek­si vii­mei­se­nä. He­vo­sen sel­vit­täes­sä kaar­ret­ta val­ta­vat raa­jat maa­ta ta­koen ylei­sös­tä ryn­tä­si nai­nen kes­kel­le ra­taa suo­raan he­vos­ten kul­ku­rei­til­le. Nai­sen ni­mi oli Emi­ly Wil­ding Da­vi­son, ja hä­nen kuo­le­man­sa tu­li­si ole­maan viimeinen skan­daa­li yhä vä­ki­val­tai­sem­mas­sa tais­te­lus­sa nais­ten oi­keuk­sien puo­les­ta.

Tä­män yk­sit­täi­sen nais­asia­nai­sen, suff­ra­ge­tin, toi­min­ta tu­li­si he­rät­tä­mään toi­saal­ta täy­sin vas­tak­kai­sia mut­ta yh­tä voi­mak­kai­ta tun­tei­ta. Sa­no­ma­leh­det mus­ta­maa­la­si­vat Da­vi­so­nin ja sai­raa­laan tul­vi vi­ha­kir­jei­tä. Da­vi­son ma­ka­si nel­jä päi­vää koo­mas­sa ja me­neh­tyi sit­ten. Sa­man­ai­kai­ses­ti Pa­rii­sis­sa pi­dä­tys­tä pa­koi­le­va Ch­ris­ta­bel Pank­hurst ylis­ti Da­vi­so­nia ”va­paus­so­das­sa kaa­tu­neek­si so­tu­rik­si”. Da­vi­so­nil­le jär­jes­tet­tiin suu­reel­li­set hau­ta­jai­set, jois­sa käy­tet­tiin us­kon­nol­lis­sä­vyt­teis­tä kiel­tä, sa­maa jo­ta Da­vi­son oli it­se käyt­tä­nyt oman toi­min­tan­sa ku­vauk­sis­sa. Ky­se ei ol­lut mis­tään ta­val­li­ses­ta tais­te­lus­ta; ky­se oli so­das­ta tai oi­keas­taan ris­ti­ret­kes­tä.

Tais­te­lu nais­ten ää­nioi­keu­den puo­les­ta oli al­ka­nut jo vuo­si­kym­me­niä en­nen kuin Da­vi­so­nis­ta tu­li liik­keen mart­tyy­ri. Asia oli nos­tet­tu esil­le par­la­men­tis­sa jo vuon­na 1832 ylei­sen hal­vek­sun­nan saat­te­le­ma­na, mut­ta se sai tuulta al­leen vas­ta 1900-lu­vun alus­sa. Jär­jes­tö­jä syn­tyi jo­ka puo­lel­la maa­ta, mut­ta lii­ke he­rät­ti myös pa­hek­sun­taa. Mo­net naiset us­koi­vat, et­tä nais­asia­nai­set jo­ko me­ni­vät lii­an pit­käl­le tai hei­tä oli joh­det­tu har­haan. Eräs näis­tä nai­sis­ta pi­ti ma­jaa Buc­king­ha­min pa­lat­sis­sa. Vuon­na 1870 ku­nin­ga­tar Vik­to­ria kir­joit­ti:

”Ku­nin­ga­tar on erit­täin ha­lu­kas vär­vää­mään jo­kai­sen, jo­ka osaa pu­hua tai kir­joit­taa, tä­män ka­ma­lan ”nais­ten oi­keuk­sien” hul­luu­den py­säyt­tä­mi­sek­si. Se tuo mu­ka­naan ka­ma­luuk­sia nais­su­ku­puo­lel­le ja saa sen unoh­ta­maan nai­seu­ten­sa ja sää­dyl­li­syy­ten­sä. Ju­ma­la loi mie­hen ja nai­sen eri­lai­sik­si, jo­ten an­ne­taan hei­dän py­syä ruo­duis­saan. Nai­ses­ta tu­li­si mi­tä vi­ha­mie­li­sin, sy­dä­met­tö­min ja ku­vot­ta­vin ih­mi­nen, jos hä­nen su­ku­puo­len­sa otet­tai­siin pois. Ja mis­sä sil­loin oli­si se suo­je­lu, jo­ta mie­hen on tar­koi­tet­tu an­taa hei­kom­mal­le su­ku­puo­lel­le?”

Ku­nin­gat­ta­ren huo­les­tu­nei­suu­des­ta huo­li­mat­ta kan­sal­li­nen nais­ten ää­nioi­keu­den yh­dis­tys (Na­tio­nal Union of Wo­men’s Suff­ra­ge Socie­ties, NUWSS) pe­rus­tet­tiin vuon­na 1897, ja sen keu­la­hah­mo­na toi­mi mah­ti­pon­ti­nen Mil­licent Gar­rett Fawcett. Rau­hal­li­sen pro­tes­tin voi­min Fawcett te­ki vä­sy­mät­tä töi­tä vuo­si­kym­men­ten ajan NUWSS:n joh­dos­sa. Hän aloit­ti nais­ten ää­nioi­keu­den puo­les­ta pu­hu­mi­sen 1860-lu­vun lo­pul­la ja hä­nes­tä tu­li liik­keen auk­to­ri­teet­ti­hah­mo. 1880-lu­vun lo­pul­la Fawcet­tin ja myö­hem­min so­ti­laal­lis­ta nais­ten­rin­ta­maa joh­ta­neen nai­sen, Em­me­li­ne Pank­hurs­tin, vä­lil­le tu­li juo­pa.

Em­me­li­ne Pank­hurst oli yh­des­sä tyt­tä­rien­sä Ch­ris­ta­be­lin, Syl­vian ja Ade­lan kans­sa so­ti­laal­lis­ten nais­asia­nais­ten kan­ta­va voi­ma. Usein hän oli sa­maa miel­tä rau­hal­li­sem­man lin­jan ak­ti­vis­tien kans­sa mut­ta usein myös täy­sin eri miel­tä. Pe­rik­sian­ta­mat­to­man Pank­hurs­tin ura nais­ten ää­nioi­keut­ta aja­vas­sa liik­kees­sä al­koi 1880-lu­vul­la, ja hän siir­tyi no­peas­ti ko­to­na pi­det­tä­vis­tä ko­koon­tu­mi­sis­ta eteen­päin ja pe­rus­ti nais­ten ää­nioi­keu­den liit­tou­tu­man (Wo­men’s Franc­hi­se Lea­gue) vuon­na 1889. Yh­des­sä mie­hen­sä Ric­har­din kans­sa he kam­pan­joi­vat riip­pu­mat­to­man työ­väen­puo­lu­een (In­de­pen­dent La­bour Par­ty) kans­sa, ja Ric­har­din kuol­tua vat­sa­haa­vaan 1898 Em­me­li­ne omis­tau­tui ko­ko­naan liik­keel­le.

Em­me­li­ne Pank­hurst oli vä­hem­män kiin­nos­tu­nut liik­keen fi­lo­so­fi­ses­ta puo­les­ta. Sen si­jaan hän ha­lusi van­gi­ta brit­ti­läis­ten huo­mion hin­nal­la mil­lä hy­vän­sä. En­sin hän ha­lusi työs­ken­nel­lä riip­pu­mat­to­mas­sa työ­väen­puo­lu­ees­sa (ILP), mut­ta oli sel­vää, et­tei puo­lue ha­lun­nut ot­taa mi­tään ris­ke­jä. Tä­mä vas­toin­käy­mi­nen sai hä­net aja­maan asi­aa yhä päät­tä­väi­sem­min, ja 10. lo­ka­kuu­ta 1903 hän pe­rus­ti nais­ten so­si­aa­li­sen ja po­liit­ti­sen yh­dis­tyk­sen WSPU:n. Hei­dän mot­ton­sa oli ”Te­ko­ja, ei sa­no­ja.” Ajan myö­tä kä­vi sel­väk­si, mi­ten kir­jai­mel­li­ses­ti tä­mä mot­to otet­tiin.

En­sim­mäi­nen mi­li­tant­ti askel

2. hel­mi­kuu­ta 1904 Ch­ris­ta­bel Pank­hurst as­tui Manc­hes­te­rin Free Tra­de Hal­liin, jos­sa li­be­raa­li ala­huo­neen jä­sen Wins­ton Churc­hill ai­koi juu­ri pi­tää pu­het­ta. Kun hän eh­dot­ti muu­tos­ta nais­ten ää­nioi­keu­teen, hä­nen pyyn­tön­sä hylättiin. Pank­hurst kir­joit­ti, et­tä hä­nen mie­les­tään tä­mä oli ”En­sim­mäi­nen mi­li­tant­ti askel – vai­kein niis­tä, kos­ka se oli en­sim­mäi­nen”. Nais­asia­nai­set pom­mit­ti­vat jat­ku­vas­ti Churc­hil­lia ja kir­joit­ti­vat jo­pa ma­ni­fes­tin, jos­sa Churc­hil­lia ja tä­män joh­toa vas­tus­tet­tiin. II maa­il­man­so­das­sa Eu­roo­pan voit­toon luot­san­nut pää­mies tu­li­si ole­maan piik­ki hei­dän li­has­saan.

Ch­ris­ta­bel Pank­hurst osoit­tau­tui­si yh­tä elin­tär­keäk­si ja rai­voi­sak­si osak­si nais­ten ää­nioi­keu­den puo­lus­ta­jien lii­ket­tä kuin äi­tin­sä­kin. Hän ot­ti en­sim­mäi­sen mi­li­tan­tin as­ke­leen osal­lis­tu­mal­la toi­seen Free Tra­de Hal­lin ko­kouk­seen 1905, täl­lä ker­taa us­kol­li­sen ak­ti­vis­ti­si­sa­ren­sa, pääl­le päin ujon oloi­sen An­nie Ken­neyn, kans­sa. Rai­vos­tu­nut vä­ki­jouk­ko pois­ti Pank­hurs­tin ja Ken­neyn ko­kouk­ses­ta , ja hei­dät pi­dä­tet­tiin po­lii­sien sol­vaa­mi­ses­ta. He tun­nus­ti­vat te­kon­sa, se­lit­ti­vät syyn­sä mut­ta kiel­täy­tyi­vät mak­sa­mas­ta sak­koa. Hei­dät vie­tiin he­ti van­ki­laan, ja muis­ta ran­gais­tuk­sis­ta kuin van­ki­la­tuo­mios­ta kiel­täy­ty­mi­ses­tä tu­li nais­ten ää­nioi­keu­den puo­lus­ta­jien tun­nus­merk­ki. He vaa­ti­vat sa­mo­ja oi­keuk­sia kuin po­liit­ti­sil­la van­geil­la, var­sin­kin en­sim­mäi­sen osas­ton sel­le­jä, mut­ta ne kiel­let­tiin.

Ak­ti­vis­tit jär­jes­täy­tyi­vät maan­laa­jui­ses­ti Lon­toon WSPU:n pää­ma­jas­ta kä­sin, ja tar­koi­tus oli saa­da pal­jon jul­ki­suut­ta. Vuon­na 1906 kym­me­nen nais­ta pi­dä­tet­tiin sen jäl­keen, kun he oli­vat yrit­tä­neet pyr­kiä par­la­ment­ti­ra­ken­nuk­seen. Kun WSPU:n jä­se­net va­pau­tet­tiin van­ki­las­ta, Mil­licent Gar­rett

Fawcett jär­jes­ti juh­lat hei­dän kun­niak­seen Sa­voy-ho­tel­lis­sa. Tä­hän ai­kaan WSPU:ssa ja NUWSS:ssa kes­ki­tyt­tiin en­si­si­jai­ses­ti osoit­ta­maan, mi­ten val­ta­va mää­rä ih­mi­siä pa­loi asial­le.

Kun huo­mat­tiin, et­tä kan­sa­lai­sadres­seil­la ei saa­vu­tet­tu juu­ri mi­tään, alet­tiin jär­jes­tää mars­se­ja ja pa­raa­te­ja. Hel­mi­kuus­sa 1907 NUWSS jär­jes­ti ns. ”mu­ta­mars­sin”, jos­sa yli 3 000 nais­ta mars­si Hy­de Par­kis­ta Exe­ter Hal­lil­le. Hal­li­tuk­sen vas­taus oli yrit­tää saa­da nä­mä naiset pois ka­duil­ta ja nä­ky­vis­tä mah­dol­li­sim­man no­peas­ti, usein vä­ki­val­tai­sin kei­noin. Rau­han­omai­sia mie­le­no­soi­tuk­sia vas­taan käy­te­tyt bru­taa­lit kei­not liet­soi­vat edel­leen kau­naa.

Vaik­ka Fawcett ihai­li­kin Em­me­li­ne ja Ch­ris­ta­bel Pank­hurs­tin kiihkoa, kak­si­kon järk­ky­mä­tön us­ko omiin kei­noi­hin­sa sai WSPU:n ja NUWSS:n ajau­tu­maan yhä kau­em­mas toi­sis­taan. Vuo­teen 1907 men­nes­sä Em­me­li­ne ja Ch­ris­ta­bel il­moit­ti­vat, et­tä he ot­tai­si­vat WSPU:n joh­don, mi­kä ai­heut­ti puo­lu­een ja­kaan­tu­mi­sen. Kun eroa­vat jä­se­net pe­rus­ti­vat nais­ten va­paus­liit­tou­man (Wo­men’s Free­dom Lea­gue), nais­ten oi­keuk­sien puo­les­ta tais­te­li­joil­la oli nyt toi­nen vi­ral­li­nen jär­jes­tö, ja epäil­tiin, et­tä ryh­mien suuri mää­rä oli­si pa­hak­si. Pank­hurs­tit nä­ki­vät tä­män to­dis­tee­na hei­dän tais­te­lus­taan ja an­toi­vat tais­te­lu­kut­sun kai­kil­le hei­dän puo­lel­leen jää­neil­le jä­se­nil­le. He oli­vat me­nos­sa so­taan.

Hyök­käyk­siä ja van­keut­ta

17. tammikuuta 1908 nai­sak­ti­vis­tit kiin­nit­ti­vät it­sen­sä ket­juin Lon­toon 10 Dow­ning St­ree­tin ul­ko­puo­lel­le. Seu­raa­va­na päi­vä­nä li­be­raa­li­sen puo­lu­een kan­nat­ta­jat hyök­kä­si­vät jul­mas­ti Em­me­li­ne Pank­hurs­tin ja El­lie Mar­te­lin kimp­puun syyt­täen hei­tä me­ne­te­tyis­tä täy­den­nys­vaa­leis­ta. Pank­hurst

hei­tet­tiin maa­han ja rai­vos­tu­nut mies­jouk­ko ym­pä­röi hä­net, mut­ta po­lii­si sai pe­las­tet­tua hä­net. Hän kir­joit­ti: ”Voi po­loi­set, ajat­te­lin, kun­nes lausah­din: Ei­kö ku­kaan teis­tä ole mies?” Hel­mi­kuus­sa Ch­ris­ta­bel pa­ni käy­tän­töön ”Troi­jan he­vo­nen” -tem­pauk­sen, jos­sa 20 ak­ti­vis­tia pii­lou­tui ala­huo­neel­le me­nos­sa ole­vaan au­toon. Pe­ril­lä he hyp­pä­si­vät ulos au­tos­ta suo­raan po­lii­sin eteen. 1908 pe­lät­ty Flo­ra Drum­mond joh­ti nai­sak­ti­vis­tien jou­kon höy­ry­lai­val­la Tha­mes-jo­kea pit­kin West­mins­te­rin pa­lat­sin te­ras­sil­la is­tu­vien kan­san­edus­ta­jien luok­se ja kut­sui hei­dät 21. kesäkuuta pi­det­tä­vään mie­le­no­soi­tuk­seen. Mie­le­no­soi­tuk­seen osal­lis­tui 30 000 nai­sak­ti­vis­tia ja si­tä seu­ra­si 500 000 ih­mis­tä.

Näi­den jul­kis­ten pro­tes­tien seu­raa­muk­se­na oli van­ki­tuo­mio. Mi­tä enem­män ak­ti­vis­te­ja van­git­tiin, si­tä suu­rem­pi me­te­li nousi hei­dän koh­te­lus­taan. La­dy Cons­tance Lyt­ton kir­joit­ti ala-ar­voi­ses­ta hy­gie­nias­ta, li­kai­sis­ta vaat­teis­ta, syö­pä­läi­sis­tä ja ker­ran päi­väs­sä tyh­jen­net­tä­vis­tä alusas­tiois­ta. Van­ki­lan­joh­ta­jat kiel­si­vät vää­ryyk­sien ta­pah­tu­mi­sen yh­tä kiih­keäs­ti kuin ak­ti­vis­tit syyt­ti­vät hei­tä niis­tä. It­se Em­me­li­ne Pank­hurst pi­dä­tet­tiin kah­des­ti vuon­na 1908. Hel­mi­kuus­sa hän vei 13 ak­ti­vis­tia ala­huo­neel­le uh­maa­maan ko­va­ää­ni­sen ve­too­muk­sen ase­tus­ta (Tu­mul­tuo­us Pe­ti­tions Act). Hän tie­si, et­tä hä­net pi­dä­tet­täi­siin, mut­ta hä­nen en­tuu­des­taan­kin hau­ras ter­vey­ten­sä huo­no­ni van­ki­las­sa no­peas­ti. Hä­nen päät­tä­väi­syy­ten­sä oli kui­ten­kin ra­ja­ton. Hä­net haas­tet­tiin oi­keu­teen Bow St­ree­tin po­lii­sia­se­mal­la lo­ka­kuus­sa hä­nen jul­kais­tua pamfle­tin, jos­sa ak­ti­vis­te­ja ke­ho­tet­tiin ”ryn­tää­mään ala­huo­neel­le!”. Sen si­jaan et­tä hän oli­si men­nyt suo­raan ase­mal­le, hän ker­toi po­lii­sil­le, et­tä hä­nel­lä oli muu­ta te­ke­mis­tä seu­raa­van päi­vän klo 18:00 as­ti. Em­me­li­ne Bank­hurs­tin ja Flo­ra Drum­mon­din saa­pues­sa tak­sil­la Bow St­ree­tin ase­mal­le, li­be­raa­lien kan­san­edus­ta­ja oli lä­het­tä­nyt Sa­voy-ho­tel­lil­ta päi­väl­li­sen hei­dän nau­tit­ta­vak­seen.

Oli­vat­ko he po­liit­ti­sia van­ke­ja?

Tä­mä koh­te­liai­suus oli kui­ten­kin har­vi­nai­nen poik­keus. 1909 tais­te­lu­ken­täl­lä näh­tiin ra­di­kaa­li muu­tos mo­lem­pien puol­ten kiel­täy­tyes­sä an­ta­maan sent­tiä­kään pe­rik­si. Hei­nä­kuus­sa ak­ti­vis­ti­ryh­mä ki­vit­ti si­sä­mi­nis­te­riön, val­ta­kun­nan­neu­vos­ton ja val­tio­va­rain­mi­nis­te­riön ik­ku­noi­ta. 24. kesäkuuta Ma­rion Wal­lace Dun­lop pi­dä­tet­tiin ala­huo­neen sei­nien sot­ke­mi­ses­ta ku­mi­lei­ma­si­mel­la, jo­hon oli pai­net­tu ot­tei­ta pe­rus­tus­lais­ta, ja lä­he­tet­tiin van­ki­laan. Kun hä­nen pyyn­tön­sä tul­la koh­del­luk­si po­liit­ti­se­na van­ki­na evät­tiin, Dun­lop aloit­ti näl­kä­la­kon. Kun hän oli ol­lut syö­mät­tä 91 tun­tia, hä­net pää­tet­tiin va­paut­taa oman tur­val­li­suu­ten­sa vuok­si. 13. elokuuta Edward VII:n hen­ki­lö­koh­tai­nen sih­tee­ri lä­het­ti vies­tin pää­mi­nis­te­ri Asquit­hil­le. ”Hä­nen ma­jes­teet­tin­sa ha­lu­aa var­mas­ti tie­tää, mik­si syö­mäs­tä kiel­täy­ty­vien van­kien koh­te­luun käy­tet­tä­viä me­ne­tel­miä ei pi­täi­si hy­väk­syä.” Pak­ko­syöt­tä­mis­tä oli käy­tet­ty ah­ke­ras­ti.

WSPU:n pu­he­nai­nen Lau­ra Ainsworth kir­joit­ti Dun­lo­pil­le omis­ta pak­ko­syöt­tö­ko­ke­muk­sis­taan Bir­ming­ha­mis­sa sa­man vuo­den syys­kuus­sa. Hän ker­toi, mi­ten hä­nen pään­sä pa­ko­tet­tiin taak­se­päin, suu avat­tiin ja ”put­ki työn­net­tiin noin 40 cm alas kurk­kuun. En­sin toi­men­pi­de ku­tit­ti, sit­ten olin

”Olem­me rä­jäyt­tä­neet val­tio­va­rain­mi­nis­te­rin ta­lon he­rät­tääk­sem­me hä­nen huo­mion­sa”

tu­keh­tua ja sen jäl­keen tun­sin pyör­ty­vä­ni”: Ham­pai­den vä­liin pa­ko­tet­tiin suu­ka­pu­la, ja noin ”tuo­pil­li­nen ruo­kaa” kaa­det­tiin put­kea pit­kin alas. ”Tie­dän, et­tä mi­nus­ta nä­ki, et­tä mi­nuun sat­tui. Se nä­kyi var­ti­joi­den kas­voil­ta”, Ainsworth kir­joit­ti.

Pak­ko­syöt­tö he­rät­ti leh­dis­tös­sä rai­voi­saa kes­kus­te­lua, ja sii­tä tu­li jäl­leen uusi vas­tus­tuk­sen ai­he ak­ti­vis­teil­le. Sin­nik­kääs­sä pyr­ki­myk­ses­sään saa­da li­sää nä­ky­vyyt­tä ja taa­ta huo­mio aloi­tet­tiin uusi ik­ku­noi­den rik­ko­mis­kam­pan­ja. Lo­ka­kuus­sa 1909 Newcast­les­sa pi­dä­tet­tiin 12 ak­ti­vis­tia ik­ku­noi­den rik­ko­mi­ses­ta, ja mar­ras­kuu­hun men­nes­sä van­gi­tut naiset ra­por­toi­vat pak­ko­syö­tön kau­huis­ta van­ki­lan si­säl­tä. Uu­ti­set täyt­ti­vät leh­tien etusi­vut, mut­ta mie­li­pi­teet ja­kaan­tui­vat edel­leen.

Täs­sä tu­le­na­ras­sa ti­lan­tees­sa Emi­ly Wil­ding Da­vi­son tu­li su­rul­li­sen kuu­lui­sak­si. Da­vi­son oli yk­si mi­li­tan­til­le suun­tauk­sel­le omis­tau­tu­neim­mis­ta van­geis­ta ja tun­net­tu spon­taa­neis­ta tem­pauk­sis­taan. Jo­pa Pank­hurs­tit suh­tau­tui­vat hä­neen tie­tyl­lä va­rauk­sel­la. Lo­ka­kuus­sa 1909 St­ran­gewayn van­ki­las­sa Da­vi­son es­ti sel­lin­sä oven avaa­mi­sen ul­ko­puo­lel­ta kä­sin, jol­loin var­ti­jat heit­ti­vät pa­lo­let­kun sel­lin ik­ku­nan lä­pi. Sen jäl­keen hän­tä pak­ko­syö­tet­tiin, mi­kä on jäl­leen yk­si jär­jes­täy­ty­neen raa­kuu­den osoi­tus.

Da­vi­son oli vain yk­si mo­nis­ta nai­sis­ta, jotka ra­por­toi­vat

”Em­me­li­ne Pank­hurst oli vä­hem­män kiin­nos­tu­nut liik­keen fi­lo­so­fi­ses­ta puo­les­ta. Sen si­jaan hän ha­lusi van­gi­ta brit­tien huo­mion hin­nal­la mil­lä hy­vän­sä.”

kär­si­mis­tään vä­ki­val­tai­sis­ta ko­ke­muk­sis­ta. La­dy Cons­tance Lyt­ton ha­lusi jää­rä­päi­ses­ti tes­ta­ta, pi­ti­kö väi­te paik­kan­sa, jon­ka mu­kaan kaik­kia van­ke­ja koh­del­tiin sa­mal­la ta­val­la so­si­aa­li­ses­ta luo­kas­ta riip­pu­mat­ta. Kos­ka hä­net oli ai­em­min pi­dä­tet­ty ja to­det­tu van­ki­las­sa lii­an hei­kok­si pak­ko­syöt­töön, uuden pi­dä­tyk­sen yh­tey­des­sä hän me­ni van­ki­laan Ja­ne Whar­ton -ni­mi­sek­si nai­sek­si naa­mioi­tu­nee­na. Van­ki­lan lää­kä­ri to­te­si ”Ja­nen” täy­sin ter­veek­si ja pak­ko­syöt­töä kes­tä­väk­si. Hä­nen vel­jen­sä, lor­di Lyt­ton, kir­joit­ti The Ti­mes -leh­teen kir­jeen, jos­sa hän ker­toi yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti si­sa­ren­sa ko­ke­muk­sis­ta. Van­ki­la jou­tui huo­noon va­loon, mut­ta se ei vie­lä riit­tä­nyt val­lit­se­vien käy­tän­tö­jen muut­ta­mi­seen.

Vuon­na 1910 näyt­ti sil­tä, et­tä rat­kai­su voi­si ol­la lä­hel­lä. Oli pe­rus­tet­tu so­vit­te­lu­ko­mi­tea, jon­ka tar­koi­tuk­se­na oli löytää rau­haan joh­ta­va vä­li­maas­to WSPU:lle se­kä Mil­licent Gar­rett Fawcet­tin joh­ta­mal­le NUWSS:lle. So­vit­te­lueh­do­tus kä­si­tel­tiin ala­huo­nees­sa kah­des­ti, mut­ta kun par­la­men­tis­sa ei ol­tu saa­tu mi­tään ai­kaan 18. marraskuuta men­nes­sä, Em­me­li­ne Pank­hurst to­teut­ti ai­keen­sa mars­sia ala­huo­nee­seen 300 nai­sen voi­mal­la. Jouk­ko otet­tiin vas­taan po­lii­si­voi­min. Aseet­to­mia ak­ti­vis­te­ja lyö­tiin, pot­kit­tiin, hei­tet­tiin maa­han ja ko­pe­loi­tiin. 200 nais­ta pi­dä­tet­tiin, ja kak­si kuo­li saa­miin­sa vam­moi­hin; yk­si näis­tä oli Pank­hurs­tin sis­ko Ma­ry Ja­ne

Clar­ke. Vaik­ka näi­tä kam­mot­ta­via raa­kuuk­sia kä­si­tel­tiin kan­sal­li­ses­sa leh­dis­tös­sä, Churc­hill kiel­täy­tyi tut­ki­mas­ta asi­aa pe­rus­tel­len, et­tä nai­sak­ti­vis­tien vaa­ti­muk­set oli­vat ”eh­ty­mä­tön val­hei­den läh­de”.

Häm­mäs­tyt­tä­väl­lä it­se­hil­lin­näl­lä Pank­hurst päät­ti pi­täy­tyä ase­le­vos­sa, kun­nes uusi par­la­ment­ti aloit­tai­si kau­ten­sa.

Mut­ta kun Llo­yd Geor­ge kyl­mäs­ti il­moit­ti ”tor­pe­doi­neen­sa” so­vit­te­lueh­do­tuk­sen, so­ti­laal­li­set toi­met otet­tiin jäl­leen käyt­töön en­tis­tä­kin ra­jum­pi­na. Kun leh­tiot­si­kois­sa ker­rot­tiin sär­ky­neis­tä ik­ku­nois­ta ja tu­ho­pol­tois­ta, NUWSS oli huo­lis­saan WSPU:n luo­mas­ta ne­ga­tii­vi­ses­ta jul­ki­suu­des­ta. Se al­koi myös muo­dos­tua Pank­hurs­tien on­gel­mak­si. Tou­ko­kuus­sa

1912 WSPU:n pää­hah­mot, Em­me­li­ne ja Ch­ris­ta­bel Pank­hurst mu­kaan lu­kien, sai­vat syyt­teen. Hei­tä syy­tet­tiin sa­la­lii­tos­ta, jos­sa kii­ho­te­taan il­ki­val­taan tois­ten omai­suut­ta koh­taan. Ch­ris­ta­bel pa­ke­ni Rans­kaan, mut­ta muut alis­tui­vat tuo­mioi­hin­sa.

Jul­ki­nen mie­li­pi­de ha­lusi ak­ti­vis­teis­ta po­liit­ti­sia van­ke­ja. Rai­vo yl­tyi hei­nä­kuus­sa, kun Emi­ly Wil­ding Da­vi­son yrit­ti tap­paa it­sen­sä heit­täy­ty­mäl­lä van­ki­lan por­tai­ta alas ”saar­ron” ai­ka­na’ Hä­nen ajat­te­li, et­tä ”yk­si iso tra­ge­dia saat­tai­si es­tää mo­net muut”, mut­ta verk­ko es­ti hä­nen yri­tyk­sen­sä.

Vä­ki­val­ta rä­jäh­tää kä­siin

Myö­hem­min sii­nä kuus­sa jär­jes­tet­tiin ak­ti­vis­tien ”ruu­ti­tem­paus”, jos­sa nel­jä nais­ta yrit­ti sy­tyt­tää ku­nin­kaal­li­sen teat­te­rin pa­la­maan Llo­yd Geor­gen vie­rail­tua siel­lä. Ro­y­al Al­bert Hal­lis­sa 17. lo­ka­kuu­ta 1912 pi­tä­mäs­sään pu­hees­sa Em­me­li­ne ver­ta­si nai­sak­ti­vis­te­ja Uls­te­rin val­lan­ku­mouk­sel­li­siin ju­lis­taen ”Ot­ta­kaa mi­nut, jos us­kal­lat­te”. Sa­maan ai­kaan NUWSS sol­mi suh­tei­ta työ­väen puo­lu­ee­seen, jo­ka en­sim­mäi­se­nä puo­lu­ee­na tu­ki nais­asi­aa. Tam­mi­kuus­sa 1913 kui­ten­kin tie­do­tet­tiin, et­tä uu­dis­ta­vaa la­kieh­do­tus­ta pi­täi­si muo­ka­ta, kos­ka se oli muut­tu­nut niin pal­jon al­ku­pe­räi­ses­tä muo­dos­taan. WSPU aloit­ti uuden mi­li­tan­tin ai­ka­kau­den ja al­koi tu­ho­ta va­rak­kai­den ih­mis­ten ta­lo­ja. Tyh­jiin ta­loi­hin lai­tet­tiin rä­jäh­tei­tä, ja Em­me­li­ne Pank­hurst ot­ti vas­tuun teois­ta.

Huo­ma­tes­saan van­kien ter­vey­den­ti­lan hei­ken­ty­vän no­peas­ti pak­ko­syö­tön vuok­si hal­li­tus sää­ti niin kut­su­tun ”kis­sa ja hii­ri” -lain. Tä­mä tar­koit­ti si­tä, et­tä pak­ko­syö­tet­ty van­ki voi­tiin va­paut­taa ter­vey­den lii­al­li­sen hei­ken­ty­mi­sen vuok­si. Van­gin pi­ti kui­ten­kin pa­la­ta van­ki­laan he­ti, kun ter­vey­den­ti­la oli ko­hen­tu­nut, ja kär­siä ko­ko kä­sit­te­ly uu­del­leen. Kam­mot­ta­vaa käy­tän­töä vas­tus­tet­tiin laa­jas­ti mut­ta tur­haan.

Sit­ten ke­sä­kuus­sa 1913 Emi­ly Wil­ding Da­vi­son heit­täy­tyi he­vo­sen al­le Ep­so­mis­sa. Te­ko vai­kut­ti sy­väs­ti se­kä ak­ti­vis­tei­hin et­tä hei­dän vi­hol­li­siin­sa, ja leh­dis­sä kirjoitettiin ”ak­ti­vis­tien rai­vos­ta Ep­so­mis­sa”.

WSPU jat­koi jä­sen­ten­sä erot­ta­mis­ta. Ch­ris­ta­bel Pank­hurst päät­ti, et­tei hä­nen nä­ke­myk­si­ään kri­ti­soi­nut sis­kon­sa Syl­via voi­nut enää kuu­lua jär­jes­töön. Nuo­rin sis­ko Ade­la oli jo pa­ko­tet­tu eroa­maan. Oli kui­ten­kin sel­vää, et­tei­vät asiat voi­neet jat­kua en­ti­sel­lään. WSPU:n jä­sen­mää­rä ku­tis­tui jo­ko erot­ta­mi­sen tai van­git­se­mi­sen seu­rauk­se­na, ja näyt­ti sil­tä kuin jär­jes­tön toi­min­ta ei edis­tyi­si lain­kaan. 28. kesäkuuta 1914 kaik­ki kui­ten­kin muut­tui.

I maa­il­man­so­dan syt­ty­mi­sen myö­tä Em­me­li­nen ja Ch­ris­ta­be­lin ta­voit­teet yh­täk­kiä muut­tui­vat. He ha­lusi­vat mää­rä­tie­toi­ses­ti tu­kea Iso-Bri­tan­ni­aa ja taa­ta, et­tä jär­jes­tön jä­se­net tais­te­li­si­vat maan­sa puo­les­ta yh­tä rai­voi­sas­ti kuin nais­asian puo­les­ta. Nais­asian ko­va­ää­ni­sim­mis­tä kan­nat­ta­jis­ta tu­li nyt so­ta­toi­mien te­hok­kaim­pia ak­ti­vis­te­ja, ja naiset pää­si­vät kä­sik­si töi­hin, joi­hin hei­tä ei oli­si hy­väk­syt­ty ai­em­min. Ta­voit­teen saa­vut­ta­mi­seen saa­tet­tiin tar­vi­ta maa­il­man­so­ta, mut­ta kun nais­ten ää­nioi­keu­des­ta ää­nes­tet­tiin 1918, val­tion asen­ne nai­sak­ti­vis­tei­hin oli muut­tu­nut, ja kaik­ki yli 30-vuo­ti­aat naiset sai­vat ää­nes­ty­soi­keu­den. Vuon­na

1928 nai­sak­ti­vis­tien unel­mat kä­vi­vät vih­doin to­teen nais­ten saa­des­sa mies­ten kans­sa sa­mat ää­nioi­keu­det. Hei­dän ää­nen­sä oli lo­pul­ta­kin kuul­tu.

Em­me­li­ne Pank­hurs­tin pi­dä­tys vuon­na 1907 ja ku­va sel­lis­tä

Brit­ti­läi­set nais­ten ää­nioi­keu­den puo­les­ta tais­te­li­jat sai­vat yhä enem­män nä­ky­vyyt­tä vuo­si­na en­nen I maa­il­man­so­taa.

Ma­ry Leigh oli yk­si asial­le omis­tau­tu­neim­mis­ta mi­li­tan­teis­ta nai­sak­ti­vis­teis­ta

Brit­ti­läi­sen suff­ra­get­tien mie­le­no­soi­tuk­set hou­kut­ti­vat jat­ku­vas­ti pai­kal­le suu­ria ylei­sö­mää­riä

Ch­ris­ta­bel Pank­hurst ja An­nie Ken­ney kuu­lui­san kam­pan­ja­ju­lis­teen­sa kans­sa

Em­me­li­ne Pank­hurst oli in­to­hi­moi­nen nai­soi­keus­asia­liik­keen joh­ta­ja

RAT­KAI­SE­VA HETKI NAISET SAAVAT ÄÄ­NIOI­KEU­DEN 1910-LU­VUL­LA Nais­ten ää­nioi­keu­den puo­les­ta tais­te­le­va lii­ke kä­vi pit­kän tais­te­lun ta­sa-ar­vos­ta ja saa­vut­ti lo­pul­ta nais­ten ää­nioi­keu­den.

Sa­no­ma­leh­den etusi­vun ot­sik­ko Emi­ly Da­vi­so­nin juos­tua he­vo­sen al­le Ep­so­min lauk­ka­ki­sois­sa

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.