Ber­lii­nin muu­rin kaa­tu­mi­nen

Kah­tia­jaon sym­bo­li mur­re­taan

Mailmaan historian käännekohtia - - Sisältö -

Ber­lii­nin muu­ri sei­soi vank­ku­mat­to­ma­na 28 vuot­ta ja oli vai­kut­ta­va sym­bo­li Neu­vos­to­lii­ton rau­dan­lu­jas­ta ot­tees­ta Itä-Eu­roo­pan val­tioi­hin. Lä­hes kol­men vuo­si­kym­me­nen ajan muu­rin itä­puo­lel­la asu­vat ih­mi­set eli­vät Sak­san de­mok­raat­ti­sen tasavallan eli DDR:n val­vo­van sil­män al­la. DDR oli puo­li-it­se­näi­nen val­tio, jon­ka Mos­ko­van neu­vos­to­päät­tä­jät oli­vat pe­rus­ta­neet. Muu­ria var­tioi­tiin tar­kas­ti ja sen pääl­lä kul­ki piik­ki­lan­ka. 155 ki­lo­met­riä pit­kä ja jo­ta­kuin­kin 3,6 met­riä kor­kea ra­ken­nel­ma var­mis­ti, et­tä Sak­san pää­kau­pun­ki oli jaet­tu kah­tia kyl­män so­dan kar­mi­vien vuo­sien ajan. Ku­kaan itä­sak­sa­lai­nen ei saa­nut ylit­tää ra­jaa län­teen. Sil­ti län­ti­sen Ber­lii­nin ta­pah­tu­mat nä­kyi­vät ja kuu­lui­vat itään ja muis­tut­ti­vat ih­mi­siä Eu­roo­pan rik­kou­tu­mi­ses­ta toi­sen maa­il­man­so­dan lop­pua seu­ran­nei­na vuo­si­kym­me­ni­nä. Mut­ta 1980-lu­vun lo­pus­sa tä­mä kah­tia­jaon sym­bo­li käyn­nis­ti Eu­roo­pan so­sia­lis­ti­sen kau­den hii­pu­mi­sen. Luon­non­tie­tei­den ja tek­nii­kan opis­ke­li­ja Andreas

Ra­mos oli tuol­loin Tans­kas­sa ja mat­kus­ti siel­tä Ber­lii­niin pai­kan pääl­le to­dis­ta­maan, mi­ten kes­kieu­roop­pa­lais­ten tur­hau­tu­mi­nen vyö­ryi jae­tun kau­pun­gin ka­duil­le.

”Kun läh­din opis­ke­le­maan Lou­nais-Sak­san Hei­del­ber­giin 1978, hal­li­tuk­ses­sa, yli­opis­tol­la tai yli­pää­tään mis­sään ei voi­nut edes ku­vi­tel­la, et­tä Ber­lii­nin muu­ri mur­tui­si tai et­tä Neu­vos­to­liit­to jos­kus ha­joai­si”, Ra­mos se­lit­tää. ”NATO pe­rus­tet­tiin sii­nä kä­si­tyk­ses­sä, et­tä vas­tak­kai­na­set­te­lu Neu­vos­to­lii­ton kans­sa jat­kui­si ikui­ses­ti. Mut­ta 1980-lu­vun lo­pus­sa Neu­vos­to­liit­to epä­on­nis­tui ope­raa­tios­saan Af­ga­nis­ta­nis­sa, jo­ten maan oli muu­tut­ta­va. Mut­ta kaa­tui­si­ko se ko­ko­naan? Suun­ni­tel­mia muu­tok­sen va­ral­le ei ol­tu teh­ty. Kaik­ki ta­pah­tui ka­duil­la, ei hal­li­tuk­sen pii­ris­sä. Asuin Sak­sas­sa seit­se­män vuot­ta ja läh­din siel­tä Tans­kaan te­ke­mään väi­tös­kir­jaa­ni. Olin käy­nyt Ber­lii­nis­sä mo­net ker­rat, ja mi­nul­la oli siel­lä ys­tä­viä. Kat­se­lim­me ta­pah­tu­mia ai­van muu­rin lä­hel­tä, ja kun itä-sak­sa­lai­set al­koi­vat rik­koa muu­ria, me­nim­me mu­kaan.”

Kuu­kaut­ta ai­em­min al­koi nä­kyä en­sim­mäi­siä merk­ke­jä sii­tä, et­tä Neu­vos­to­liit­to höl­len­si otet­taan Itä-Eu­roo­pas­ta. Yh­teys Mos­ko­van ja DDR:n ko­van lin­jan joh­ta­jan Erich Ho­nec­ke­rin joh­ta­man hal­li­tuk­sen vä­lil­lä oli kat­ken­nut. Sa­mal­la ko­ti­maa kä­vi tais­te­lua no­peas­sa tah­dis­sa mur­tu­van yh­tei­sen so­sia­lis­ti­sen tu­le­vai­suu­den ku­van säi­lyt­tä­mi­sek­si. Sii­hen as­ti itäb­lo­kin län­si­ra­ja oli py­sy­nyt kos­ke­mat­to­ma­na, mut­ta län­teen pyr­ki­vien ai­heut­ta­ma pai­ne kas­voi kas­va­mis­taan, kun he ha­lusi­vat pae­ta epä­on­nis­tu­nees­ta kom­mu­nis­ti­ses­ta jär­jes­tel­mäs­tä. Un­ka­rin hal­li­tus ei enää kyen­nyt sul­ke­maan sil­mi­ään ti­lan­teel­ta. 19. elokuuta 1989 Un­ka­ri ava­si fyy­si­sen ra­jan­sa ja pääs­ti yli 13 000 itä­sak­sa­lais­ta ra­jan yli Itä­val­lan puo­lel­le. Län­teen loi­kan­neet ha­ki­vat tur­va­paik­kaa Län­si-Sak­san lä­he­tys­tös­tä, mi­kä ai­heut­ti jär­ky­tyk­sen aal­lon ko­ko itäb­lo­kin inf­ra­struk­tuu­ris­sa.

Aal­to ulot­tui ai­na Ber­lii­niin saak­ka ja kau­em­mas­kin.

Pää­kau­pun­gin ka­duil­la ku­hi­si enem­män kuin kos­kaan. Ai­em­min niin synk­kä ja vai­mea kau­pun­ki he­rä­si eloon, kun sen asuk­kaat ryh­tyi­vät osoit­ta­maan miel­tään rau­han­omai­ses­ti. Itä­ber­lii­ni­läi­set huo­ma­si­vat, et­tä hal­li­tus oli mur­tu­mas­sa. En­sin ero­si Erich Ho­nec­ker, jo­ka oli va­kaa­na idea­lis­ti­na il­moit­ta­nut vain muu­ta­maa kuu­kaut­ta ai­em­min, et­tä Ber­lii­nin muu­ri py­syi­si pai­kal­laan vie­lä tu­le­van vuo­si­sa­dan ajan. Lausun­nol­laan hän oli lan­nis­ta­nut kan­san toi­von pa­rem­mas­ta tu­le­vas­ta.

Rai­va­tes­sam­me tie­tä Län­si-Sak­saan tun­sim­me, mi­ten ko­ko Eu­roop­pa muut­tui lo­pul­li­ses­ti

”Rau­han­omai­nen val­lan­ku­mous”, ku­ten se myö­hem­min tun­net­tiin, saa­vut­ti huip­pun­sa 4. marraskuuta 1989. Ta­pah­tu­ma hou­kut­te­li Ra­mok­sen ja mo­net muut Ber­lii­niin. Hän saa­pui sin­ne 9. marraskuuta il­ta­päi­väl­lä ja ais­ti jän­nit­ty­neen il­ma­pii­rin, jo­hon se­koit­tui ta­sai­ses­ti yl­ty­vä toi­vo. ”Muu­tos ei ol­lut käyn­nis­sä vain Sak­sas­sa, vaan ko­ko vuo­den pit­kin Itä-Eu­roop­paa oli ko­his­sut. Itäb­lok­ki mu­re­ni maa ker­ral­laan”, Ra­mos kuvailee. ”Kun rai­va­sim­me tiem­me Län­si-Sak­saan, tun­sim­me mi­ten ko­ko maa­no­sa muut­tui lo­pul­li­ses­ti.”

Tuo­na il­ta­na väis­tä­mät­tö­mäs­tä tu­li tot­ta. Ho­nec­ker oli pa­ko­tet­tu eroa­maan, ja si­tä seu­ran­nei­na viik­koi­na hä­nen seu­raa­jan­sa oli­vat yrit­tä­neet si­lo­tel­la puo­lu­een mai­net­ta pi­tä­mäl­lä eri­näi­siä leh­dis­tö­ti­lai­suuk­sia, jois­sa maan po­li­tii­kan lu­vat­tiin muut­tu­van ra­di­kaa­lis­ti. Pian en­nen päi­vän vi­ral­lis­ta leh­dis­tö­ti­lai­suut­ta DDR:n vi­ral­li­nen ja epä­vi­ral­li­nen edus­ta­ja Gün­ter Sc­ha­bows­ki sai kä­siin­sä pie­nen vies­ti­la­pun, jos­sa vah­vis­tet­tiin tie­to, jon­ka mu­kaan kaik­ki itä­ber­lii­ni­läi­set saavat kul­kea va­paas­ti Län­si-Ber­lii­nin puo­lel­le, kun heil­lä on asian­mu­kai­nen hen­ki­löl­li­syys­to­dis­tus. Il­man tar­kem­pia se­li­tyk­siä uu­ti­sen su­lat­te­le­mi­sek­si Sc­ha­bows­ki työn­net­tiin ve­ren­hi­mois­ten toi­mit­ta­jien ar­moil­le. Se­ka­vaa ja erit­täin im­pro­vi­soi­tua lausun­toa myö­hem­min tie­to oli jul­ki­nen: mur­ta­mat­to­mat por­tit idäs­tä län­teen avau­tui­si­vat. On­gel­ma­na oli, et­tä uu­tis­ta ei vä­li­tet­ty var­ti­joil­le, jotka työs­ken­te­li­vät muu­rin varrella ole­vil­la ra­jan­yli­tys­pai­koil­la. Niin­pä itä­ber­lii­ni­läi­set al­koi­vat tur­hau­tua ja pai­ne kas­voi. Ti­lan­ne oli kuin rä­jäh­dys­herk­kä ruu­ti­tyn­ny­ri.

Kun uu­ti­set al­koi­vat le­vi­tä kaik­kial­le Itä-Ber­lii­niin, sa­ta­päin ih­mi­siä ke­rään­tyi jo­kai­sel­le ra­jan­yli­tys­pai­kal­le, ja he vaa­ti­vat pääs­tä Län­si-Ber­lii­nin puo­lel­le. Ko­lum­bia­lais­syn­tyi­nen Ra­mos ko­ki ti­lan­teen kaoot­ti­se­na, mut­ta kaa­ok­sen poh­jal­ta huo­kui vi­han si­jaan toi­vo. ”Oli marraskuu ja yö oli hyy­tä­vän kyl­mä. Ih­mi­set tun­gek­si­vat ja il­ma­pii­ri oli odot­ta­va. Ra­vin­to­lat ja baa­rit, joi­den oli­si lain mu­kaan pi­tä­nyt ol­la kiin­ni, pi­ti­vät oven­sa au­ki aa­mu­var­hai­seen as­ti. Tuo­na yö­nä la­eil­la ei ol­lut mi­tään mer­ki­tys­tä”, hän muis­te­lee. ”Ih­mi­siä tu­li kaik­kial­ta Eu­roo­pas­ta: ka­duil­la kuu­lui mo­nia kie­liä. Oli brit­te­jä, rans­ka­lai­sia, es­pan­ja­lai­sia, ita­lia­lai­sia, kreik­ka­lai­sia, poh­jois­maa­lai­sia ja tie­tys­ti sak­sa­lai­sia. Tuo­na yö­nä Ber­lii­ni oli Eu­roop­pa. On muis­tet­ta­va, et­tä tuol­loin ei ol­lut kän­ny­köi­tä, ei vi­deoi­ta, ei Twit­te­riä, ei Face­boo­kia ei­kä sel­fiei­tä, jo­ten niin eris­kum­mal­li­sel­ta kuin se kuu­los­taa­kin, tuos­ta il­las­ta on ko­vin vä­hän va­lo­ku­via. Ny­ky­päi­vä­nä sii­tä oli­si tu­han­sia ja taas tu­han­sia ku­via”.

Kun Ra­mos ys­tä­vi­neen saa­pui muu­ril­le, tun­nel­ma oli häm­men­ty­nyt, tur­hau­tu­nut ja odot­ta­va. ”Kun uu­ti­nen la­ki­muu­tok­ses­ta il­moi­tet­tiin, kaik­kial­le le­vi­si val­ta­va hel­po­tuk­sen ja in­nos­tuk­sen tun­ne: '”se on ohi nyt”. Po­lii­tik­ko­jen vuo­si­kym­me­niä jat­ku­neet pe­rus­teet­to­mat lu­pauk­set ja tur­han unel­mat per­hei­den yh­dis­tä­mi­ses­tä muut­tui­vat ker­ta­hei­tol­la mah­dol­li­sik­si ja pur­kau­tui­vat huu­maa­va­na rie­mu­na”, hän kuvailee. ”Jos­sain kirjoitettiin ja ker­rot­tiin, et­tä me­neil­lään oli maailman suu­rin ka­tu­juh­la. Ja niin se juu­ri oli. Kau­pun­gis­sa oli 5 mil­joo­naa ih­mis­tä. Itä­sak­sa­lai­sia tul­vi län­nen puo­lel­le, ja sin­ne pääs­ty­ään he mat­kus­ti­vat kaik­kial­le Län­si-Sak­saan. Kau­pun­git il­moit­ti­vat, et­tä itä­sak­sa­lais­ten ei tar­vit­se mak­saa bus­si- ja rai­tio­vau­nu­mak­su­ja, ja et­tä museot ja eläin­tar­hat ovat il­mai­sia kai­kil­le maa­han tu­tus­tu­vil­le

itä­sak­sa­lai­sil­le. Se oli kä­sit­tä­mä­tön­tä ai­kaa.”

Yh­täk­kiä muu­ri ei enää ol­lut lä­päi­se­mä­tön es­te maa­il­mo­jen vä­lil­lä. Itä­ber­lii­ni­läi­siä vir­ta­si kau­pun­gin toi­sel­le puo­lel­le ja osa ih­mi­sis­tä hyök­kä­si rik­ko­maan muu­ria kei­nol­la mil­lä hy­vän­sä. Ar­mei­jan vä­ki seu­ra­si ti­lan­net­ta ih­meis­sään si­vus­ta. Osa heis­tä liit­tyi muu­rin­mur­ta­jien jouk­koon. ”Oli sel­vää, et­tä se­kä Itä- et­tä Län­si-Sak­san hal­li­tuk­set ja Yh­dys­val­tain ar­mei­ja oli­vat me­net­tä­neet ti­lan­teen hal­lin­nan”, Ra­mos kom­men­toi. ”He sei­soi­vat avut­to­mi­na ja seu­ra­si­vat ih­mis­ten to­hi­naa. Jut­te­lin itä­sak­sa­lais­so­ti­lai­den kans­sa, ja he ker­toi­vat, et­tei heil­lä ol­lut ki­vää­reis­sään am­muk­sia. Tyh­jät lip­paat vain. He odot­ti­vat it­se­kin pää­se­vän­sä muu­rin toi­sel­le puo­lel­le. Län­si-Sak­san tiu­kat ja au­to­ri­tää­ri­set po­lii­sit vain kat­se­li­vat ti­lan­net­ta. He ei­vät tien­neet, mi­ten toi­mia. Sel­lai­seen ti­lan­tee­seen ei ol­lut va­rau­dut­tu etu­kä­teen.” ”Mo­net meis­tä ryn­ni­vät muu­rin poik­ki kau­pun­gin itäi­sel­le puo­lel­le. Lii­ke oli kah­den­suun­tai­nen: Län­si­sak­sa­lai­set ja itä­sak­sa­lai­set mur­joi­vat muu­ria rik­ki yh­teis­voi­min voi­dak­seen ol­la jäl­leen yh­des­sä.”

Muu­rin ha­jot­ta­mi­nen ei ol­lut help­po teh­tä­vä, mut­ta sii­tä muo­dos­tui va­paut­ta­va kan­san yh­den­ty­mi­nen, jo­ka ta­pah­tui lo­pul­ta vain muu­ta­mas­sa tun­nis­sa. Kau­pun­gin itä- ja län­si­puo­len asuk­kaat ko­koon­tui­vat muu­rin

”Kat­se­lim­me ta­pah­tu­mia ai­van muu­rin lä­hel­tä, ja kun itä­sak­sa­lai­set al­koi­vat rik­koa muu­ria, me­kin me­nim­me mu­kaan.”

mo­lem­min puo­lin ja al­koi­vat ha­ka­ta si­tä, kis­koa sii­tä ir­ti pa­lo­ja ja hei­lu­tel­la nii­tä ai­van kuin muis­to­ja haus­kas­ta päi­väs­tä. Ra­mos viet­ti tuon il­lan kes­kel­lä ih­mis­jouk­koa ja re­pi hei­dän kans­saan muu­ria rik­ki. ”Muu­rin ha­jot­ta­mi­nen kes­ti tun­ti­kau­pal­la”, hän to­te­aa. ”Se oli ra­ken­net­tu pak­suis­ta, lä­hes ne­li­met­ri­sis­tä be­to­ni­paa­sis­ta. Va­sa­roil­la nii­hin saa­tiin pie­niä rei­kiä, mut­ta jot­ta muu­riin saa­tiin ih­mi­sen­men­tä­viä kul­kuauk­ko­ja, tar­vit­tiin ko­ne­voi­maa. Jos­tain pai­kal­le al­koi saa­pua län­si­sak­sa­lais­ten ra­ken­nus­fir­mo­jen ka­tu­po­ria ja nos­to­kur­kia, jotka ha­jot­ti­vat muu­ria ja nos­ti­vat pa­lo­ja pois ih­mis­ten tiel­tä.”

Seu­raa­vien kuu­kausien ai­ka­na Sak­sa yh­dis­tyi va­paak­si val­tiok­si en­sim­mäis­tä ker­taa toi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keen, ja Eu­roop­pa ja ko­ko maa­il­ma oli jäl­leen muut­tu­nut lo­pul­li­ses­ti. Sak­sas­ta tu­li myö­hem­min ta­lous­mah­ti, mut­ta tuo kyl­mä il­ta Ber­lii­nis­sä säi­lyt­ti ase­man­sa so­si­aa­li­sen ja po­liit­ti­sen lii­keh­din­nän iko­ni­se­na sym­bo­li­na. ”Se oli yk­si elä­mä­ni hie­noim­mis­ta ta­pah­tu­mis­ta. Sii­tä on nyt 25 vuot­ta, ja muis­tan sii­tä yhä usei­ta yk­sit­täi­siä het­kiä – en­nen kaik­kea tun­nel­man”, Ra­mos muis­te­lee his­to­rial­lis­ta päi­vää. ”Ber­lii­nin muu­rin mur­tu­mi­nen lo­pet­ti yli sa­ta vuot­ta jat­ku­neen vai­heen Eu­roo­pan his­to­rias­sa. Se aloit­ti sa­mal­la historian uuden lu­vun, jon­ka kään­tei­tä ja lop­pu­tu­los­ta emme vie­lä tie­dä.”

ANDREAS RAMOS Ko­lum­bias­sa syn­ty­nyt ja Yh­dys­val­lois­sa kas­va­nut Ramos asui Län­si-Sak­sas­sa seit­se­män vuot­ta en­nen muut­to­aan Tans­kaan. Hän on kir­joit­ta­nut kym­me­nen kir­jaa, jois­ta osa on ol­lut myyn­ti­me­nes­tyk­siä. Hän on myös luen­noi­nut di­gi­taa­li­ses­ta...

Au­rin­gon yhä pais­taes­sa kirk­kaas­ti ih­mi­set idäs­tä ja län­nes­tä nouse­vat muu­ril­le

28-vuo­ti­aan muu­rin rik­ko­mi­nen oli kan­sa­kun­taa yh­dis­tä­vä sym­bo­li­nen ele ikään, yh­teis­kun­ta­luok­kaan ja taus­taan kat­so­mat­ta.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.