Lincol­nin si­säl­lis­so­ta

Le­gen­dan in­nos­ta­va elä­mä ja vä­ki­val­tai­nen kuo­le­ma

Mailmaan historian käännekohtia - - Sisältö -

Po­liit­ti­ses­ti oli­si ku­vi­tel­lut it­se it­se­ään vas­taan so­ti­van maan pre­si­den­tin epä­on­nis­tu­van, mut­ta Ab­ra­ham Lincoln muis­te­taan pre­si­dent­ti­nä, jo­ka joh­ti maa­taan sil­loin, kun

ame­rik­ka­lai­set tais­te­li­vat ame­rik­ka­lai­sia vas­taan.

Pom­mi­tuk­set al­koi­vat klo 4:30 aa­mul­la. Ty­kis­tö­pat­te­rit oli­vat ase­mis­saan Ete­lä Ca­ro­li­nan Char­les­to­nin sa­ta­mas­sa ja am­pui­vat luo­ti­sa­det­ta koh­ti pien­tä saa­ri­lin­noi­tus­ta. Klo 11:00 men­nes­sä vii­den­nes sen ra­ken­nuk­sis­ta oli tu­les­sa. Pian puo­len­päi­vän jäl­keen lin­noi­tuk­sen lip­pu­tan­ko sai osu­man ja Yh­dys­val­tain lip­pu pu­to­si maa­han. Tu­leen syt­ty­nyt ra­ken­nus oli Fort Sum­ter, unio­nis­ta en­sim­mäi­se­nä eron­neen osa­val­tion liit­to­hal­li­tuk­sen ma­ja­paik­ka. Lin­noi­tuk­sen ko­men­ta­ja ma­ju­ri Ro­bert An­der­son oli kiel­täy­ty­nyt an­tau­tu­mas­ta kon­fe­de­raa­tion ken­raa­li Beau­re­gar­dil­le, ja niin­pä tyk­kien an­net­tiin soi­da.

Oli 12. huh­ti­kuu­ta 1861. Yh­dys­val­tain si­säl­lis­so­ta oli al­ka­nut.

Val­loi­tet­tu lin­noi­tus pa­loi 34 tun­tia, en­nen kuin An­der­son jouk­koi­neen an­tau­tui. Kuin ih­meen kaut­ta kaik­ki sel­vi­si­vät hyök­käyk­ses­tä hen­gis­sä. Sel­vää oli kui­ten­kin, et­tä Yh­dys­val­tain osa­val­tioi­den kon­fe­de­raa­tioi­den jou­kot oli­vat avan­neet tu­len Yh­dys­val­tain so­ta­jouk­ko­ja vas­taan. Kan­sa­kun­ta oli ja­kau­tu­nut kah­tia ja oli so­das­sa it­se­ään vas­taan. Mi­ten sii­hen pää­dyt­tiin?

Se oli eh­kä väis­tä­mä­tön­tä, kun ot­taa huo­mioon ris­ti­rii­dan vuo­den 1776 it­se­näi­syys­ju­lis­tuk­sen sa­no­jen no­jal­la to­teu­te­tun toi­min­nan ja sen kir­joit­ta­jien mo­raa­lin vä­lil­lä. Ju­lis­tuk­ses­sa sa­no­taan, et­tä on ”it­ses­tään sel­vää”, et­tä ”kaik­ki ih­mi­set on luo­tu ta­sa-ar­voi­sik­si”. Sil­ti Tho­mas Jef­fer­son, ju­lis­tuk­sen tär­kein kir­joit­ta­ja, se­kä mo­ni muu sen al­le­kir­joit­ta­jis­ta pi­ti­vät or­jia. Vuo­den 1787 pe­rus­tus­lais­sa or­jien pi­tä­mi­nen oli sal­lit­tua. Jo­pa kah­dek­san Yh­dys­val­tain pre­si­dent­tiä on omis­ta­nut pre­si­den­tin vi­ras­sa ol­les­saan ja mo­nel­la hal­li­tuk­sen jä­se­nis­tä oli or­jia.

Or­juu­den vas­tus­tus kui­ten­kin kas­voi niin mo­raa­li­sis­ta, po­liit­ti­sis­ta kuin us­kon­nol­li­sis­ta­kin syis­tä. Mo­nis­sa poh­jois­val­tiois­sa orjuus kiel­let­tiin 1800-lu­vul­le tul­taes­sa. Myös Iso Bri­tan­nia kiel­si or­juu­den pian sen jäl­keen. Kun or­juu­den­vas­tai­nen lii­keh­din­tä yl­tyi, ete­lä­val­tiot ryh­tyi­vät puo­lus­ta­maan or­juut­ta ”hol­hoa­va­na, pa­ter­na­lis­ti­se­na ins­ti­tuu­tio­na” ja ”po­si­tii­vi­se­na hy­vä­nä”. He pe­rus­te­li­vat kan­taan­sa jo­pa raa­ma­tul­li­sil­la viit­tauk­sil­la. To­del­li­suu­des­sa or­jat oli­vat ete­lä­val­tioi­den ta­lou­den kan­ta­va voi­ma. Plan­taa­si­no­mis­ta­jat ja eri­tyi­ses­ti puu­vil­lan­vil­je­li­jät oli­vat pit­käl­ti riip­pu­vai­sia or­ja­työ­voi­mas­ta. He ei­vät he­vil­lä luo­pui­si sii­tä.

Mek­si­kon so­ta päät­tyi 1848, ja sil­loin Yh­dys­val­tain ra­jois­ta oli so­vit­tu lo­pul­li­ses­ti.

Asu­tus al­koi le­vi­tä uusil­le alueil­le län­teen, mut­ta sa­mal­la käy­tiin kii­vas­ta, toi­si­naan lä­hes rai­voi­saa kes­kus­te­lua sii­tä, oli­si­vat­ko ne va­pai­ta osa­val­tioi­ta vai sal­lit­tai­siin­ko niis­sä orjuus.

Eri­lai­sin kom­pro­mis­sein ja vä­liai­kai­sin so­pi­muk­sin saa­tiin luo­tua sie­det­tä­vän va­kaa ti­lan­ne, mut­ta on­gel­ma ki­tey­tyi hy­vin Il­li­noi­sin Spring­fiel­dis­sä

16. hei­nä­kuu­ta 1858 pi­det­tyyn pu­hee­seen.

Pu­heen pi­ti juu­ri Il­li­noi­sin osa­val­tion se­naa­tin pai­kal­le va­lit­tu re­pub­li­kaa­ni­puo­lu­een edus­ta­ja. Hän esit­ti seu­raa­vaa: ”It­se­ään vas­taan tais­te­le­va edus­ta­jain­huo­ne ei py­sy pys­tys­sä. En us­ko, et­tä tä­mä hal­li­tus voi toi­mia niin, et­tä puo­let on or­juut­ta vas­taan, puo­let sen kan­nal­la. En us­ko, et­tä unio­ni hajoaa. En us­ko, et­tä tä­mä edus­ta­jain­huo­ne hajoaa. Mut­ta odo­tan, et­tä sen kah­tia­ja­ko lop­puu” Eh­do­kas oli ni­mel­tään Ab­ra­ham Lincoln.

Lincoln syn­tyi 1809 köy­hään per­hee­seen Ken­tuc­kyyn ja eli siel­lä lap­suu­ten­sa pie­nes­sä mö­kis­sä. Vä­häi­sen kou­lu­tuk­sen­sa poh­jal­ta hän opis­ke­li it­se ja an­sait­si myö­hem­min elan­ton­sa te­ke­mäl­lä eri­lai­sia ruu­miil­li­sia töi­tä. Kun per­he muut­ti Il­li­noi­siin, hän opis­ke­li la­kia ja suo­rit­ti lo­pul­ta 1836 la­ki­tut­kin­non. Lincoln me­nes­tyi työs­sään ja an­sait­si hy­vin. Hän me­ni nai­mi­siin Ma­ry Tod­din kans­sa, jo­ka oli va­rak­kaan ken­tuc­ky­lai­sen or­ja­no­mis­ta­jan ty­tär. Vuo­des­ta

1846 eteen­päin hän oli Whig-puo­lu­een edus­ta­ja­na edus­ta­jain­huo­nees­sa. Whig-puo­lue oli väis­ty­vä po­liit­ti­nen voi­ma. Uusi ryh­mit­ty­mä, re­pub­li­kaa­nit, ve­to­si­vat Lincol­niin. Hei vas­tus­ti­vat uusien val­tioi­den or­juut­ta. Hän liit­tyi puo­lu­ee­seen 1856. Kak­si vuot­ta myö­hem­min hä­net va­lit­tiin Il­li­noi­sin osa­val­tion re­pub­li­kaa­ni­puo­lu­een edus­ta­jak­si se­naat­tiin.

Lincol­nin vas­tus­ta­ja oli is­tu­va de­mok­raat­ti­puo­lu­een USA:n se­naat­to­ri Step­hen Douglas. Pa­ri koh­ta­si toi­sen­sa seit­se­mäs­sä eri väit­te­lys­sä, jois­ta kirjoitettiin laa­jal­ti val­ta­kun­nan sa­no­ma­leh­dis­sä. Lincol­nin tar­kas­ti pe­rus­tel­tu kan­ta or­juu­den laa­jen­ta­mis­ta vas­taan uusis­sa val­tiois­sa pa­kot­ti Dougla­sin al­ta­vas­taa­jan ase­maan. Sii­tä huo­li­mat­ta Douglas voit­ti, kun val­tion lain­sää­dän­tö­elin (jo­hon tuol­loin va­lit­tiin 12 USA:n se­naat­to­ria) ää­nes­ti 54–46 de­mok­raat­tien hy­väk­si. Ete­lä­val­tiois­sa Dougla­sin ta­pa suh­tau­tua Lincol­nin

RATKAISUN HETKI

YH­DYS­VAL­TAIN SI­SÄL­LIS­SO­TA, 1861–1865

Vä­ki­val­tai­nen konflik­ti re­pi Yh­dys­val­to­ja yli nel­jä vuot­ta ja joh­ti lo­pul­ta or­juu­den lak­kaut­ta­mi­seen

ja pre­si­den­tin mur­haan.

ar­gu­ment­tei­hin är­syt­ti hä­nen puo­lue­to­ve­rei­taan, mi­kä kos­tau­tui myö­hem­min.

Vaik­ka Lincoln hä­vi­si se­naat­to­ri­vaa­leis­sa, hän saa­vut­ti laa­jaa huo­mio­ta re­pub­li­kaa­niar­vo­jen puo­les­ta­pu­hu­ja­na. Kun hä­nen puo­lu­een­sa et­si eh­do­kas­ta 1860 pre­si­den­tin­vaa­lei­hin, se kään­tyi köy­hän ken­tuc­ky­lai­sen maa­lais­po­jan puo­leen.

Hän­tä pi­det­tiin mal­til­li­se­na eh­dok­kaa­na ja hä­nen odo­tet­tiin voit­ta­van vaa­lit Penn­syl­va­nias­sa ja kes­ki­län­nen osa­val­tiois­sa. Hän ei ol­lut ak­tii­vi­nen or­juu­den lak­kaut­ta­mi­sen puo­les­ta­pu­hu­ja, ku­ten jot­kut hä­nen puo­lu­een­sa ra­di­kaa­leim­mis­ta jä­se­nis­tä, ja hän lu­pa­si ol­la puut­tu­mat­ta ete­lä­val­tioi­den or­juu­teen. Hän ko­ki, et­tä se rik­koi­si pe­rus­tus­la­kia vas­taan. Hän oli kui­ten­kin ai­na vas­tus­ta­nut or­juut­ta ja pi­tä­nyt si­tä se­kä mo­raa­li­ses­ti et­tä po­liit­ti­ses­ti vää­rä­nä. Hän toi­voi kiih­keäs­ti, et­tä orjuus lop­pui­si ajan myö­tä, kun osa­val­tiot kiel­tä­vät sen yk­si ker­ral­laan. Oleel­lis­ta oli kui­ten­kin se, et­tä hän vas­tus­ti or­juu­den le­viä­mis­tä uusiin osa­val­tioi­hin.

Ikään kuin koe­tel­lak­seen nä­ke­mys­tä, jon­ka mu­kaan ”it­se­ään vas­taan tais­te­le­va edus­ta­jain­huo­ne ei py­sy pys­tys­sä”, de­mok­raa­tit ja­kaan­tui­vat poh­joi­seen ja ete­läi­seen ryh­mään va­li­tes­saan omaa pre­si­dent­tieh­do­kas­taan. Poh­joi­sen ryh­mä kan­nat­ti Lincol­nin vas­tus­ta­jaa se­naa­tis­sa eli St­pe­hen Dougla­sia. Ete­län de­mok­raa­tit sen si­jaan suh­tau­tui­vat hä­neen pen­seäs­ti. He hei­ken­si­vät ti­lan­net­taan en­ti­ses­tään va­lit­se­mal­la edus­ta­jaeh­dok­kaak­seen sil­loi­sen va­rapre­si­den­tin John Brec­kin­rid­gen, jo­ka oli kiih­keä or­juu­den puo­lus­ta­ja.

Lincoln sai al­le 40 pro­sent­tia kai­kis­ta ää­nis­tä, mut­ta sil­ti riit­tä­väs­ti, jot­ta hä­net va­lit­tiin unio­nin

16. pre­si­den­tik­si. Tus­kin ku­kaan ää­nes­ti hän­tä ete­lä­val­tiois­sa, mis­sä hä­nen ni­me­ään ei vält­tä­mät­tä edes esiin­ty­nyt ää­nes­tys­li­puis­sa. Ete­lä-Ka­ro­lii­nas­sa epä­rei­luus koet­tiin niin suu­re­na, et­tä siel­lä jär­jes­tet­tiin vain muu­ta­ma päi­vä Lincol­nin voi­ton jäl­keen ko­kous, jos­sa kä­si­tel­tiin osa­val­tion eroa. 20. joulukuuta 1860 osa­val­tio ero­si unio­nis­ta.

En­nen uuden pre­si­den­tin vir­kaa­nas­tu­mis­ta 4. maa­lis­kuu­ta 1861 sen li­säk­si unio­nis­ta ero­si­vat Mis­sis­sip­pi, Flo­ri­da, Ala­ba­ma, Geor­gia, Lo­ui­sia­na ja Tek­sas. Nä­mä seit­se­män osa­val­tio­ta kut­sui­vat it­se­ään uusiksi Ame­ri­kan kon­fe­de­raa­tio­val­tioik­si. Niil­lä oli jo­pa vir­kaa te­ke­vä pre­si­dent­ti, Jef­fer­son Da­vis, en­nen kuin Lincoln oli var­si­nai­ses­ti aloit­ta­nut vir­ka­kau­ten­sa.

Mut­ta kun hän aloit­ti työn­sä, kaik­kien ai­ko­jen 16. vir­kaa­nas­tu­jais­pu­he ei jät­tä­nyt ar­vai­lun va­raan hä­nen nä­ke­mys­tään. ”Hy­vät tyy­ty­mät­tö­mät kan­sa­lai­set, si­säl­lis­so­ta ei ole mi­nun vaan tei­dän”, hän huo­maut­ti. Lincoln to­te­si yk­si­se­lit­tei­ses­ti, et­tä hä­nen hal­li­tuk­sen­sa ei läh­ti­si val­loit­ta­maan kon­fe­de­raa­tio­ta, mut­ta jos unio­nin ase­miin hyö­kät­täi­siin, hä­nen oli­si pre­si­dent­ti­nä vir­kan­sa puo­les­ta puo­lus­tet­ta­va nii­tä. ”Eri­mie­li­syyk­siä ei syn­ny il­man, et­tä on it­se hyök­kää­vä os­a­puo­li”, hän

jat­koi pu­het­taan. Ja niin asiat to­del­la oli­vat Fort Sum­te­ris­sa. So­dan al­ka­mi­nen oli väis­tä­mä­tön­tä.

Vie­lä nel­jä osa­val­tio­ta, Vir­gi­nia, Ar­kan­sas, Poh­jois-Ka­ro­lii­na ja Ten­nes­see – liit­tyi no­peas­ti ka­pi­nal­li­siin niin, et­tä nii­tä oli yh­teen­sä 11 unio­nin 23 osa­val­tio­ta vas­taan. Li­pun am­pu­mis­ta pi­det­tiin maan­pe­tok­se­na jo­pa Lincol­nin de­mok­raat­ti­vas­tus­ta­jien, ku­ten Dougla­sin, pii­reis­sä. Kun lip­pu pu­to­si Fort Sum­te­ris­sa, se riit­ti poh­jois­val­tioil­le syyk­si so­dan aloit­ta­mi­seen. Sen ta­voit­tee­na oli lo­pet­taaa osa­val­tioi­den eroa­mi­nen unio­nis­ta ja sen pe­las­ta­mi­nen. Ete­lä­val­tioil­la oli yk­sin­ker­tai­sem­pi ta­voi­te: ne yrit­ti­vät vain py­syä hen­gis­sä.

Kon­fe­de­raa­tion alu­eel­la oli huo­mat­ta­vas­ti vä­hem­män asuk­kai­ta ja sel­väs­ti vä­hem­män teol­li­suut­ta ja ra­ha­va­ro­ja. Kaik­ki nä­mä sei­kat viit­ta­si­vat pit­kä­kes­toi­seen si­säl­lis­so­taan. Kum­pi­kin puo­li tar­vit­si pal­jon va­paa­eh­tois­ta vä­keä jouk­koi­hin­sa. Hei­tä joh­ti­vat so­taa edel­tä­vän ajan USA:n ar­mei­jan West Poin­tin so­ta-aka­te­mian up­see­rit. Suuri osa ky­vyk­käim­mis­tä so­ti­lais­ta oli ko­toi­sin ete­läs­tä ja mo­net jät­ti­vät työn­sä tais­tel­lak­seen kon­fe­de­raa­tion ri­veis­sä.

Lincoln ko­ki sen on­gel­mal­li­se­na. Hä­nen ar­mei­jan­sa yli­pääl­lik­kö Win­field Scott oli 75-vuo­tias so­ta­ve­te­raa­ni, jo­ka oli jo jää­mäs­sä eläk­keel­le, ei­kä hä­nel­le ol­lut ke­tään it­ses­tään sel­vää seu­raa­jaa.

Yk­si haas­ta­ja oli pri­kaa­tin ken­raa­li Irwin Mc Dowell, jo­ka joh­ti unio­nin ar­mei­jaa so­dan en­sim­mäi­ses­sä suu­res­sa yh­tee­no­tos­sa eli Vir­gi­nian Bull Ru­nin en­sim­mäi­ses­sä tais­te­lus­sa. Häm­men­tä­vä konflik­ti kah­den käy­tän­nös­sä uuden ar­mei­jan vä­lil­lä, jois­ta kum­pi­kin oli hy­vin vaa­ti­mat­to­mas­ti kou­lu­tet­tu, näyt­ti kul­ke­van Mc Dowel­lin toi­vo­maan suun­taan. Kon­fe­de­raa­tion jää­rä­päi­nen vas­ta­rin­ta joh­ti kui­ten­kin unio­nin nöy­ryyt­tä­vään tap­pioon.

Kun Mc Dowel­lin täh­ti al­koi him­men­tyä ja hän jäi eläk­keel­le, ken­raa­li Geor­ge Mc Clel­lan ylen­net­tiin ko­men­ta­jak­si. Mc Clel­lan oli yli­mie­li­nen ja kun­nian­hi­moi­nen ja jou­tui poik­ki­te­loin Was­hing­to­nis­sa toi­mi­van joh­to­por­taan kans­sa.

Hän kou­lut­ti ar­mei­jaa tai­ta­vak­si tal­ven ai­ka­na, mut­ta hän ei sil­ti voit­ta­nut tais­te­lui­ta. Mc Clel­la­nin tak­ti­nen va­ro­vai­suus poik­ke­si suu­res­ti kon­fe­de­raa­tion ko­men­ta­jien, ku­ten Ro­bert E

Leen roh­keas­ta tais­te­lu­ta­vas­ta. Kun nä­mä kak­si koh­ta­si­vat An­tie­ta­min tais­te­lus­sa syys­kuus­sa

1862, Mc Clel­la­nil­la oli Lee­hen näh­den lä­hes kak­sin­ker­tai­nen mää­rä so­ti­lai­ta. Kon­fe­de­raa­tion jou­kot ajet­tiin ta­kai­sin Vir­gi­ni­aan rai­voi­sas­sa tais­te­lus­sa, jos­sa kär­sit­tiin kai­kis­ta Yh­dys­val­tain historian tais­te­luis­ta suu­rim­mat mies­tap­piot, mut­ta Lincol­nia tur­haut­ti se, et­tä ve­täy­ty­vää ar­mei­jaa ei ajet­tu ta­kaa sen suu­rem­mal­la päät­tä­väi­syy­del­lä. Kak­si kuu­kaut­ta myö­hem­min hän erot­ti Mc Clel­la­nin.

Konflik­tit ken­raa­lien kans­sa vä­rit­ti­vät Lincol­nin en­sim­mäi­siä vuo­sia Val­koi­ses­sa ta­los­sa. So­ta oli väis­tä­mä­tön, jo­ten hän oli ah­mi­nut tie­toa so­ta­teo­riois­ta. Hän yrit­ti ol­la osal­lis­tu­va ko­men­ta­ja ja kä­vi ta­paa­mas­sa so­ta­mie­hiä ja vie­rai­li so­ta­sai­raa­lois­sa pi­tääk­seen hy­vää hen­keä yl­lä. Li­säk­si hän poh­ti, mil­lä stra­te­gial­la so­taa kan­nat­tai­si käy­dä. Aluk­si hän kir­joit­ti so­ta­toi­min­nas­ta muis­tion, jon­ka hän laa­ti he­ti

Bull Ru­nin en­sim­mäi­sen tais­te­lun murs­ka­tap­pion jäl­ki­mai­nin­geis­sa. Tam­mi­kuus­sa 1862 pre­si­dent­ti il­moit­ti, mi­ten so­ta voi­tai­siin voit­taa: käyt­tä­mäl­lä unio­nin so­ti­lai­den suur­ta mää­rää hy­väk­si niin, et­tä hyö­kät­täi­siin sa­man­ai­kai­ses­ti useil­la rin­ta­mil­la ja mur­ret­tai­siin vi­hol­lis­ten lin­jat, ja pa­ko­tet­tai­siin hei­dät pe­rään­ty­mään. Sit­ten pe­rus­tet­tai­siin ase­ma­paik­ko­ja var­moi­hin pai­nos­tus­pis­tei­siin. Näin pi­det­täi­siin vi­hol­lis­jou­kot ko­ko ajan var­pail­laan ja lyö­täi­siin ne tais­te­luis­sa ai­na kuin se vain on mah­dol­lis­ta ei­kä niin­kään py­rit­täi­si val­loit­ta­maan ja saa­maan hal­tuun tiet­ty­jä koh­tei­ta. Lincol­nin on­gel­mak­si koi­tui se, et­tä hä­nen oli vai­kea löytää ken­raa­le­ja, jotka ajat­te­li­vat asian sa­moin kuin hän.

An­tie­ta­min tais­te­lua pi­det­tiin unio­nin voit­to­na, ja sen jäl­keen Lincoln käyt­ti ti­lai­suu­den hy­väk­seen ja ot­ti pu­heek­si or­juu­den. So­dan al­kaes­sa hän pi­ti kiin­ni ta­voit­tees­ta pe­las­taa unio­ni ja jät­tää puut­tu­mat­ta ete­län har­joit­ta­maan or­juu­teen. Lincoln us­koi, et­tei ky­ke­ni­si haas­ta­maan pe­rus­tus­lain mu­kais­ta ja val­tion hy­väk­sy­mää or­juut­ta, jon­ka vuok­si ra­ja­val­tiot Mis­sou­ri,

Ken­tuc­ky, Ma­ry­land ja De­lawa­re oli­vat us­kol­li­sia unio­nil­le.

Kun so­ta oli ohi, or­juu­den vai­ku­tuk­sia ei voi­nut enää ohit­taa, kos­ka ne hait­ta­si­vat unio­nin toimintaa. Or­jia käy­tet­tiin kon­fe­de­raa­tion puo­lus­tuk­sen vah­vis­ta­mi­seen ja hei­dän työn­sä ti­loil­la ja plan­taa­seil­la pi­ti ete­lää ta­lou­del­li­ses­ti pys­tys­sä niin, et­tä useim­mat val­koi­set pys­tyi­vät osal­lis­tu­maan tais­te­lui­hin. Lincoln jul­kai­si alus­ta­van va­pau­tus­ju­lis­tuk­sen syys­kuus­sa 1862 tie­täen sen vai­kut­ta­van so­dan kul­kuun.

Ajoi­tuk­sen oli osut­ta­va oi­ke­aan. Lincoln oli it­se jo jou­tu­nut ku­moa­maan usei­ta unio­nin ken­raa­lien va­pau­tus­pää­tök­siä, kos­ka hä­nen mu­kaan­sa vain pre­si­dent­ti voi teh­dä so­dan ni­mis­sä pe­rus­tus­lain sal­li­mia va­pau­tus­pää­tök­siä. Hän odot­ti ylei­sön mie­li­pi­det­tä ja pel­kä­si, et­tä lii­an no­pea muu­tos voi­si hei­ken­tää hä­nen kan­na­tus­taan poh­joi­ses­sa tai vaa'an­kie­lia­se­mas­sa ole­vis­sa ra­ja­val­tiois­sa.

Nyt teh­tiin po­li­tiik­kaa veit­sen­te­räl­lä. Lincoln ar­vioi kui­ten­kin, et­tä vain vii­si päi­vää unio­nin saa­vut­ta­mas­ta voi­tos­ta An­tie­ta­mis­sa oli­si oi­kea hetki hyö­dyn­tää ti­lan­net­ta ja hei­ken­tää ju­lis­tuk­sen avul­la kon­fe­de­raa­tion pon­nis­tuk­sia.

Ju­lis­tuk­ses­sa esi­tet­tiin ka­pi­noi­vil­le osa­val­tioil­le eh­dot, joi­den mu­kaan ne voi­vat pa­la­ta ta­kai­sin unio­niin, jos ne suos­tui­vat aloit­ta­maan or­juu­den lo­pet­ta­mi­seen täh­tää­vät toi­men­pi­teet. Jos ne sen si­jaan ei­vät te­ki­si niin 1. tammikuuta 1863 men­nes­sä kaik­ki ky­seis­ten val­tioi­den or­jat va­pau­tet­tai­siin lo­pul­li­ses­ti. Ju­lis­tus hait­tai­si kon­fe­de­raa­tio­ta jo sel­lai­se­naan, jo­ten pre­si­dent­ti il­moit­ti sen ole­van hy­väk­syt­tä­vä so­dan­käyn­ti­kei­no, jo­ka oli sa­mal­la se­kä tar­peel­li­nen et­tä oi­keu­den­mu­kai­nen. Kun ka­pi­noi­vat osa­val­tiot ei­vät vä­lit­tä­neet alus­ta­vas­ta ju­lis­tuk­ses­ta, ku­ten odot­taa saat­toi­kin, Lincol­nil­la oli val­tuu­det teh­dä lo­pul­li­nen va­pau­tus­ju­lis­tus tam­mi­kuun en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä 1863. ”Kos­kaan en­nen elä­mäs­sä­ni en ole ol­lut yh­tä var­ma sii­tä, et­tä toi­min oi­kein kuin al­le­kir­joit­taes­sa­ni tä­män pa­pe­rin”, hän sa­noi ja kir­joit­ti ni­men­sä pa­pe­riin. Hän oli var­ma, ja unio­nis­sa us­kot­tiin sen no­peut­ta­van so­dan lop­pu­mis­ta.

Va­pau­tus­ju­lis­tus vai­kut­ti kahdella tär­keäl­lä ta­val­la. En­sin­nä­kin se liit­ti so­taan mo­raa­li­sen ulot­tu­vuu­den. Lincoln oli ai­na vas­tus­ta­nut or­juut­ta mo­raa­li­sis­ta syis­tä ei­kä käy­nyt so­taa enää vain unio­nin säi­lyt­tä­mi­sek­si vaan myös or­jien va­paut­ta­mi­sek­si. Se oli hä­nel­le tär­ke­ää hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti, mut­ta myös kan­sain­vä­li­ses­ti, kos­ka kon­fe­de­raa­tio oli toi­vo­nut saa­van­sa tu­kea Eu­roo­pal­ta. Rans­ka ja Iso-Bri­tan­nia, jois­sa orjuus oli lak­kau­tet­tu jo 1833, ei­vät kui­ten­kaan tu­ke­neet or­juu­den sal­li­vaa liit­to­val­tio­ta, kun vas­tas­sa oli kan­sa­kun­ta, jon­ka ta­voit­tee­na oli va­paut­taa or­jat.

Toi­sek­si ju­lis­tuk­sen tur­vin va­pau­te­tut or­jat sai­vat lu­van liit­tyä unio­nin ar­mei­jaan. Jou­kot sai­vat ter­ve­tul­lut vah­vis­tus­ta, kun va­pau­te­tut or­jat il­moit­tau­tui­vat poh­joi­ses­sa va­paa­eh­toi­sik­si ar­mei­jaan. Se ta­soit­ti tie­tä Yh­dys­val­to­jen vä­ril­lis­ten jouk­ko-osas­tol­le, jos­ta tu­li unio­nin ar­mei­jan mer­kit­tä­vä osa.

Va­pau­tus­ju­lis­tus va­paut­ti or­jat vain niis­sä osa­val­tiois­sa, jotka ei­vät kuu­lu­neet unio­niin. Pääs­täk­seen eteen­päin Lincol­nin oli saa­ta­va var­mis­tet­tua toi­nen vaa­li­voit­to, mut­ta vuo­den

1864 en­sim­mäi­sel­lä puo­lis­kol­la se ei näyt­tä­nyt to­den­nä­köi­sel­tä. So­ta vei niin pal­jon ih­mis­hen­kiä kum­mal­ta­kin puo­lel­ta, et­tä re­pub­li­kaa­ni­puo­lu­een ra­di­kaa­li­sii­pi ko­ki pre­si­den­tin epä­on­nis­tu­neen konflik­tin joh­ta­mi­ses­sa, ja eh­dot­ti tois­ta eh­do­kas­ta. Ka­pin­nal­lis­ten val­tioi­den ar­mei­jat te­ki­vät sin­nik­kääs­ti vas­ta­rin­taa. Pie­ni kon­fe­de­raa­tion jouk­ko, jo­ta joh­ti ken­raa­li Ju­bal Ear­ly, yrit­ti hei­nä­kuus­sa jo­pa roh­ke­aa hyök­käys­tä Was­hing­ton DC:hen. Se lä­hes­tul­koon on­nis­tui ja ai­heut­ti pää­kau­pun­gis­sa pa­niik­kia.

Lincoln löy­si lo­pul­ta et­si­män­sä ken­raa­lin eli Ulys­ses S Gran­tin, jos­ta tu­li myö­hem­min myös pre­si­dent­ti

Lincoln yrit­ti lien­nyt­tää pa­niik­kia ole­mal­la vah­vas­ti läs­nä ja vie­rai­le­mal­la kau­pun­gin reu­noil­la ole­vil­la lin­noi­tuk­sil­la. Ol­les­saan Fort Ste­ven­sin lin­noi­tuk­sel­la tark­kai­le­mas­sa ka­ha­koin­tia, hän sel­vi­si tarkk'am­pu­jien tu­li­tuk­ses­ta. Sen jäl­keen hä­net vaa­dit­tiin suo­sio­no­soi­tus­ten ke­ra alas vas­taa­not­ta­maan kun­ni­aa ai­noa­na so­dan­ai­kai­se­na ko­men­ta­ja­na, jo­ka jou­tui vi­hol­li­sen suo­raan tu­li­tuk­seen.

Tuol­loin Lincol­nil­la oli kui­ten­kin apu­naan ko­men­ta­ja, jo­hon hän saat­toi luot­taa. Hän oli ni­mit­tä­nyt ai­em­min sa­ma­na vuon­na teh­tä­vään Ulys­ses S Gran­tin. Unio­ni al­koi vä­hi­tel­len osoit­taa vah­vuut­taan voit­ta­mal­la rat­kai­se­via tais­te­lui­ta elo- ja syys­kuus­sa ja kään­tä­mäl­lä si­ten tu­le­vien vaa­lien aal­lon Lincol­nin kan­nal­ta oi­ke­aan suun­taan. Hän­tä vas­tas­sa oli hä­nen erot­ta­man­sa ken­raa­li Mc Clel­lan, jo­ka oli de­mok­raat­tien eh­dok­kaa­na. Vas­ta­puo­li ja­kaan­tui nii­hin, joi­den mie­les­tä oli tär­ke­ää saa­vut­taa rau­ha mah­dol­li­sim­man pian, ja Mc Clel­la­nin kal­tai­siin mal­til­li­siin so­dan kan­nat­ta­jiin. Lincoln voit­ti nä­ky­väs­ti.

Re­pub­li­kaa­ni­puo­lu­een vaa­li­kam­pan­jan suuri po­liit­ti­nen ta­voi­te oli muut­taa pe­rus­tus­la­kia niin, et­tä orjuus kiel­let­täi­siin kai­kis­sa osa­val­tiois­sa lo­pul­li­ses­ti. Vaa­li­voit­ton­sa tur­vin Lincoln ryh­tyi no­peas­ti vie­mään eteen­päin pe­rus­tus­la­kiin 13. li­säys­tä. Sen to­teut­ta­mi­seen tar­vit­tiin tai­ta­vaa po­liit­tis­ta otet­ta, ja Lincoln sai lop­pu­kaut­taan is­tu­van 38. kongres­sin kum­man­kin puo­lu­een tuen hank­keel­leen ja li­säys hy­väk­syt­tiin 31. tammikuuta 1865.

Lincoln jou­tui myös tie­ten­kin poh­ti­maan, mil­lai­nen vai­ku­tus mil­joo­nien mus­tien va­paut­ta­mi­sel­la oli­si kan­sa­kun­nan ro­tu­ryh­mien vä­li­siin suh­tei­siin. Alus­ta­vas­sa va­pau­tus­ju­lis­tuk­ses­sa oli viit­taus va­pau­tet­ta­vil­le or­jil­le tar­koi­te­tus­ta va­paa­eh­toi­ses­ta siir­to­kun­nas­ta. Se jä­tet­tiin kui­ten­kin pois lo­pul­li­ses­ta va­pau­tus­ju­lis­tuk­ses­ta, ei­kä Lincoln kos­kaan jul­ki­ses­ti ot­ta­nut si­tä uu­del­leen pu­heek­si, vaan jät­ti mo­tii­vin­sa his­to­rioit­si­joi­den poh­dit­ta­vak­si. Joi­den­kin mu­kaan or­jien va­paut­ta­mi­sen kyt­ke­mi­nen siir­to­kun­tiin oli juo­ni, jol­la va­pau­tusaa­tet­ta saa­tiin le­vi­tet­tyä si­tä epäi­le­vil­le­kin. Toi­set taas väit­ti­vät, et­tä kos­ka unio­nin ar­mei­jan tie­tyil­le pai­koil­le oli lii­kaa­kin mus­tia tu­li­joi­ta, hä­nen kä­si­tyk­sen­sä asias­ta muut­tui.

Kum­pi­kin mie­li­pi­de an­toi pre­si­den­til­le ta­val­laan oi­keu­tuk­sen siir­to­kun­ta­po­li­tiik­kaan, mut­ta tuo­reim­mat ta­pah­tu­mat an­toi­vat viit­tei­tä sii­hen suun­taan, et­tä hän ei kos­kaan luo­pu­nut aja­tuk­ses­ta. Va­pau­tuk­sen jäl­keen siir­to­kun­tiin: Mus­tis­ta siir­to­kun­nis­ta kir­joi­te­tun kir­jan Lincoln And The Mo­ve­ment For Black Re­sett­le­ment­kir­joit­ta­jat Phil­lip Mag­ness ja Se­bas­tian Pa­ge löy­si­vät näyt­töä sii­tä, et­tä pre­si­dent­ti yrit­ti jär­jes­tel­lä siir­to­kun­tien pe­rus­ta­mis­ta kau­an lo­pul­li­sen va­pau­tus­ju­lis­tuk­sen hy­väk­sy­mi­sen jäl­keen­kin. Hei­dän tut­ki­muk­sen­sa pal­jas­ti­vat, et­tä Pa­na­maan, Hai­tiin ja Li­be­ri­aan suun­ni­tel­tu­jen siir­to­kun­tien li­säk­si pre­si­dent­ti kä­vi sa­lai­sia kes­kus­te­lu­ja Ison-Bri­tan­nian hal­li­tuk­sen kans­sa mah­dol­li­sis­ta so­pi­vis­ta mais­ta Län­si-In­tias­sa. Hei­dän mu­kaan­sa Lincoln ajoi ky­seis­tä po­li­tiik­kaa ak­tii­vi­ses­ti pi­dem­pään kuin ai­em­min on tun­nus­tet­tu eli jo­pa vuo­teen 1865 saak­ka.

Va­paa­eh­toi­sen siir­to­kun­nan aja­tus muo­tou­tui 1816, kun pe­rus­tet­tiin siir­to­kun­tia kan­nat­ta­va yh­dis­tys Ame­rican Co­lo­ni­sa­tion Socie­ty. Sen aja­tus oli yk­sin­ker­tais­tet­tu­na se, et­tä kos­ka or­jat oli kaa­pat­tu ul­ko­mail­ta, hei­dät pi­täi­si va­paut­ta­mi­sen jäl­keen pa­laut­taa in­hi­mil­li­ses­ti ta­kai­sin ul­ko­mail­le.

Yk­si yh­dis­tyk­sen pe­rus­ta­jis­ta oli

Hen­ry Clay, Whig-puo­lu­een joh­ta­ja ja Lincol­nin po­liit­ti­nen esi­ku­va. Clayn nä­ke­myk­sil­lä oli suuri vai­ku­tus pre­si­den­tin ajat­te­luun. Siir­to­kun­taa­sias­sa pre­si­dent­ti ei mi­tä il­mei­sim­min kos­kaan muut­ta­nut miel­tään.

Hä­nen puo­lus­tuk­sek­seen on sa­not­ta­va, et­tä vii­saat­kin ereh­ty­vät ei­kä ku­kaan voi­nut tie­tää, mil­lai­sek­si Yh­dys­val­lat muut­tui­si si­säl­lis­so­dan ja or­juu­den lak­kaut­ta­mi­sen jäl­keen. Lincoln pyr­ki vält­tä­mään laa­ja­mit­tais­ta ro­tu­jen vä­lis­tä ris­ti­rii­taa, ja yrit­ti kek­siä rat­kai­su­ja sii­hen. Aja­tus siir­to­kun­nis­ta oli yk­si mah­dol­li­nen rat­kai­su. Jäl­ki­kä­teen tar­kas­te­lu­na rat­kai­su oli suuri er­he, epä­käy­tän­nöl­li­nen ja hä­peäl­li­sen hol­hoa­va, mut­ta kaik­ki muut tie­to hä­nes­tä osoit­taa, et­tä hä­nen pää­mää­rän­sä ei ol­lut pa­han­suo­pa.

Lincoln ei kos­kaan pääs­syt it­se to­dis­ta­maan Yh­dys­val­to­jen si­säl­lis­so­dan jäl­keis­tä to­del­li­suut­ta. Gran­tin laa­jan rin­ta­man hyök­käys­tak­tiik­ka aut­toi ete­ne­mään pit­käl­le kon­fe­de­raa­tion maa­pe­räl­le. Kun At­lan­ta an­tau­tui ken­raa­li Sher­ma­nil­le syys­kuus­sa 1864, hän pus­ki edem­mäs koh­ti ran­nik­koa ja ja­koi Geor­gian kah­teen osaan. Seu­raa­van vuo­den huh­ti­kuus­sa yh­dek­sän kuu­kau­den tais­te­lun jäl­keen Gran­tin ar­mei­ja mur­si Leen vas­ta­rin­nan Pe­ters­bur­gis­sa. Pian sen jäl­keen kon­fe­de­raa­tion pää­kau­pun­ki Rich­mond ko­ki tap­pion. Leen jou­kot oli­vat uu­pu­nei­ta ja ala­kyn­nes­sä ei­kä hä­nel­lä ol­lut enää muu­ta vaih­toeh­toa kuin an­tau­tua 9. huh­ti­kuu­ta 1865. Vii­si päi­vää myö­hem­min Lincoln me­ni Was­hing­to­nis­sa il­lal­la Ford-teat­te­riin, mis­sä kon­fe­de­raa­tion kii­vas kan­nat­ta­ja John Wil­kes Booth mur­ha­si hä­net am­pu­mal­la yh­den lau­kauk­sen suo­raan pää­hän. Ke­sä­kuus­sa vii­mei­set­kin kon­fe­de­raa­tion jou­kot oli­vat las­ke­neet aseen­sa. Si­säl­lis­so­ta oli ohi, vaik­ka pre­si­dent­ti, jo­ka oli ha­lun­nut läh­teä so­ti­maan, ei enää ol­lut elos­sa ra­ken­taak­seen rau­haa.

”ME KAIK­KI KANNATAMME VAPAUTTA, MUT­TA SA­MAL­LA SANALLA EMME KAIK­KI TARKOITA SAMAA ASIAA” Osoi­tet­tu Bal­ti­mo­rel­le, 1864

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.