Mus­ta sur­ma

To­tuus ih­mis­kun­taa ram­paut­ta­vas­ta tau­dis­ta

Mailmaan historian käännekohtia - - Sisältö -

kau­his­tut­ta­va to­si­ta­ri­na maa­il­maa ram­paut­ta­van

tau­din le­viä­mi­ses­tä

Nau­tit­tu­aan su­ku­pol­vien ajan au­rin­gos­ta ja läm­pi­mäs­tä il­ma­na­lais­ta Eu­roop­pa oli ko­ke­nut odot­ta­mat­to­man väes­tö­rä­jäh­dyk­sen ja maa­no­sas­sa eli enem­män ih­mi­siä kuin kos­kaan. En­sim­mäi­sen vuo­si­tu­han­nen vaih­tees­sa Eu­roo­pas­sa eli 24 mil­joo­naa ih­mis­tä, ja vuo­teen 1340 men­nes­sä lu­ku oli nous­sut 54 mil­joo­naan.

Ko­ko­nai­set kan­sa­kun­nat sin­nit­te­li­vät juu­ri ja juu­ri vil­je­ly­mai­den­sa va­ras­sa ja al­koi­vat jo ha­kea ra­vin­toa met­sis­tä. Ruo­an­saan­ti al­koi ol­la väes­tö­mää­rään näh­den riit­tä­vyy­den ra­joil­la. Yh­tä ai­kaa pie­nen jää­kau­den kans­sa maa­no­saan hii­pi hir­vit­tä­vä vit­saus, ja Eu­roo­pan vä­ki­lu­ku ro­mah­ti 37 mil­joo­naan.

Kuo­le­maa kyl­vä­vän tau­din al­ku­pe­rä on jää­nyt tun­te­mat­to­mak­si. Mo­net us­ko­vat, et­tä se läh­ti liik­keel­le Kaak­kois-Af­ri­kas­ta, kul­ki pit­kin Nii­liä ja saa­pui lo­pul­ta Eu­raa­si­aan. Kar­mea vit­saus ki­pit­ti tu­han­sin ja­loin lai­vo­jen kos­teis­sa ruu­mis­sa, vil­jaa pur­sua­vis­sa sii­lois­sa ja myl­lyis­sä, saas­tai­sil­la ka­duil­la ja lias­ta liuk­kail­la lai­tu­reil­la – ja li­sään­tyi tu­le­vi­na vuo­si­na en­ti­ses­tään.

Se siir­tyi eteen­päin val­ta­vien mus­ta­rot­tien se­läs­tä, ke­hit­tyi Yer­si­nia pes­tis -tar­tun­nan saa­nei­den kirp­pu­jen ve­res­sä ja kas­voi rut­toon sai­ras­tu­nei­den uh­rien­sa ve­ren­se­kai­sis­sa ys­kök­sis­sä. Se jat­koi mat­kaan­sa sai­ras­tu­nei­den ih­mis­ten ni­vusiin ja kai­na­loi­hin nous­seis­ta hai­se­vis­ta rak­ku­lois­ta. Se is­ki rai­voi­sas­ti ja ar­mot­to­mas­ti: tap­poi per­hei­tä tun­neis­sa ja hä­vit­ti ko­ko­nai­sia kau­pun­ke­ja muu­ta­mas­sa päi­väs­sä.

Vaik­ka kut­sum­me tuo­ta Eu­roo­pan pol­vil­leen pa­kot­ta­nut­ta 1300-lu­vun suur­ta pan­de­mi­aa mus­tak­si sur­mak­si, tuol­loin se tun­net­tiin apo­ka­lyp­ti­sel­lä lem­pi­ni­mel­lä pai­se­rut­to. Län­si-Eu­roo­pas­sa oli me­neil­lään sa­ta­vuo­ti­nen so­ta, idäs­sä py­säyt­tä­mä­tön Kul­tai­nen or­da ja nä­län­hä­tä al­koi­vat mur­taa val­tioi­ta, ja ih­mi­set sel­vi­si­vät enää jo­ten­ku­ten. Sit­ten saa­pui tau­ti ja toi mu­ka­naan kuo­le­man. Ih­mi­set tie­si­vät, et­tä ru­ton ki­rous oli hei­dän yl­lään ja mo­net pel­kä­si­vät maa­il­man­lop­pua.

Rut­toon liit­tyy pal­jon mys­tiik­kaa, ja vie­lä ny­ky­ään­kin tut­ki­jat yrit­tä­vät sel­vit­tää vit­sauk­sen tark­ko­ja os­asia ja kul­ku­reit­te­jä Eu­roo­pas­sa. Se tie­de­tään var­mas­ti, et­tä tau­ti läh­ti liik­keel­le maa­no­san itä­osas­ta ja siir­tyi sii­tä Mon­go­lian hal­ki Caf­faan (ny­kyi­sen Uk­rai­nan Feo­do­si­jaan), Si­si­li­aan ja Ete­lä-Eu­roop­paan. Huip­pun­sa se ko­ki Rans­kas­sa ja Englan­nis­sa.

Tut­ki­jat ovat sa­maa miel­tä sii­tä, et­tä tau­din tär­kein ase oli pai­se­rut­to, bak­tee­ri, jo­ta jyr­si­jöis­sä elä­vät kir­put kan­toi­vat. Ru­ton le­vit­tä­mi­ses­tä syy­tet­tiin ai­em­min – ja usein vie­lä­kin – mus­ta­rot­taa, mut­ta vii­me­ai­kais­ten tut­ki­mus­ten mu­kaan on to­den­nä­köi­sem­pää, et­tä tau­tia le­vit­ti­kin aa­sia­lai­nen ger­bii­li.

It­se bak­tee­ri – Yer­si­nia pes­tis – oli in­hot­ta­va ta­paus: se tart­tui kirp­pu­jen ve­reen ja ai­heut­ti van­han ve­ren ja so­lu­jen ker­ty­mis­tä rau­has­ma­haan (läp­pä­osa, jo­ka on kir­pun vat­san edes­sä). So­lu­tu­kok­sen seu­rauk­se­na käy niin, et­tä kun kirp­pu pu­ree seu­raa­vaa uh­ri­aan, pai­ne sen ma­has­sa pa­kot­taa osan ai­em­min niel­lys­tä ve­res­tä uuden uh­rin pu­re­ma­haa­vaan ja sa­mal­la mu­kaan tu­lee tu­han­sia bak­tee­ri­so­lu­ja jotka ovat li­sään­ty­neet rau­has­ma­has­sa.

Yer­si­nia pes­tis -bak­tee­ri­mas­sat siir­ty­vät uh­rin imusol­mu­ke­ka­na­via pit­kin pu­re­ma­koh­das­ta lä­him­pään imusol­muk­kee­seen. Haa­vaan pääs­ty­ään bak­tee­rit val­taa­vat imusol­muk­keen niin ra­jul­la voi­mal­la, et­tä se al­kaa tur­vo­ta, jäy­kis­tyä, erit­tää mä­tää. Useim­pia ih­mi­siä kir­put pu­re­vat jal­koi­hin, jo­ten lä­hin imusol­mu­ke on sil­loin ni­vusis­sa. Laa­jen­tu­neet imusol­mu­ke­pai­seet

oli­vat­kin yleen­sä en­sim­mäi­nen merk­ki rut­toon sai­ras­tu­mi­ses­ta. Ne oli­vat ru­mia ja ki­vu­liai­ta ja nii­den ko­ko vaih­te­li vii­ni­ry­pä­lees­tä suu­reen ap­pel­sii­niin ja ne te­ki­vät liik­ku­mi­ses­ta sie­tä­mä­tön­tä.

En­nen imusol­muk­kei­den tur­poa­mis­ta uh­rit sai­vat jo pie­nen en­nak­ko­va­roi­tuk­sen. Heil­le tu­li fluns­san­kal­tai­sia oi­rei­ta, joi­den jäl­keen nousi no­peas­ti kor­kea kuu­me. Päi­väs­sä tai kah­des­sa nii­tä seu­ra­si­vat pie­net pyö­reät ihot­tu­ma­rin­ku­lat, joi­ta tu­li kaik­kial­le ke­hoon ja eri­tyi­sen run­saas­ti imusol­muk­kei­den lä­hel­le. Ne joh­tui­vat ve­ri­suo­nen sei­nä­mien heik­kou­des­ta ja si­säi­ses­tä ve­ren­vuo­dos­ta ja oli­vat var­ma merk­ki sii­tä, et­tä uh­ril­la ei ol­lut pe­rin­tei­nen ikä­vä fluns­sa, vaan ku­ten Sha­kes­pea­re sen pu­kee sa­noik­si: ”...kuin pai­set­tu­nut rut­to, jo­ka var­man tuo kuo­le­man” (suom. Paa­vo Ca­jan­der, 1895). Sen jäl­keen, kun imusol­muk­kei­den mä­tä tih­kui ihon lä­pi, sai­raus ete­ni no­peas­ti. Seu­raa­vak­si tu­li ri­pu­li ja al­koi ok­sen­te­lu, pai­sei­den puh­kea­mi­sen jäl­keen ve­ren­myr­ky­tys, hen­gi­tys­vai­keuk­sia ja lo­pul­ta keuh­ko­kuu­me, jo­ka vei ih­mi­sel­tä hen­gen.

Kah­den vii­kon ku­lues­sa nel­jä vii­des­tä rut­toon sai­ras­tu­nees­ta kuo­li.

Ita­lian Sie­nas­ta ko­toi­sin ole­va kro­ni­koit­si­ja Ag­no­lo di Tu­ra del Gras­so tii­vis­ti ajan ka­ma­luu­den oi­val­li­ses­ti: ”En tie­dä, mi­ten al­kai­sin ker­toa kau­heuk­sis­ta. Lä­hes kaik­ki sen koh­dan­neet oli­vat su­run mur­ta­mia. Ih­mis­kie­lel­lä on mah­do­ton­ta ku­vail­la si­tä kau­heut­ta. Ne jotka ei­vät näh­neet tuo­ta ka­ma­luut­ta, pi­tä­kööt it­se­ään siu­nat­tui­na. Ih­mi­set kuo­li­vat lä­hes vä­lit­tö­mäs­ti. Hei­dän kai­na­lon­sa ja ni­vusen­sa tur­po­si­vat ja he kaa­tui­vat kes­ken lauseen kuol­lei­na maa­han. Isät hyl­kä­si­vät lap­sen­sa ja vai­mot mie­hen­sä, vel­jet er­ka­ni­vat toi­sis­taan, kaik­ki pa­ke­ni­vat tois­ten­sa luo­ta, kos­ka tau­ti näyt­ti tart­tu­van hen­gi­tyk­ses­tä ja kat­sees­ta. Niin he kuo­li­vat ei­kä mis­tään enää löy­ty­nyt ih­mi­siä hau­taa­maan kuol­lei­ta. Ei ra­has­ta, ei ys­tä­vyy­des­tä”

Sai­ras­tut­tu­aan rut­toon ja lo­pun jo lä­hes­tyes­sä Rans­kan ku­nin­gas Fi­lip VI an­toi Pa­rii­sin yli­opis­ton lää­ke­tie­teen tie­de­kun­nal­le teh­tä­väk­si sel­vit­tää sai­rau­den al­ku­pe­rän, jot­ta si­tä vas­taan pys­tyt­täi­siin tais­te­le­maan. Pro­fes­so­rien löy­dök­set ei­vät tien­neet mi­tään hy­vää: he se­lit­ti­vät tra­ge­di­aa sil­lä, et­tä Sa­tur­nus, Mars ja Ju­pi­ter oli­vat yh­tä ai­kaa Ve­si­mie­hes­sä, ja Sa­tur­nus tie­tys­sä koh­den Ju­pi­te­rin huo­net­ta – kos­mok­sen tah­toa ei voi­tai­si muut­taa mil­lään kei­noin. Ju­pi­te­rin us­kot­tiin ole­van läm­mön ja kos­tei­den höy­ry­jen läh­de, ja kuu­man ja kui­van Mar­sin us­kot­tiin sy­tyt­tä­vän höy­ry­jä tu­leen. Rut­to­höy­ry­jen us­kot­tiin muo­dos­ta­van pak­sua hai­se­vaa sai­raus­huu­rua, jo­ta kut­sut­tiin mias­mak­si. Se koos­tui tu­li­vuo­rien rik­ki­pi­toi­ses­ta ai­nek­ses­ta ja rai­voi­sis­ta maan­jä­ris­tys­voi­mis­ta.

Si­tä pi­det­tiin mus­tan sur­man suu­rim­pa­na syy­nä ja ih­mi­set lak­ka­si­vat pe­sey­ty­mäs­tä (kos­ka sil­lä ta­voin huo­ko­set avau­tui­vat mias­mal­le), lin­noit­tau­tui­vat sul­jet­tui­hin huo­nei­siin, jois­sa oli pak­sut sei­nä­vaat­teet myr­kyl­lis­tä il­maa py­säyt­tä­mäs­sä, ja al­koi­vat käyt­tää kuk­ka­kimp­pu­ja ja ha­jus­te­pus­se­ja, jot­ta kes­ti­vät eto­vaa ha­jua. Mi­kään näis­tä kei­nois­ta ei suo­jel­lut hei­tä sai­rau­del­ta.

Vuon­na 1346 idäs­tä al­koi kuu­lua tie­to­ja raa­ma­tus­sa mai­ni­tus­ta pai­se­ru­tos­ta. Ker­rot­tiin, et­tä tai­vaal­ta sa­taa sam­ma­koi­ta, käär­mei­tä ja ra­kei­ta, nousee hai­se­vaa sa­vua ja uk­ko­sia. Kul­tai­sen or­dan mon­go­lit hyök­kä­si­vät Mus­tan­me­ren poh­jois­ran­ni­kol­la ole­vaan saa­ri­sa­ta­maan

Caf­faan. Mon­go­lit pii­rit­ti­vät kau­pun­gin ja oli­vat val­mis­tau­tu­neet pit­kit­ty­nee­seen tais­te­luun, kun mus­ta sur­ma yl­lät­ti. Yh­täk­kiä so­ta­jou­kot te­ki­vät kuo­le­maa ja pii­rit­tä­jien ote kau­pun­gis­ta al­koi li­ve­tä. Se on en­sim­mäi­nen tun­net­tu ta­paus bio­lo­gi­ses­ta so­dan­käyn­nis­tä: en­nen ve­täy­ty­mis­tään koh­ti itää, mon­go­li­jou­kot ko­ko­si­vat omien­sa ruu­miit ja lin­ko­si­vat ne ka­ta­pul­til­la Caf­fan muu­rien si­sä­puo­lel­le.

Sii­nä het­kes­sä rut­to is­ki Eu­roop­paan. Se oli kul­ke­nut Aai­an poik­ki vii­si­tois­ta vuot­ta mut­ta Eu­roo­pan tu­hoa­mi­seen sil­lä ku­lui vai­vai­set vii­si. Kun or­da­jou­kot pa­la­si­vat hän­tä koi­pien vä­lis­sä ko­tiin, mus­ta sur­ma vyö­ryi pit­kin Mus­tan­me­ren ran­nik­koa ja suo­raan By­sant­tiin (ny­kyi­sen Bul­ga­rian ete­lä­osiin). Vuo­teen 1347 men­nes­sä juu­ri, kun englan­ti­lai­sen Plan­ta­ge­net-hal­lit­si­ja­su­vun ve­sa Jo­han­na Englan­ti­lai­nen oli läh­dös­sä Bri­tan­nias­ta men­näk­seen nai­mi­siin prins­si Pie­ta­ri I Jul­man kans­sa ja muo­dos­taak­seen si­ten po­liit­ti­sen lii­ton, rut­to is­ki Si­si­lian Mes­si­naan. Siel­lä pe­läs­ty­neet maa­lai­set huo­ma­si­vat hir­viön hyök­kää­vän me­rel­tä kä­sin ja ryh­tyi­vät es­tä­mään lai­vo­jen pää­syn sa­ta­maan, mut­ta se oli jo myö­häis­tä.

Ge­no­vas­ta ja Kons­tan­ti­no­po­lis­ta saa­pu­vat kaup­pa­lai­vat kul­jet­ti­vat rut­toa man­ner-Ita­li­aan, mis­sä se jat­koi mat­kaan­sa pit­kin jo­kia, ka­naa­le­ja ja tei­tä. Vuo­teen 1348 men­nes­sä Ve­net­sias­sa, Ro­dok­sel­la, Ky­prok­sel­la ja Mes­si­nas­sa kuo­li päi­vit­täin rut­toon 600 ih­mis­tä. Tau­din in­vaa­sio kiih­dyt­ti vauh­ti­aan ja se is­ki täy­sil­lä kes­ki Eu­rop­paan. Se kar­si 60 % Mar­seil­len asuk­kais­ta ja puo­let pa­rii­si­lai­sis­ta. Kuo­lin­lu­vut oli­vat niin suu­ria, et­tä Bor­deauxin por­mes­ta­ri käs­ki sy­tyt­tää kau­pun­gin sa­ta­man tu­leen, mi­kä oli huo­mat­ta­van kau­ko­nä­köi­nen te­ko ot­taen huo­mioon, et­tä noi­na ai­koi­na käär­mei­tä ja huu­ru­ja pe­lät­tiin enem­män kuin jyr­si­jöi­tä.

Bri­tan­nias­sa ti­lan­ne oli tuol­loin vie­lä hie­man pa­rem­pi. Kun mus­ta sur­ma saa­pui 1348 Englan­nin ete­lä­ran­ni­kol­le – lä­hin­nä Bris­to­lin, Wey­mout­hin ja Lon­toon sa­ta­mien kaut­ta – se tap­poi 50 pro­sent­tia väes­tös­tä ja rie­hues­saan voi­mak­kaim­mil­laan ke­vääl­lä 1349 se vei Lon­toos­sa noin 300 ih­mi­sen hen­gen päi­väs­sä.

Se oli val­ta­va mää­rä ai­ka­na, jol­loin elet­tiin maan­vil­je­lys­tä ja maan vau­raus oli kiin­ni maas­ta. Heh­taa­ri­kau­pal­la kul­tai­si­na lois­ta­via vil­ja­pel­to­ja jäi il­man kyn­tä­jää ja kyl­vä­jää. Ri­ta­rit ja pa­pit pää­tyi­vät raa­ta­maan hi­ki ot­sas­sa pel­to­töi­hin ja syn­tyi uusi ta­lon­poi­kais­sää­ty, kun sää­ty­läi­sil­lä ei enää ol­lut or­jia työ­voi­ma­na ja hei­dän oli pak­ko vuok­ra­ta mai­taan eloon jää­neil­le maa­työ­läi­sil­le. Hei­dän työ­tään tar­vit­tiin väes­tö­ka­don myö­tä nyt ki­peäs­ti ja heis­tä tu­li en­sim­mäis­tä ker­taa it­se­näi­siä. Näin va­pau­tui pää­omaa, jo­ka liik­kui nyt ri­va­kam­min ja saat­toi joh­taa ka­pi­ta­lis­min esias­teen syn­ty­mi­seen.

Se joh­ti to­sin myös ky­lien au­tioi­tu­mi­seen Englan­nis­sa.

Sen li­säk­si, et­tä sai­raus ve­rot­ti väes­töä maa­seu­dul­la, yli­mys­tön kiin­teis­töt kaa­tui­vat myös muh­kei­siin les­ke­no­suuk­siin, joi­ta oli mak­set­ta­va les­kek­si jää­neil­le ko­ko hei­dän eli­ni­kän­sä ajan. Les­ke­no­suus oli kol­man­nes kuol­leen puo­li­son tu­lois­ta. Kun kuol­lei­den mää­rä kas­voi ja ikään­ty­vät les­ket kah­mi­vat nuor­ten lor­dien pe­rin­tö­jä niin, et­tä he oli­vat pian it­se yh­tä köy­hiä ja ru­tol­le alt­tii­ta. Englan­nin rut­toa edel­tä­neen ajan lii­ka­kan­soi­tus tar­koit­ti si­tä, et­tä rut­to ei aluk­si vai­kut­ta­nut mi­ten­kään työ­mark­ki­noi­hin, mut­ta seu­raa­va su­ku­pol­vi 1370-lu­vul­la kär­si työ­voi­ma­pu­las­ta. Ison-Bri­tan­nian hal­li­tus sää­ti sen vuok­si en­tis­tä tiu­kem­pia la­ke­ja, joil­la py­rit­tiin es­tä­mään palk­ko­jen nouse­mi­nen lii­an kor­keik­si. Se joh­ti lo­pul­ta ta­lon­poi­kais­ka­pi­naan 1381. Sa­maa näh­tiin muu­al­la­kin Eu­roo­pas­sa. Mus­ta sur­ma sai Rans­kas­sa ai­kaan Jacque­rien ka­pi­nan (1358) ja Ita­lias­sa Ciom­pin ka­pi­nan (1378).

Vaik­ka pa­pis­to loi ih­mi­sil­le tur­vaa, mus­taa sur­maa vas­taan se­kin oli voi­ma­ton. Pap­pe­ja pi­det­tiin lää­kä­rien jäl­keen seu­raa­vak­si tär­keim­pä­nä tu­ke­na, mut­ta heil­lä ei ol­lut lu­paa ka­jo­ta ”Ju­ma­lan ruu­mii­seen” ei­vät­kä he si­ten voi­neet teh­dä ruu­mii­na­vauk­sia ja var­mis­taa me­neh­ty­nei­den kuo­lin­syy­tä. Rut­toa pel­kää­vät pa­pit kiel­täy­tyi­vät myös an­ta­mas­ta vii­meis­tä voi­te­lua kuol­leil­le ja ke­hot­ti­vat­kin ih­mi­siä tun­nus­ta­maan syn­tin­sä toi­nen toi­sil­leen. Hau­ta­jais­se­re­mo­niois­ta luo­vut­tiin ja ruu­miit la­dot­tiin kor­kei­siin pi­noi­hin ja kun­kin ker­rok­sen vä­liin le­vi­tet­tiin mul­taa. Yrit­te­li­äät ta­lon­po­jat al­koi­vat mak­sua vas­tan huo­leh­tia ruu­mii­den hau­taa­mi­ses­ta.

Lo­pul­ta pa­pis­to kiel­si ruu­mii­den tuo­mi­sen kau­pun­kiin, ja kos­ka kuo­le­mas­ta oli tul­lut niin sään­nöl­li­nen vie­ras, kir­kon­kel­lo­ja ei enää soi­tet­tu hau­ta­jais­ten mer­kik­si. Vuon­na

1348 koh­dat­tiin toi­nen, pal­jon suu­rem­pi us­kon­nol­li­nen uh­ka. Sak­sas­sa syn­tyi niin sa­not­tu­jen fla­gel­lant­tien vel­jes­kun­ta, jo­ka mars­si tu­hat­päi­se­nä jouk­ko­na hal­ki ko­ti­maan­sa 33,5 päi­vää yh­tä soit­toa (va­pah­ta­jan maan pääl­lä elä­mien vuo­sien mer­kik­si). Sa­mal­la he ruos­ki­vat it­se­ään me­tal­li­vah­vis­tei­sil­la vöil­lä osoit­taak­seen ka­tu­mus­ta ja sääs­tyäk­seen Ju­ma­lan vi­hal­ta. Hei­hin suh­tau­dut­tiin vä­hän sa­mal­la ta­val­la kuin ny­kyi­siin rok­ki­täh­tiin. Mo­net pyr­ki­vät pää­se­mään ai­van hei­dän lä­hel­leen saa­dak­seen edes muu­ta­man pi­sa­ran hei­dän py­his­tä haa­vois­taan vuo­ta­vaa ver­ta.

Lii­ke kuih­tui ko­koon vuo­teen 1349 men­nes­sä. Liik­keel­le kä­vi kuin mil­le ta­han­sa muo­ti­vir­tauk­sel­le. Se hou­kut­te­li mu­kaan­sa vää­rän­lai­sia ih­mi­siä ja kul­ku­rei­ta, jotka ha­lusi­vat vain hyö­tyä fla­gel­lant­tien mai­nees­ta. Liik­keel­lä oli kui­ten­kin suuri vai­ku­tus ylei­seen mie­lia­laan. Ää­ri­kris­til­li­sen ajat­te­lun vah­vis­tu­mi­nen muu­ten­kin vah­van maa­il­man­lo­pun tun­nel­man kans­sa löi tul­ta an­ti­se­mi­tis­miin eri puo­lil­la Eu­roop­paa, ja juu­ta­lai­sia alet­tiin vai­no­ta enem­män kuin kos­kaan.

Juu­ta­lai­set lii­tet­tiin mys­ti­seen Kab­ba­laan

(ja mus­taan ma­gi­aan). Eu­roo­pas­sa eli tuol­loin

2,5 mil­joo­naa juu­ta­lais­ta, ja noi­tuu­des­ta ja ri­kol­li­suu­des­ta epäil­tiin ai­na en­sin juu­ta­lai­sia. Juu­ta­lai­set oli­vat hal­lin­neet kan­sain­vä­lis­tä kaup­paa 1000-lu­vul­la, mut­ta me­neil­lään oli rap­peu­tu­mi­sen ai­ka, jon­ka lo­puk­si ita­lia­lai­set kaup­pi­aat ot­ti­vat hei­dän ase­man­sa hal­tuun­sa 1500-lu­vul­la. Juu­ta­lai­set eli­vät ha­jaan­tu­nei­na eri puo­lil­le Eu­roop­paa ja kul­ki­vat pai­kas­ta toi­seen. Hei­dän väi­tet­tiin keit­tä­vän myrk­kyä ba­si­lis­kin na­has­ta, hä­mä­hä­keis­tä, lis­kois­ta ja sam­ma­kois­ta. Kai­vo­jen myr­kyt­tä­mi­seen tar­koi­tet­tui­hin lie­miin hei­dän ker­rot­tiin käyt­tä­vän jo­pa kris­tit­ty­jen sy­dä­miä ja eh­tool­lis­lei­pää.

Asi­aa ei mil­lään muo­toa pa­ran­ta­nut se, et­tä juu­ta­lai­sia ki­du­tet­tiin, kun­nes he myön­si­vät te­ke­mät­tö­mät rik­ko­muk­sen­sa, ku­ten Agi­met vuon­na 1348, jol­loin rut­to oli voi­mak­kaim­mil­laan. Vuon­na 1349 St­ras­bour­gis­sa pol­tet­tiin hau­taus­maal­la 2 000 juu­ta­lais­ta py­hän Va­len­ti­nuk­sen päi­vä­nä. Sa­ma ri­kos tois­tet­tiin muis­sa kau­pun­geis­sa Sak­sas­sa ja Sveit­sis­sä, mi­kä kiih­dyt­ti juu­ta­lais­ten mas­sa­muut­to­ja pit­kin Eu­roop­paa.

He pa­ke­ni­vat Puo­laan, kos­ka Puo­lan ku­nin­gas

Ka­si­mir oli ra­kas­tu­nut juu­ta­lais­nai­seen ja ava­si maan­sa ra­jat ra­kas­tet­tun­sa kan­sal­le. Siel­lä he eli­vät ai­na ho­lo­kaus­tiin as­ti. Kun juu­ta­lai­set pa­ke­ni­vat kuol­lak­seen mui­ta ih­mi­siä, hir­viö it­se al­koi jo laan­tua. Rut­to saa­vut­ti Ruot­sin 1350, ja kun sen mat­ka lo­pul­ta kier­tyi Ve­nä­jäl­le as­ti, tau­ti oli Rans­kas­sa ja Englan­nis­sa jo ohi.

His­to­rian­tut­ki­jat ei­vät ole kos­kaan pääs­set yh­tei­sym­mär­ryk­seen sii­tä, mi­kä tau­din lo­pul­ta ni­tis­ti, vaik­ka mo­nel­la sei­kal­la us­kot­tiin ole­van sii­hen vai­ku­tus­ta: ka­ran­tee­neil­la, hie­man pa­rem­mal­la hy­gie­nial­la se­kä pit­kin poi­kin Eu­roop­paa liik­ku­vien ih­mis­ten pie­nem­mäl­lä mää­räl­lä, mi­kä puo­les­taan joh­tui se­kä väes­tö­ka­dos­ta et­tä pe­los­ta saa­da tar­tun­ta vilk­kail­la kaup­pa­rei­teil­lä. Rut­to tap­poi ar­viol­ta 40–50 pro­sent­tia Eu­roo­pan väes­tös­tä eli yh­teen­sä noin 20 mil­joo­naa ih­mis­tä. Ver­tai­lun vuok­si mai­nit­ta­koon, et­tä en­sim­mäi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keen vuon­na 1918 Eu­roop­paa koe­tel­lut es­pan­jan­tau­ti tap­poi Eu­roo­pan mais­ta yh­teen­sä 50 mil­joo­naa ih­mis­tä. Maa­no­saa ei ole kos­kaan en­nen si­tä ei­kä sen jäl­keen koe­tel­lut mi­kään yh­tä ra­ju tar­tun­ta­tau­ti.

Yhä tä­nä päi­vä­nä­kin rut­to mai­ni­taan muun muas­sa las­ten­lo­ruis­sa, mi­kä on erään­lai­nen tie­dos­to­ma­ton tes­ta­ment­ti, jo­ka ker­too tau­din val­ta­vas­ta psy­ko­lo­gi­ses­ta vai­ku­tuk­ses­ta hen­kiin jää­nei­siin. ”Ring around the ro­ses; a poc­ket­ful of po­sies; as­hes, as­hes; we all fall down!” (suom. Ruusu­ren­gas ihol­la, pus­sil­li­nen ha­jus­tei­ta, tuh­kaa tuh­kaa ja kaik­ki tu­hou­tuu!”) Ru­ton al­ku­vai­heis­sa sai­ras­tu­nei­den tie­det­tiin saa­van pu­nais­ta ihot­tu­maa, jo­ka muo­dos­ti ym­py­rän, ja ih­mi­siä ke­ho­tet­tiin käyt­tä­mään ha­ju­pus­se­ja tai kui­vat­tu­ja yrt­te­jä kar­kot­ta­maan sai­raut­ta.

Hir­viön to­del­li­ses­ta luon­tees­ta tie­tä­mät­tö­mi­nä mo­net ku­vit­te­li­vat, et­tä mus­ta sur­ma on mias­maat­ti­nen, myr­kyl­lis­ten kaa­su­jen ja huu­ru­jen ai­heut­ta­ma tau­ti. Ha­ju­pus­se­ja pi­det­tiin mu­ka­na ja yrt­te­jä pol­tet­tiin ko­deis­sa ja pe­sey­ty­mis­tä väl­tet­tiin (kos­ka se ava­si iho­huo­ko­sia). Jot­kut jo­pa pirs­kot­te­li­vat virt­saa pääl­leen vah­vis­taak­seen luon­nol­lis­ta vas­tus­tus­ky­ky­ään ul­koi­sia sa­vu­ja ja höy­ry­jä vas­taan. Lo­run al­kuo­san ar­vel­laan viit­taa­van tä­hän.

His­to­rioit­si­jat us­ko­vat, et­tä jyr­si­jöi­den jouk­ko­kuo­le­ma Lon­toon tu­li­pa­los­sa (1666), oli ai­noa asia, jo­ka es­ti Englan­tia ajau­tu­mas­ta täy­sin tu­hoon. Vei 150 vuot­ta en­nen kuin Eu­roop­pa oli täy­sin toi­pu­nut ru­tos­ta, ja sii­tä sel­vin­neet ajat­te­li­vat to­dis­ta­neen­sa maa­il­man­lop­pua.

Kun mus­taa sur­maa seu­raa­val­la vuo­si­sa­dal­la Eu­roop­paa run­te­li­vat vuo­ros­taan so­ta, kuo­le­ma ja näl­kä, lyy­his­ty­nyt Eu­roop­pa oli har­tia­voi­min nos­tet­ta­va jäl­leen ja­loil­leen. Tai­kaus­koi­sel­le ja ju­ma­laa pel­kää­väl­le kan­sal­le mus­ta sur­ma oli kuin maan­pääl­li­nen hel­vet­ti, jo­ta vas­taan heil­lä ei ol­lut kei­no­ja tais­tel­la. Se ai­ka ei unoh­du kos­kaan.

”Rut­to tap­poi ar­viol­ta 40–50 pro­sent­tia Eu­roo­pan väes­tös­tä eli yh­teen­sä noin

20 mil­joo­naa ih­mis­tä”

RAT­KAI­SE­VA HETKIMUS­TA SUR­MA 1346–1353Yk­si ih­mi­sen historian tu­hoi­sim­mis­ta pan­de­miois­ta, jo­ka tap­poi mil­joo­nia ja syök­si ko­ko­nai­sen maa­no­sankur­juu­teen.

Rut­to­toh­to­ri 1600lu­vun al­ku­puo­lel­ta

Rans­ka­lai­nen maa­laus rut­toon sai­ras­tu­nei­den hoi­ta­mi­ses­ta temp­pe­lin ul­ko­puo­lel­la.

Rut­toon kuol­lei­den hau­ta­jai­set jär­jes­tet­tiin usein yöl­lä, jol­loin tar­tun­ta­vaa­ra oli pie­nem­pi.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.