Nixo­nin skan­daa­li WA­TER­GA­TE

Mailmaan historian käännekohtia - - Watergate -

Ta­pah­tu­mat, jotka joh­ti­vat Yh­dys­val­tain pre­si­den­tin uran tu­hoon ja muut­ti­vat po­li­tii­kan kie­len lo­pul­li­ses­ti

Hi­ki­kar­pa­lot ot­sal­laan Yh­dys­val­to­jen pre­si­dent­ti kat­soo suo­raan te­le­vi­sio­ka­me­raan ja il­moit­taa uh­mak­kaas­ti: ”En ole hui­ja­ri.” Pre­si­dent­ti Ric­hard Nixon esiin­tyy tun­nin mit­tai­ses­sa te­le­vi­sioi­dus­sa leh­dis­tö­ti­lai­suu­des­sa, jos­sa oli pai­kal­la yli 400 toi­mit­ta­jaa. Tu­li­pa­lon lail­la lä­pi Val­koi­sen ta­lon le­vin­neen skan­daa­lin mit­ta­vuut­ta ku­vaa se, et­tä maailman tär­keim­män su­per­val­lan joh­ta­ja jou­tuu an­ta­maan täl­lai­sen häm­mäs­tyt­tä­vän lausun­non. Se joh­ti en­sim­mäi­seen ja tois­tai­sek­si ai­no­aan ker­taan, kun is­tu­va pre­si­dent­ti on eron­nut teh­tä­väs­tään. Sii­tä tu­li ko­ko 1900lu­vun mer­kit­tä­vin po­liit­ti­nen ri­kos.

Wa­ter­ga­te-ta­paus on niin jä­ri­syt­tä­vä, et­tä sa­nan lop­puo­sa sai ko­ko­naan uuden li­sä­mer­ki­tyk­sen ja on myö­hem­min li­sät­ty mo­nen skan­daa­lin ni­men lop­puun. Ta­pah­tu­man alkuvaiheet oli­vat kui­ten­kin näen­näi­sen vä­hä­pä­töi­siä ver­rat­tu­na mo­niin po­liit­ti­ses­ti kiis­ta­na­lai­siin ti­lan­tei­siin: mur­to de­mok­raat­ti­sen puo­lu­een kan­sal­li­sen ko­mi­tean ko­kouk­sen ta­pah­tu­ma­paik­kaan eli Wa­ter­ga­te-ho­tel­liin.

Kun Ric­hard Nixon te­kee vuo­den 1973 lop­pu­puo­lel­la tuon il­moi­tuk­sen, ovet hä­nen ym­pä­ril­lään al­ka­vat sul­keu­tua. Sil­ti ku­luu vie­lä lä­hes vuo­si, en­nen kuin pre­si­dent­ti te­kee eroil­moi­tuk­sen. Hän koh­taa ka­run lop­pun­sa vä­hi­tel­len, kun liit­to­lai­set ja avus­ta­jat eroa­vat teh­tä­vis­tään ja tai hei­dät syr­jäy­te­tään häi­käi­le­mät­tö­mäs­ti. Muu­ta­maa päi­vää en­nen ero­aan um­pi­ku­jaan pää­ty­nyt Nixon, jo­ta odot­taa syy­te val­tion­ri­kok­ses­ta, pyy­tää neu­voa van­hal­ta kol­le­gal­taan

Hen­ry Kis­sin­ge­ril­tä. Kis­sin­ger yrit­ti tyyn­nyt­tää Nixo­nia ja myön­tyi jo­pa hä­nen pyyn­töön­sä yh­tei­ses­tä ru­kous­het­kes­tä huo­mat­tu­aan hä­däs­sä ole­van mie­hen, jo­ta odot­ti kaik­kien ai­ko­jen toi­nen pre­si­den­tin vir­ka­syy­tös ja mah­dol­li­nen ri­ko­soi­keu­den­käyn­ti. Täl­lai­seen ti­lan­tee­seen ajau­tu­mi­nen oli merk­ki li­kai­ses­ta kam­pan­jas­ta Val­koi­sen ta­lon sy­dä­mes­sä.

1,5 vuot­ta ai­em­min, 17. kesäkuuta 1972 po­lii­si oli pi­dät­tä­nyt vii­si mies­tä Was­hing­ton DC:ssä Wa­ter­ga­te-ho­tel­li­ra­ken­nuk­sen kuu­den­nes­sa ker­rok­ses­sa. Tur­va­mie­het oli­vat huo­man­neet, et­tä usean ho­tel­li­huo­neen oven luk­ko oli tei­pat­tu niin, et­tä ovet ei­vät men­neet luk­koon, ja hä­lyt­ti­vät po­lii­sin pai­kal­le. Vii­des­tä pi­dä­te­tys­tä jo­kai­sel­la oli yh­teyk­siä Yh­dys­val­tain kes­kus­tie­dus­te­lu­pal­ve­luun CIA:han ja ryh­mään, jo­ka ke­rä­si va­ro­ja Nixo­nin tu­le­vaan vaa­li­kam­pan­jaan. Sen ta­voit­tee­na oli Nixo­nin va­lin­ta uu­del­leen pre­si­den­tik­si. Tuon ryh­män ni­mi oli CRP (Com­mit­tee for the Re-Elec­tion of the Pre­si­dent), mut­ta sii­tä käy­tet­tiin pilk­ka­ni­meä CREEP-ryh­mä (englan­nin creep tar­koit­taa suo­mek­si hyy­piö­tä).

Nixon oli tuol­loin jo tut­tu kas­vo, sil­lä hän oli ol­lut vuo­si­na 1952–1960 Dwight Ei­sen­howe­rin kau­del­la va­rapre­si­dent­ti­nä ja pyr­ki­nyt it­se Val­koi­seen ta­loon sa­mois­sa vaa­leis­sa va­li­tun John F Ken­ne­dyn kans­sa. Erääs­sä vaa­li­väit­te­lys­sä tu­le­va pre­si­dent­ti jää kam­pan­join­nis­sa käy­te­tyn uuden vies­tin­tä­vä­li­neen an­saan – ra­dion kuun­te­li­jat us­ko­vat Nixo­nin jo voit­ta­neen, mut­ta te­le­vi­sio­y­lei­sö ihas­tuu JFK:n ko­me­aan ul­ko­nä­köön ja char­miin. Sen si­jaan hei­tä häi­rit­se­vät Nixo­nin lui­sut har­tiat, kak­sois­leu­ka ja hi­ki­nen ot­sa. Voi­tet­tu­aan vuon­na 1968 pre­si­den­tin­vaa­lit tä­pä­räs­ti Nixon saa­vut­taa murs­ka­voi­ton vuon­na 1972 yli 70 pro­sen­tin kan­na­tuk­sel­la, mi­kä on lä­hes en­nen kuu­lu­ma­ton­ta toi­sen kau­den pre­si­den­til­le.

Nixon käyt­tää mo­nia eri­lai­sia epäi­lyt­tä­viä tek­nii­koi­ta vas­tus­ta­jien­sa mai­neen tah­raa­mi­seen. CRP:stä tu­lee to­del­li­nen tie­dus­te­luor­ga­ni­saa­tio, jo­ka osal­lis­tuu lait­to­miin vas­ta­puo­len po­lii­tik­koi­hin koh­dis­tu­viin kam­pan­joi­hin: toi­mis­to­jen sa­la­kuun­te­luun, vas­tus­ta­jia vas­taan käy­tet­tä­vien ma­te­ri­aa­lien et­sin­tään ja yri­tyk­siin es­tää tie­to­jen pää­sy tie­dos­tus­vä­li­nei­siin. CRP on se­kä tek­ni­ses­ti et­tä vi­ral­li­ses­ti yk­si­tyi­nen va­rain­ke­ruu­ryh­mä. Mo­net hal­li­tuk­sen työn­te­ki­jät ja myös Nixon it­se tie­si­vät sen ole­mas­sao­los­ta ja to­del­li­ses­ta luon­tees­ta. Hän tie­si, et­tä CRP ke­rä­si tie­to­ja hä­nen kil­pai­li­jois­taan ja hal­lin­non vi­hol­li­sis­ta, mut­ta kes­kus­te­luis­ta käy il­mi, et­tä hän ei jo­ko tien­nyt tai va­lit­si ol­la tie­tä­mät­tä ryh­män toi­min­nan laa­juut­ta.

Wa­ter­ga­tes­sa pi­dä­te­tyt vii­si mies­tä oli­vat ho­tel­lis­sa jo­ko ha­ke­mas­sa de­mok­raat­ti­puo­lu­een edus­ta­jien pu­he­li­miin jää­nei­tä kuun­te­lu­lait­tei­ta tai asen­ta­mas­sa uusia val­von­ta­lait­tei­ta. It­se mur­toa ei al­ku­jaan pi­det­ty ko­vin­kaan suu­res­sa mer­ki­tyk­ses­sä. Kun Was­hing­ton Post-leh­den nuo­ri toi­mit­ta­ja Bob Woodward lä­he­te­tään oi­keus­ta­lol­le te­ke­mään jut­tua ta­pauk­ses­ta, hä­nel­le sel­vi­ää, et­tei­vät mie­het ol­leet­kaan ihan pe­rus­ros­vo­ja, vaan heil­tä löy­tyi huip­pu­ta­son kuun­te­lu­lait­teet ja tun­net­tu asia­na­ja­ja. Yk­si mie­his­tä,

Ja­mes Mc Cord, myön­tää työs­ken­nel­leen­sä en­nen CIA:ssa – Woodward osaa yh­dis­tää hä­net E Howard Hun­tiin ja Char­les Col­so­niin hei­dän pu­he­lin­muis­tioi­den­sa kaut­ta. Col­son väit­ti, et­tä kuul­tu­aan pi­dä­tyk­sis­tä mur­toa seu­raa­va­na päi­vä­nä Nixon

pais­ka­si suu­tus­päis­sään tuh­ka­ku­pin sei­nään.

Hunt on toi­nen en­ti­nen CIA:n työn­te­ki­jä, jol­la on vä­ri­käs men­nei­syys. Hän­tä on ai­koi­naan syy­tet­ty John F Ken­ne­dyn mur­has­ta, kos­ka hän on joi­den­kin ta­ri­noi­den mu­kaan ol­lut mur­han ai­koi­hin Dal­la­sis­sa. Mur­ron ai­kaan hän työs­ken­te­li hä­mä­rä­pe­räi­ses­sä Val­koi­sen ta­lon put­ki­mie­het -ryh­mäs­sä, jon­ka ta­voit­tee­na oli es­tää Nixo­nin hal­lin­toa kos­ke­vien sa­lais­ten tie­to­jen vuo­to tie­do­tus­vä­li­nei­siin.

Vaik­ka Nixon tie­tää Put­ki­mies­ten ole­mas­sao­los­ta – ja sii­tä, et­tä sii­hen kuu­luu vai­kut­ta­va yh­dis­tel­mä CIA:n työn­te­ki­jöi­tä, re­pub­li­kaa­ni­puo­lu­een avus­ta­jia ja osa tur­val­li­suus­hen­ki­lös­töä – hä­nen hal­lin­to­hen­ki­lös­tön­sä ei pal­jas­ta hä­nel­le ryh­män toi­min­nan laa­juut­ta. Ryh­mä oli pe­rus­tet­tu, kos­ka ha­lut­tiin ran­gais­ta ja häi­ri­tä re­pub­li­kaa­ni­puo­lu­een vi­hol­li­sia. Vuo­den 1971 muis­tios­sa väi­te­tään, et­tä ryh­mä käyt­ti hy­väk­seen liit­to­val­tion ko­neis­toa ”hui­ja­tak­seen po­liit­ti­sia vi­hol­li­sia”.

Näin ol­len ra­ja sen vä­lil­lä, kei­tä ovat Yh­dys­val­to­jen, Nixo­nin hal­lin­non ja re­pub­li­kaa­ni­puo­lu­een vi­hol­li­set, on toi­vot­to­man epä­tark­ka. Col­son on eri­tyis­neu­vo­nan­ta­ja eli käy­tän­nös­sä lai­nop­pi­nut. Woodward huo­maa, et­tä päin­vas­toin kuin

Hunt it­se asias­sa Col­son on­kin to­del­li­nen link­ki Wa­ter­ga­ten mur­to­jen ja Val­koi­sen ta­lon joh­to­por­taan vä­lil­lä.

Vuon­na 1972 Woodward saa tuek­seen toi­sen toi­mit­ta­jan,

Carl Berns­tei­nin, ja leh­den pää­toi­mit­ta­ja kan­nus­taa hei­tä pu­reu­tu­maan sy­vem­mäl­le ai­hee­seen. Woodward ot­ti yh­teyt­tä ai­em­min käyt­tä­mään­sä FBI:n läh­tee­seen ja saa mo­ni­mut­kai­sel­la merk­ki- ja oh­je­jär­jes­tel­mäl­lä tie­toon­sa, et­tä skan­daa­li on saa­nut al­kun­sa Val­koi­ses­ta ta­los­ta. Ky­seis­tä läh­det­tä kut­sut­tiin Sy­vä­kur­kuk­si.

Kun Hunt, G Gor­don Lid­dy ja vii­si mur­to­mies­tä tuo­mi­taan mur­ros­ta, Hunt vaa­tii CRP:ltä ja Val­koi­ses­ta ta­los­ta ra­haa seit­si­kon oi­keu­den­käyn­ti­ku­lui­hin – eli käy­tän­nös­sä hän ki­ris­tää ra­hat. Hei­dät kaik­ki tuo­mit­tiin al­ku­vuo­des­ta 1973 ja sai­vat ko­vat ran­gais­tuk­set, jois­sa nä­kyy tuo­ma­ri John Si­rican us­ko sii­hen, et­tä mie­het va­leh­te­li­vat saa­mas­taan ul­ko­puo­li­ses­ta avus­ta. Pre­si­dent­ti il­moit­ti, et­tä asias­ta on teh­ty seik­ka­pe­räi­nen tut­ki­mus ei­kä mi­tään to­dis­tei­ta vää­rin­käy­tök­sis­tä ol­lut löy­det­ty – to­sia­sias­sa tut­ki­mus­ta ei ol­lut lain­kaan teh­ty. Nixon to­te­aa il­moi­tuk­ses­saan näin: ”Voin ka­te­go­ri­ses­ti to­de­ta, et­tä hä­nen te­ke­mien­sä tut­ki­mus­ten pe­rus­teel­la ku­kaan Val­koi­sen ta­lon hen­ki­lös­tös­tä, ku­kaan ny­kyi­sen hal­lin­non työn­te­ki­jöis­tä ei ole ol­lut osal­li­se­na tä­hän eris­kum­mal­li­seen ta­pah­tu­maan. Täl­lai­sis­sa asiois­sa kaik­kein har­mil­li­sin­ta ei ole se, et­tä ne pää­se­vät ta­pah­tu­maan sik­si, et­tä kam­pan­join­tiin osal­lis­tu­vat yli-in­nok­kaat ih­mi­set toi­mi­vat vää­rin. Se mi­kä har­mit­taa eni­ten, on sa­lai­lu.”

Ne oli­vat en­teel­li­siä sa­no­ja. To­dis­teet van­ki­laan pas­si­te­tuil­le mie­hil­le saa­pu­vis­ta mak­suis­ta viit­taa­vat hal­lin­non joh­to­por­taa­seen. Woodward pää­see tar­kem­mil­le jäl­jil­le ja us­koo, et­tä ky­sees­sä ovat hen­ki­lös­tö­joh­ta­ja HR Hal­de­man ja oi­keus­mi­nis­te­ri John Mitc­hell. Sy­vä­kurk­ku väit­tää, et­tä Wa­ter­ga­ten mur­ron suun­nit­te­li Hal­de­man, ja to­te­aa myös, et­tä kah­den toi­mit­ta­jan hen­ki on uhat­tu­na: Woodward ja Berns­tein jat­ka­vat jut­tun­sa sel­vit­tä­mis­tä ja kir­joit­ta­vat skan­daa­liin liit­ty­vis­tä ko­ke­muk­sis­taan kir­jan All The Pre­si­dent’s Men, jos­ta teh­dään myö­hem­min myös elo­ku­va.

Sa­maan ai­kaan, kun Woodward ja Berns­tein kes­kit­ty­vät jäl­jit­tä­mään asia­kir­ja­to­dis­tei­ta Val­koi­ses­ta ta­los­ta, teh­dään toi­nen Nixo­nin kan­nal­ta tu­hoi­sa pal­jas­tus. Ja­mes Mc Cord lä­het­tää kir­jeen tuo­ma­ri Si­rical­le maa­lis­kuus­sa 1973, ja se­lit­tää sii­nä, et­tä hän on rik­ko­nut va­lan­sa väit­täes­sään saa­neen­sa käs­kyn Val­koi­ses­ta ta­los­ta kor­keal­ta ta­hol­ta. Myös maa­lis­kuus­sa Nixon John Dean an­taa pit­kän yh­teen­ve­don li­kai­sen kam­pan­jan laa­juu­des­ta ja Wa­ter­ga­te-mur­ron syn­ty­vai­heis­ta. Nixon kuun­te­lee tyr­mis­ty­nee­nä Dea­nin ku­vai­lua pe­tos­ten ver­kos­ta, jo­hon mo­net hä­nen lä­hi­pii­ris­tään ovat ta­ker­tu­neet – Dea­nin en­nus­te on synk­kä: ”Pre­si­den­tin

”Nixon on epä­luu­loi­nen ih­mi­nen ja nä­kee kaik­kial­la it­seen­sä

koh­dis­tu­vaa juo­nit­te­lua”

Syy­te­tyt Wa­ter­ga­te-mur­tau­tu­jat ja hei­dän asia­na­ja­jan­sa 9. tammikuuta 1973

lä­hi­pii­ris­sä on syö­pä. Se kas­vaa jo­ka päi­vä. Se pa­he­nee ja le­vi­ää geo­met­ri­ses­ti, kos­ka se ruok­kii it­se it­se­ään.”

Rai­vos­tu­nee­na Nixon tu­tus­tuu Dea­nin en­nus­tee­seen, jo­ka pal­jas­taa laa­ja­mit­tais­ta lai­ton­ta toimintaa, ki­ris­tys­tä ja vää­riä va­lo­ja. Sel­vää on, et­tä ket­ju on juu­ri niin vah­va kuin sen hei­koin lenk­ki – ja ne nap­sah­te­le­vat nyt yk­si toi­sen­sa pe­rään poik­ki, kun verk­ko ki­ris­tyy. Kun Dea­nil­ta tie­dus­tel­tiin hä­nen tun­to­jaan asias­ta, hän vas­ta­si, et­tei luot­tai­si hal­lin­non ky­kyyn sel­vi­tä ti­lan­tees­ta. Dean al­kaa it­se­kin ko­kea pai­nos­tus­ta ja hä­nel­le on väis­tä­mät­tä tul­lut mie­leen aja­tus, et­tä hä­nes­tä­kin ol­laan te­ke­mäs­sä syn­ti­puk­kia. Sii­nä hän on to­den­nä­köi­ses­ti oi­keas­sa: Nixon erot­taa Dea­nin, jos­ta tu­lee oi­keu­den­käyn­nin kes­kei­nen to­dis­ta­ja. Pre­si­dent­ti heit­tää ar­pa­kuu­tio­ta ja pe­laa uh­ka­pe­liä siir­tä­mäl­lä osan tär­keim­mis­tä luot­toa­vus­ta­jis­taan syr­jään. Hän pyy­tää se­kä Hal­de­ma­nia et­tä Ehr­lich­ma­nia eroa­maan. Myös Ric­hard Klein­dienst sa­noo it­sen­sä ir­ti.

Sat­tu­mal­ta juu­ri tuol­loin aloi­te­taan vii­mei­set kuu­le­mi­set, joi­den jäl­keen on tar­koi­tuk­se­na ni­mit­tää L Pat­rick

Gray FBI:n va­ki­tui­sen joh­ta­jan vir­kaan. Nii­den ai­ka­na

Gray pal­jas­taa vä­lit­tä­nee­nä päi­vit­täin Val­koi­seen ta­loon tie­toa Wa­ter­ga­te-tut­ki­muk­sis­ta ja olet­taa, et­tä John

Dean on ”to­den­nä­köi­ses­ti va­leh­del­lut” FBI:n tut­ki­joil­le ja suu­tut­ta­nut Val­koi­sen ta­lon. Myö­hem­min pal­jas­tuu, et­tä Gray on ot­ta­nut hal­tuun­sa jo­ta­kin Hun­til­le kuu­lu­vaa kas­sa­kaa­pin si­säl­töä – ja ve­tää CIA:n, liit­to­val­tion hal­li­tuk­sen ja Re­pub­li­kaa­ni­puo­lu­een li­säk­si myös FBI:n mu­kaan pe­tos­vyyh­teen ja jou­tuu si­ten it­se­kin eroa­maan huh­ti­kuus­sa 1973. Muu­ta­man myrs­kyi­sän vii­kon ai­ka­na Nixon oli me­net­tä­nyt kol­me tär­kein­tä luot­to­mies­tään, val­ta­kun­nan­syyt­tä­jän ja FBI:n joh­ta­jan. Tou­ko­kuu­hun men­nes­sä suu­rin osa ih­mi­sis­tä ei enää hy­väk­sy Nixo­nia pre­si­den­tik­si, ja kuu­kaut­ta myö­hem­min Wa­ter­ga­te­kuu­le­mi­set esi­te­tään te­le­vi­sios­sa. Kat­se­li­jat nä­ke­vät, kun John Dean ker­too tut­ki­joil­le, et­tä hän oli kes­kus­tel­lut Nixo­nin kans­sa pei­te­teh­tä­väs­tä ai­na­kin 35 ker­taa. Vaik­ka Nixon pys­tyi us­kot­ta­vas­ti kiel­tä­mään tie­tä­vän­sä mi­tään CRP:n kam­pan­jois­ta ja suo­ja­si it­se­ään erot­ta­mal­la lä­him­piä työn­te­ki­jöi­tään, ti­lan­ne al­koi muut­tua hä­nen kan­nal­taan huo­mat­ta­vas­ti ki­pe­räm­mäk­si.

Nixon oli hy­vin epä­luu­loi­nen ih­mi­nen, jol­la oli vain muu­ta­mia hy­viä ys­tä­viä. Hän nä­ki jo­ka puo­lel­la it­seen­sä koh­dis­tu­via sa­la­juo­nia. Hän oli mu­reh­ti­vaa tyyp­piä, saat­toi rä­jäh­del­lä yl­lät­täen ja käyt­täy­tyä töy­keäs­ti­kin, ja ku­ten myö­hem­min kä­vi il­mi, kan­sa­lai­set ei­vät si­tä tien­neet.

Tä­mä puo­li hä­nen per­soo­nal­li­suut­taan joh­ti hä­net kui­ten­kin pe­ri­ka­toon. Nixo­nil­la oli soi­keas­sa huo­nees­sa, ka­bi­net­ti­huo­nees­sa ja Va­loi­sen ta­lon yk­si­tyi­ses­sä työ­huo­nees­saan sa­lai­set ää­ni­tys­lait­teet, jois­ta tie­si vain muu­ta­ma hen­ki­lö. Nii­den an­sios­ta nau­hoil­le on jää­nyt rat­kai­se­via to­dis­tei­ta hä­nen ak­tii­vi­ses­ta osal­lis­tu­mi­ses­taan Wa­ter­ga­te-pei­te­teh­tä­vän suun­nit­te­luun ja syyl­lis­ty­nyt an­ta­maan alai­sil­leen mah­dol­li­suu­den toi­mia se­kä mo­raa­lit­to­mas­ti et­tä lain­vas­tai­ses­ti.

Nixon oli Yh­dys­val­tain po­li­tii­kan hui­pul­la vuo­si­kym­me­nien ajan. Hä­nel­lä on vai­ku­tus­val­tai­sia ys­tä­viä ja vi­hol­li­sia yh­tä lail­la. Hän op­pi myös pe­laa­maan li­kais­ta pe­liä: mää­rä­si, et­tä Ken­ne­dyn ja vuon­na 1972 de­mok­raat­tien eh­dok­kaan Hu­bert Humph­reyn ve­ro­tie­dot tut­ki­taan. Nau­hoil­la Nixo­nin kuul­laan to­tea­van: ”Voin vain toi­voa, et­tä me suo­raan sa­noen har­joi­tam­me jon­kin­lais­ta vai­noa Ei­kö vain?”

”Kuul­tu­aan seu­raa­va­na päi­vä­nä pi­dä­tyk­sis­tä Nixon heit­ti tuh­ka­ku­pin sei­nään

rai­vos­tuk­sis­saan”

Kun pre­si­den­tin­vaa­li­kam­pan­jas­sa 1972 näyt­ti sil­tä, et­tä John F Ken­ne­dyn vel­jes­tä Ted Ken­ne­dys­tä tu­li­si Nixo­nin vas­tus­ta­ja vuo­den 1976 vaa­leis­sa, Nixon yrit­ti va­koil­la sa­lai­sen pal­ve­lun ja ve­ro­vi­ran­omais­ten avul­la de­mok­raat­tien se­naat­to­ria sii­nä toi­vos­sa, et­tä löy­täi­si jo­tain, mil­lä voi­si tah­ra­ta tä­män mai­neen. Vas­taa­via toi­min­ta­ta­po­ja op­pii, kun on mu­ka­na po­li­tii­kas­sa 25 vuot­ta. Nixon kut­sui po­liit­ti­sia vas­tus­ta­ji­aan kom­mu­nis­teik­si tai kom­mu­nis­mi­mie­li­sik­si en­sim­mäi­sis­sä kongres­si­vaa­li­kam­pan­jois­saan 1946 ja 1950. Hän­tä ale­taan

1950 kut­sua ni­mel­lä ”Tric­ky Dic­ky” (”Ol­li Ove­la”), ja sii­tä hä­nen on vai­kea pääs­tä eroon. Nixon käyt­ti myös pre­si­dent­tieh­do­kas Geor­ge Mc Go­ver­nin am­pu­mis­ta 1972 ti­lai­suu­te­na mää­rä­tä luot­to­mie­hen­sä sel­vit­tä­mään Ted Ken­ne­dys­tä ke­rät­ty­jä tur­val­li­suus­tie­to­ja. Va­koo­ja Ro­bert Newb­rand vä­lit­tää tie­to­ja ta­kai­sin Val­koi­seen ta­loon. ”[M]ei­tä saat­taa on­nis­taa ja saam­me sen ryö­kä­leen kiin­ni ja tu­hoam­me hä­nen mah­dol­li­suu­ten­sa pär­jä­tä vuon­na ”76”, Nixon to­te­aa Ken­ne­dys­tä.

Kun tie­däm­me hä­nen tien­neen, mi­tä kaik­kea nau­hoil­la oli, hei­nä­kuus­sa 1973 pa­mah­taa pom­mi, jon­ka Nixon tun­nis­taa vä­lit­tö­mäs­ti tu­hoi­sak­si. Pre­si­den­tin päi­vit­täi­ses­tä ai­ka­tau­lus­ta ja ar­kis­toin­nis­ta vas­taa­va avus­ta­ja to­dis­ti, et­tä Nixon oli sa­laa asen­nut­ta­nut kuun­te­lu­lait­tei­ta eri puo­lil­le Val­koi­sen ta­lon toi­mis­to­ti­lo­ja. Seu­rauk­set ovat il­mei­set: nau­hois­ta käy il­mi, mi­ten laa­ja­mit­tais­ta epä­re­hel­li­nen toi­min­ta oli­kaan ja mi­ten usein toi­min­ta­käs­kyt tulevat pre­si­den­til­tä it­sel­tään.

Kuu­lus­te­lu­ja joh­ta­va Arc­hi­bald Cox vaa­ti nau­ho­jen luo­vut­ta­mis­ta vä­lit­tö­mäs­ti. Oi­val­taes­saan ti­lan­teen va­ka­vuu­den Nixon kiel­täy­tyy luo­vut­ta­mas­ta nii­tä ve­do­ten pre­si­den­tin oi­keu­teen­sa. Seu­raa­vien kuu­kausien ai­ka­na al­kaa kor­kean ta­son by­rok­raat­ti­nen kis­sa ja hii­ri -leik­ki, kun hän yrit­tää pi­tää kiin­ni nau­hois­ta. Lo­ka­kuus­sa vain muu­ta­ma päi­vä sen jäl­keen, kun hä­nen va­rapre­si­dent­tin­sä Spi­ro Ag­new jou­tuu pois vi­ras­taan ai­em­man lah­jon­ta­tut­ki­muk­sen vuok­si, Nixon yl­lät­tää neu­vo­nan­ta­jan­sa an­ta­mal­la käs­kyn erot­taa Cox, mi­tä ku­kaan muu kuin val­tion­syyt­tä­jä El­liot Ric­hard­son ei lain mu­kaan voi teh­dä.

Pre­si­dent­ti oli rai­vois­saan Coxin kiel­täy­tyes­sä tar­jouk­ses­ta, et­tä ni­mi­tet­täi­siin de­mok­raat­ti­puo­lu­een se­naat­to­ri kuun­te­le­maan nau­hat sen si­jaan, et­tä ne luo­vu­tet­tai­siin tut­ki­joi­den käyt­töön. Hän te­kee sel­väk­si, et­tä hän on val­mis suos­tu­maan Ric­hard­so­nin ja va­ra­oi­keus­mi­nis­te­ri Wil­liam Ruc­kels­hausin eron­pyyn­töi­hin, jos he ei­vät ero­ta Coxia. Lo­ka­kui­se­na il­ta­na al­koi ”lau­an­tai-il­lan jouk­ko­tu­ho”: Ric­hard­son kiel­täy­tyi nou­dat­ta­mas­ta mää­räys­tä ja ero­aa vi­ras­taan sa­man tien. Kos­ka Nixon oli an­ta­nut myös Ruc­kels­hausil­le sa­man käs­kyn, hän kiel­täy­tyy, ero­aa ja jät­tää käs­kyn to­teut­ta­mi­sen vas­ten­tah­toi­sel­le jul­kis­asia­mies Ro­bert Bor­kil­le.

Ylei­nen suh­tau­tu­mi­nen Nixo­nia koh­taan muut­tuu kiel­tei­sek­si ja hä­nen jul­kis­ten esiin­ty­mi­sien yh­tey­des­sä näh­dään mie­le­no­soi­tuk­sia. Mar­ras­kuus­sa hän läh­tee hyök­käyk­seen ja esiin­tyy te­le­vi­sio­haas­tat­te­lus­sa, jos­sa hän pi­tää kuu­lui­san en-ole-hui­ja­ri-pu­heen­sa. Hän väit­tää, et­tä nau­hat va­paut­ta­vat hä­net syy­tök­sis­tä ja tie­tää kui­ten­kin, et­tei se pi­dä paik­kaan­sa ja et­tä hä­nen po­liit­ti­set ven­koi­lun­sa aut­ta­vat hän­tä enää voit­ta­maan ai­kaa: hä­nen pre­si­dent­ti­kau­ten­sa on jo tu­hon oma. Nixon oli jo ai­em­min vais­ton­nut vaa­ran, jon­ka nau­hat hä­nel­le ai­heut­ti­vat ja pyy­tä­nyt Hal­de­ma­nia tu­hoa­maan ne: ”Suu­rim­man osan sii­tä voi tu­ho­ta”, pre­si­dent­ti sa­noo. ”Voi­sit­ko si­nä – te­ki­sit­kö sen?” Hal­de­man vas­taa myön­tä­väs­ti, mut­ta tie­tää sen rat­kai­se­van kai­ken. Eh­kä hän us­koi, et­tä jos hän­tä pi­det­täi­siin vas­tuus­sa nau­ho­jen tu­hoa­mi­ses­ta, se pe­las­tai­si pre­si­den­tin ja si­ne­töi­si hä­nen oman koh­ta­lon­sa.

Hei­nä­kuus­sa 1974 Nixon oli mo­nin eri kei­noin yrit­tä­nyt es­tää nau­ho­jen jul­kis­ta­mi­sen ja muun muas­sa luo­vut­ta­nut pu­ret­tu­ja nau­ho­ja ja tö­ke­rös­ti muo­kat­tu­ja nau­ho­ja tut­ki­joi­den käyt­töön. Nixon saa mää­räyk­sen luo­vut­taa nau­hat tut­ki­joil­le ja kongres­si aset­taa pre­si­den­tin syyt­tee­seen vir­ka­ri­kok­ses­ta. Nixo­nin vii­mei­nen­kin ol­jen­kor­si ka­to­aa elo­kuus­sa, kun en­nen kuu­le­ma­ton nau­ha pal­jas­te­taan. Si­tä pi­de­tään vii­mei­se­nä au­kot­to­ma­na to­dis­tee­na. Nau­hal­la Nixo­nin kuul­laan an­ta­van Hal­de­ma­nil­le oh­jeen pyy­tää CIA:ta mää­rää­mään FBI lo­pet­ta­maan Wa­ter­ga­te-mur­ron tut­kin­ta: ”Kun saat hei­dät.... kun saat hei­dät kä­sii­si, sa­no heil­le: ”On­gel­ma on sii­nä, et­tä

”Ylei­nen suh­tau­tu­mi­nen Nixo­nia koh­taan muut­tuu kiel­tei­sek­si ja hä­nen jul­kis­ten esiin­ty­mi­sien yh­tey­des­sä

näh­dään mie­le­no­soi­tuk­sia”

tä­mä avaa ko­ko Si­ko­jen­lah­den ju­tun” […] käs­ke hei­dän ot­taa yh­teyt­tä FBI:hin ja sa­noa, et­tä ko­ko maam­me puo­les­ta on pa­ras­ta jät­tää jut­tu tä­hän ja sil­lä sel­vä!”

Sii­tä ol­laan mon­ta miel­tä, mi­hin ”Si­ko­jen­lah­den jut­tu” viit­ta­si, mut­ta viit­taus CIA:han on il­mei­nen – jos CIA ei aut­tai­si Wa­ter­ga­te-mur­ron sa­lai­lus­sa, Val­koi­ses­ta ta­los­ta vuo­det­tai­siin sa­lais­ta tie­toa sen toi­min­nas­ta Kuu­ban ti­lan­tees­sa 1961. Nau­hal­la on al­ku­pe­räis­tä to­dis­tusai­neis­toa sii­tä, et­tä pre­si­dent­ti osal­lis­tui it­se Wa­ter­ga­te-mur­ron peit­te­lyyn ja yrit­ti pai­nos­taa liit­to­val­tion vir­ka­mie­hiä mu­kaan.

Ko­ke­neet re­pub­li­kaa­ni­po­lii­ti­kot ko­koon­tu­vat ker­to­maan Nixo­nil­le, et­tä hä­nel­lä ei enää ole kongres­sin tu­kea. Vaik­ka Nixon oli to­del­li­nen po­liit­ti­nen sel­viy­ty­jä, jo­ka oli il­moit­ta­nut, et­tei kos­kaan tu­li­si eroa­maan, hän ta­jusi, et­tä kaik­ki kor­tit oli nyt pe­lat­tu. Pre­si­dent­ti ero­si no­peas­ti, kos­ka tie­si jou­tu­van­sa syy­te­tyk­si vir­ka­ri­kok­ses­ta, jos jäi­si vir­kaan­sa. Hä­nen ero­pu­heen­sa lä­he­te­tään Val­koi­ses­ta ta­los­ta il­ta­na en­nen hä­nen läh­töään siel­tä koh­ti Ka­li­for­nian ko­ti­aan. Hän har­haut­taa pu­heel­laan mo­nia ker­to­mal­la teh­tä­vään­sä liit­ty­vis­tä vai­keuk­sis­ta ja te­ke­mäl­lä epä­sel­viä viit­tauk­sia vää­ryyk­sis­tä ja mai­nin­to­ja vel­vol­li­suuk­sis­ta ja il­mai­sel­la epä­mää­räis­tä ka­tu­mus­ta.

Nixon te­ki myös pit­kän yh­teen­ve­don omis­ta saa­vu­tuk­sis­taan pre­si­den­tin­vi­ras­sa ja pu­hui mie­luum­min niis­tä kuin Wa­ter­ga­tes­ta – jo­hon hä­nen ylei­sem­min yh­dis­tet­tiin. Nixon ei ko­ko elä­män­sä ai­ka­na pää­se eroon Wa­ter­ga­ten ai­heut­ta­mas­ta taa­kas­ta, mut­ta hä­nes­tä tu­lee myö­hem­min kui­ten­kin ar­vos­tet­tu ja kun­nioi­tet­tu val­tio­mies niin ko­ti­maas­saan kuin kan­sain­vä­li­ses­ti­kin. Hä­nen seu­raa­jan­sa Ge­rald Ford an­taa hä­nel­le an­teek­si lä­hes vä­lit­tö­mäs­ti, mi­tä mo­net pa­hek­su­vat.

Nixon ei saa­nut van­ki­la­tuo­mio­ta mut­ta hä­nen te­ke­män­sä vää­ryy­det – ja USA:n ny­ky­po­li­tii­kan ka­ta­luu­den mit­ta­kaa­va – tulevat ää­nes­tä­jil­le yl­lä­tyk­se­nä ja ker­to­vat heil­le, mi­ten ka­va­lia, raa­ko­ja, pe­tol­li­sia ja ah­nei­ta hal­lin­non hui­pul­la ol­laan. En­nen kaik­kea pal­jas­tuu, et­tä USA:n pre­si­dent­ti on ereh­ty­väi­nen, ja Nixon he­rät­tää vie­lä pit­kään eroa­mi­sen­sa jäl­keen­kin ihas­tus­ta.

Läh­det­ty­ään Val­koi­ses­ta ta­los­ta Nixon viet­tää enim­män ai­kan­sa ko­to­naan Ka­li­for­nias­sa, mis­sä hän ajaa jo­ka päi­vä gol­fau­tol­laan pie­nel­le mö­kil­le kir­joit­ta­maan muis­tel­mi­aan. Vuon­na 1977 ra­hat­to­ma­na ja ha­luk­kaa­na puh­dis­ta­maan mai­neen­sa, hän suos­tui toi­mit­ta­ja Da­vid Fros­tin usei­siin iki­muis­toi­sik­si muo­dos­tu­nei­siin haas­tat­te­lui­hin. Asia­na­ja­jan kou­lu­tuk­sen saa­nut pit­kän lin­jan po­lii­tik­ko pyö­rit­te­lee val­mis­tau­tu­ma­ton­ta Fros­tia aluk­si oman tah­ton­sa mu­kaan, mut­ta vii­mei­se­nä haas­tat­te­lu­päi­vä­nä no­los­tu­nut pre­si­dent­ti lo­pul­ta avau­tuu Wa­ter­ga­te-skan­daa­lis­ta: ”Pe­tin maa­ni. Syök­sin it­se­ni tu­hoon. An­noin heil­le mie­kan ja he käyt­ti­vät si­tä. Ja vään­si­vät si­tä rie­mui­ten.”

En­ti­nen pre­si­dent­ti myön­si syyl­li­syy­ten­sä osit­tain, mut­ta hän ei kos­kaan luo­pu­nut us­ko­mas­ta, et­tä tar­koi­tus py­hit­tää kei­not. Saa­dak­seen ai­kaa muu­tos­ta ja it­sel­leen li­sää val­taa Nixon oli las­ke­nut kai­ken eri­lais­ten hä­mä­rien, osit­tain lait­to­mien kei­no­jen va­raan. Näen­näi­sen vä­hä­pä­töi­nen mur­to joh­ti Yh­dys­val­tain 37. pre­si­den­tin eroon ja oli vain yk­si mo­nis­ta hä­nen ta­vois­taan ve­nyt­tää la­kia – täl­lä ker­taa hän vain sat­tui jää­mään sii­tä kiin­ni.

Se­naa­tin va­lit­se­ma presidentin vaa­li­kam­pan­jan tut­ki­mus­ko­mi­tea aloit­ti Wa­ter­ga­te-skan­daa­lin tut­kin­nan 17. toukokuuta 1973

Jour­na­lis­tit Bob Woodward (va­sem­mal­la) ja Carl Berns­tein te­ki­vät tär­keim­män Nixo­nin pal­jas­tu­mi­seen joh­ta­van tut­ki­mus­työn

Nixo­nin lo­pun al­ku: Wa­ter­ga­te Ho­tel.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.