Mailmaan historian käännekohtia
Berliinin muurin kaatuminen
Kahtiajaon symboli murretaan
Berliinin muuri seisoi vankkumattomana 28 vuotta ja oli vaikuttava symboli Neuvostoliiton raudanlujasta otteesta Itä-Euroopan valtioihin. Lähes kolmen vuosikymmenen ajan muurin itäpuolella asuvat ihmiset elivät Saksan demokraattisen tasavallan eli DDR:n valvovan silmän alla. DDR oli puoli-itsenäinen valtio, jonka Moskovan neuvostopäättäjät olivat perustaneet. Muuria vartioitiin tarkasti ja sen päällä kulki piikkilanka. 155 kilometriä pitkä ja jotakuinkin 3,6 metriä korkea rakennelma varmisti, että Saksan pääkaupunki oli jaettu kahtia kylmän sodan karmivien vuosien ajan. Kukaan itäsaksalainen ei saanut ylittää rajaa länteen. Silti läntisen Berliinin tapahtumat näkyivät ja kuuluivat itään ja muistuttivat ihmisiä Euroopan rikkoutumisesta toisen maailmansodan loppua seuranneina vuosikymmeninä. Mutta 1980-luvun lopussa tämä kahtiajaon symboli käynnisti Euroopan sosialistisen kauden hiipumisen. Luonnontieteiden ja tekniikan opiskelija Andreas
Ramos oli tuolloin Tanskassa ja matkusti sieltä Berliiniin paikan päälle todistamaan, miten keskieurooppalaisten turhautuminen vyöryi jaetun kaupungin kaduille.
”Kun lähdin opiskelemaan Lounais-Saksan Heidelbergiin 1978, hallituksessa, yliopistolla tai ylipäätään missään ei voinut edes kuvitella, että Berliinin muuri murtuisi tai että Neuvostoliitto joskus hajoaisi”, Ramos selittää. ”NATO perustettiin siinä käsityksessä, että vastakkainasettelu Neuvostoliiton kanssa jatkuisi ikuisesti. Mutta 1980-luvun lopussa Neuvostoliitto epäonnistui operaatiossaan Afganistanissa, joten maan oli muututtava. Mutta kaatuisiko se kokonaan? Suunnitelmia muutoksen varalle ei oltu tehty. Kaikki tapahtui kaduilla, ei hallituksen piirissä. Asuin Saksassa seitsemän vuotta ja lähdin sieltä Tanskaan tekemään väitöskirjaani. Olin käynyt Berliinissä monet kerrat, ja minulla oli siellä ystäviä. Katselimme tapahtumia aivan muurin läheltä, ja kun itä-saksalaiset alkoivat rikkoa muuria, menimme mukaan.”
Kuukautta aiemmin alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä siitä, että Neuvostoliitto höllensi otettaan Itä-Euroopasta. Yhteys Moskovan ja DDR:n kovan linjan johtajan Erich Honeckerin johtaman hallituksen välillä oli katkennut. Samalla kotimaa kävi taistelua nopeassa tahdissa murtuvan yhteisen sosialistisen tulevaisuuden kuvan säilyttämiseksi. Siihen asti itäblokin länsiraja oli pysynyt koskemattomana, mutta länteen pyrkivien aiheuttama paine kasvoi kasvamistaan, kun he halusivat paeta epäonnistuneesta kommunistisesta järjestelmästä. Unkarin hallitus ei enää kyennyt sulkemaan silmiään tilanteelta. 19. elokuuta 1989 Unkari avasi fyysisen rajansa ja päästi yli 13 000 itäsaksalaista rajan yli Itävallan puolelle. Länteen loikanneet hakivat turvapaikkaa Länsi-Saksan lähetystöstä, mikä aiheutti järkytyksen aallon koko itäblokin infrastruktuurissa.
Aalto ulottui aina Berliiniin saakka ja kauemmaskin.
Pääkaupungin kaduilla kuhisi enemmän kuin koskaan. Aiemmin niin synkkä ja vaimea kaupunki heräsi eloon, kun sen asukkaat ryhtyivät osoittamaan mieltään rauhanomaisesti. Itäberliiniläiset huomasivat, että hallitus oli murtumassa. Ensin erosi Erich Honecker, joka oli vakaana idealistina ilmoittanut vain muutamaa kuukautta aiemmin, että Berliinin muuri pysyisi paikallaan vielä tulevan vuosisadan ajan. Lausunnollaan hän oli lannistanut kansan toivon paremmasta tulevasta.
Raivatessamme tietä Länsi-Saksaan tunsimme, miten koko Eurooppa muuttui lopullisesti
”Rauhanomainen vallankumous”, kuten se myöhemmin tunnettiin, saavutti huippunsa 4. marraskuuta 1989. Tapahtuma houkutteli Ramoksen ja monet muut Berliiniin. Hän saapui sinne 9. marraskuuta iltapäivällä ja aisti jännittyneen ilmapiirin, johon sekoittui tasaisesti yltyvä toivo. ”Muutos ei ollut käynnissä vain Saksassa, vaan koko vuoden pitkin Itä-Eurooppaa oli kohissut. Itäblokki mureni maa kerrallaan”, Ramos kuvailee. ”Kun raivasimme tiemme Länsi-Saksaan, tunsimme miten koko maanosa muuttui lopullisesti.”
Tuona iltana väistämättömästä tuli totta. Honecker oli pakotettu eroamaan, ja sitä seuranneina viikkoina hänen seuraajansa olivat yrittäneet silotella puolueen mainetta pitämällä erinäisiä lehdistötilaisuuksia, joissa maan politiikan luvattiin muuttuvan radikaalisti. Pian ennen päivän virallista lehdistötilaisuutta DDR:n virallinen ja epävirallinen edustaja Günter Schabowski sai käsiinsä pienen viestilapun, jossa vahvistettiin tieto, jonka mukaan kaikki itäberliiniläiset saavat kulkea vapaasti Länsi-Berliinin puolelle, kun heillä on asianmukainen henkilöllisyystodistus. Ilman tarkempia selityksiä uutisen sulattelemiseksi Schabowski työnnettiin verenhimoisten toimittajien armoille. Sekavaa ja erittäin improvisoitua lausuntoa myöhemmin tieto oli julkinen: murtamattomat portit idästä länteen avautuisivat. Ongelmana oli, että uutista ei välitetty vartijoille, jotka työskentelivät muurin varrella olevilla rajanylityspaikoilla. Niinpä itäberliiniläiset alkoivat turhautua ja paine kasvoi. Tilanne oli kuin räjähdysherkkä ruutitynnyri.
Kun uutiset alkoivat levitä kaikkialle Itä-Berliiniin, satapäin ihmisiä kerääntyi jokaiselle rajanylityspaikalle, ja he vaativat päästä Länsi-Berliinin puolelle. Kolumbialaissyntyinen Ramos koki tilanteen kaoottisena, mutta kaaoksen pohjalta huokui vihan sijaan toivo. ”Oli marraskuu ja yö oli hyytävän kylmä. Ihmiset tungeksivat ja ilmapiiri oli odottava. Ravintolat ja baarit, joiden olisi lain mukaan pitänyt olla kiinni, pitivät ovensa auki aamuvarhaiseen asti. Tuona yönä laeilla ei ollut mitään merkitystä”, hän muistelee. ”Ihmisiä tuli kaikkialta Euroopasta: kaduilla kuului monia kieliä. Oli brittejä, ranskalaisia, espanjalaisia, italialaisia, kreikkalaisia, pohjoismaalaisia ja tietysti saksalaisia. Tuona yönä Berliini oli Eurooppa. On muistettava, että tuolloin ei ollut kännyköitä, ei videoita, ei Twitteriä, ei Facebookia eikä selfieitä, joten niin eriskummalliselta kuin se kuulostaakin, tuosta illasta on kovin vähän valokuvia. Nykypäivänä siitä olisi tuhansia ja taas tuhansia kuvia”.
Kun Ramos ystävineen saapui muurille, tunnelma oli hämmentynyt, turhautunut ja odottava. ”Kun uutinen lakimuutoksesta ilmoitettiin, kaikkialle levisi valtava helpotuksen ja innostuksen tunne: '”se on ohi nyt”. Poliitikkojen vuosikymmeniä jatkuneet perusteettomat lupaukset ja turhan unelmat perheiden yhdistämisestä muuttuivat kertaheitolla mahdollisiksi ja purkautuivat huumaavana riemuna”, hän kuvailee. ”Jossain kirjoitettiin ja kerrottiin, että meneillään oli maailman suurin katujuhla. Ja niin se juuri oli. Kaupungissa oli 5 miljoonaa ihmistä. Itäsaksalaisia tulvi lännen puolelle, ja sinne päästyään he matkustivat kaikkialle Länsi-Saksaan. Kaupungit ilmoittivat, että itäsaksalaisten ei tarvitse maksaa bussi- ja raitiovaunumaksuja, ja että museot ja eläintarhat ovat ilmaisia kaikille maahan tutustuville
itäsaksalaisille. Se oli käsittämätöntä aikaa.”
Yhtäkkiä muuri ei enää ollut läpäisemätön este maailmojen välillä. Itäberliiniläisiä virtasi kaupungin toiselle puolelle ja osa ihmisistä hyökkäsi rikkomaan muuria keinolla millä hyvänsä. Armeijan väki seurasi tilannetta ihmeissään sivusta. Osa heistä liittyi muurinmurtajien joukkoon. ”Oli selvää, että sekä Itä- että Länsi-Saksan hallitukset ja Yhdysvaltain armeija olivat menettäneet tilanteen hallinnan”, Ramos kommentoi. ”He seisoivat avuttomina ja seurasivat ihmisten tohinaa. Juttelin itäsaksalaissotilaiden kanssa, ja he kertoivat, ettei heillä ollut kivääreissään ammuksia. Tyhjät lippaat vain. He odottivat itsekin pääsevänsä muurin toiselle puolelle. Länsi-Saksan tiukat ja autoritääriset poliisit vain katselivat tilannetta. He eivät tienneet, miten toimia. Sellaiseen tilanteeseen ei ollut varauduttu etukäteen.” ”Monet meistä rynnivät muurin poikki kaupungin itäiselle puolelle. Liike oli kahdensuuntainen: Länsisaksalaiset ja itäsaksalaiset murjoivat muuria rikki yhteisvoimin voidakseen olla jälleen yhdessä.”
Muurin hajottaminen ei ollut helppo tehtävä, mutta siitä muodostui vapauttava kansan yhdentyminen, joka tapahtui lopulta vain muutamassa tunnissa. Kaupungin itä- ja länsipuolen asukkaat kokoontuivat muurin
”Katselimme tapahtumia aivan muurin läheltä, ja kun itäsaksalaiset alkoivat rikkoa muuria, mekin menimme mukaan.”
molemmin puolin ja alkoivat hakata sitä, kiskoa siitä irti paloja ja heilutella niitä aivan kuin muistoja hauskasta päivästä. Ramos vietti tuon illan keskellä ihmisjoukkoa ja repi heidän kanssaan muuria rikki. ”Muurin hajottaminen kesti tuntikaupalla”, hän toteaa. ”Se oli rakennettu paksuista, lähes nelimetrisistä betonipaasista. Vasaroilla niihin saatiin pieniä reikiä, mutta jotta muuriin saatiin ihmisenmentäviä kulkuaukkoja, tarvittiin konevoimaa. Jostain paikalle alkoi saapua länsisaksalaisten rakennusfirmojen katuporia ja nostokurkia, jotka hajottivat muuria ja nostivat paloja pois ihmisten tieltä.”
Seuraavien kuukausien aikana Saksa yhdistyi vapaaksi valtioksi ensimmäistä kertaa toisen maailmansodan jälkeen, ja Eurooppa ja koko maailma oli jälleen muuttunut lopullisesti. Saksasta tuli myöhemmin talousmahti, mutta tuo kylmä ilta Berliinissä säilytti asemansa sosiaalisen ja poliittisen liikehdinnän ikonisena symbolina. ”Se oli yksi elämäni hienoimmista tapahtumista. Siitä on nyt 25 vuotta, ja muistan siitä yhä useita yksittäisiä hetkiä – ennen kaikkea tunnelman”, Ramos muistelee historiallista päivää. ”Berliinin muurin murtuminen lopetti yli sata vuotta jatkuneen vaiheen Euroopan historiassa. Se aloitti samalla historian uuden luvun, jonka käänteitä ja lopputulosta emme vielä tiedä.”