Mailmaan historian käännekohtia
Lincolnin sisällissota
Legendan innostava elämä ja väkivaltainen kuolema
Poliittisesti olisi kuvitellut itse itseään vastaan sotivan maan presidentin epäonnistuvan, mutta Abraham Lincoln muistetaan presidenttinä, joka johti maataan silloin, kun
amerikkalaiset taistelivat amerikkalaisia vastaan.
Pommitukset alkoivat klo 4:30 aamulla. Tykistöpatterit olivat asemissaan Etelä Carolinan Charlestonin satamassa ja ampuivat luotisadetta kohti pientä saarilinnoitusta. Klo 11:00 mennessä viidennes sen rakennuksista oli tulessa. Pian puolenpäivän jälkeen linnoituksen lipputanko sai osuman ja Yhdysvaltain lippu putosi maahan. Tuleen syttynyt rakennus oli Fort Sumter, unionista ensimmäisenä eronneen osavaltion liittohallituksen majapaikka. Linnoituksen komentaja majuri Robert Anderson oli kieltäytynyt antautumasta konfederaation kenraali Beauregardille, ja niinpä tykkien annettiin soida.
Oli 12. huhtikuuta 1861. Yhdysvaltain sisällissota oli alkanut.
Valloitettu linnoitus paloi 34 tuntia, ennen kuin Anderson joukkoineen antautui. Kuin ihmeen kautta kaikki selvisivät hyökkäyksestä hengissä. Selvää oli kuitenkin, että Yhdysvaltain osavaltioiden konfederaatioiden joukot olivat avanneet tulen Yhdysvaltain sotajoukkoja vastaan. Kansakunta oli jakautunut kahtia ja oli sodassa itseään vastaan. Miten siihen päädyttiin?
Se oli ehkä väistämätöntä, kun ottaa huomioon ristiriidan vuoden 1776 itsenäisyysjulistuksen sanojen nojalla toteutetun toiminnan ja sen kirjoittajien moraalin välillä. Julistuksessa sanotaan, että on ”itsestään selvää”, että ”kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi”. Silti Thomas Jefferson, julistuksen tärkein kirjoittaja, sekä moni muu sen allekirjoittajista pitivät orjia. Vuoden 1787 perustuslaissa orjien pitäminen oli sallittua. Jopa kahdeksan Yhdysvaltain presidenttiä on omistanut presidentin virassa ollessaan ja monella hallituksen jäsenistä oli orjia.
Orjuuden vastustus kuitenkin kasvoi niin moraalisista, poliittisista kuin uskonnollisistakin syistä. Monissa pohjoisvaltioissa orjuus kiellettiin 1800-luvulle tultaessa. Myös Iso Britannia kielsi orjuuden pian sen jälkeen. Kun orjuudenvastainen liikehdintä yltyi, etelävaltiot ryhtyivät puolustamaan orjuutta ”holhoavana, paternalistisena instituutiona” ja ”positiivisena hyvänä”. He perustelivat kantaansa jopa raamatullisilla viittauksilla. Todellisuudessa orjat olivat etelävaltioiden talouden kantava voima. Plantaasinomistajat ja erityisesti puuvillanviljelijät olivat pitkälti riippuvaisia orjatyövoimasta. He eivät hevillä luopuisi siitä.
Meksikon sota päättyi 1848, ja silloin Yhdysvaltain rajoista oli sovittu lopullisesti.
Asutus alkoi levitä uusille alueille länteen, mutta samalla käytiin kiivasta, toisinaan lähes raivoisaa keskustelua siitä, olisivatko ne vapaita osavaltioita vai sallittaisiinko niissä orjuus.
Erilaisin kompromissein ja väliaikaisin sopimuksin saatiin luotua siedettävän vakaa tilanne, mutta ongelma kiteytyi hyvin Illinoisin Springfieldissä
16. heinäkuuta 1858 pidettyyn puheeseen.
Puheen piti juuri Illinoisin osavaltion senaatin paikalle valittu republikaanipuolueen edustaja. Hän esitti seuraavaa: ”Itseään vastaan taisteleva edustajainhuone ei pysy pystyssä. En usko, että tämä hallitus voi toimia niin, että puolet on orjuutta vastaan, puolet sen kannalla. En usko, että unioni hajoaa. En usko, että tämä edustajainhuone hajoaa. Mutta odotan, että sen kahtiajako loppuu” Ehdokas oli nimeltään Abraham Lincoln.
Lincoln syntyi 1809 köyhään perheeseen Kentuckyyn ja eli siellä lapsuutensa pienessä mökissä. Vähäisen koulutuksensa pohjalta hän opiskeli itse ja ansaitsi myöhemmin elantonsa tekemällä erilaisia ruumiillisia töitä. Kun perhe muutti Illinoisiin, hän opiskeli lakia ja suoritti lopulta 1836 lakitutkinnon. Lincoln menestyi työssään ja ansaitsi hyvin. Hän meni naimisiin Mary Toddin kanssa, joka oli varakkaan kentuckylaisen orjanomistajan tytär. Vuodesta
1846 eteenpäin hän oli Whig-puolueen edustajana edustajainhuoneessa. Whig-puolue oli väistyvä poliittinen voima. Uusi ryhmittymä, republikaanit, vetosivat Lincolniin. Hei vastustivat uusien valtioiden orjuutta. Hän liittyi puolueeseen 1856. Kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin Illinoisin osavaltion republikaanipuolueen edustajaksi senaattiin.
Lincolnin vastustaja oli istuva demokraattipuolueen USA:n senaattori Stephen Douglas. Pari kohtasi toisensa seitsemässä eri väittelyssä, joista kirjoitettiin laajalti valtakunnan sanomalehdissä. Lincolnin tarkasti perusteltu kanta orjuuden laajentamista vastaan uusissa valtioissa pakotti Douglasin altavastaajan asemaan. Siitä huolimatta Douglas voitti, kun valtion lainsäädäntöelin (johon tuolloin valittiin 12 USA:n senaattoria) äänesti 54–46 demokraattien hyväksi. Etelävaltioissa Douglasin tapa suhtautua Lincolnin
RATKAISUN HETKI
YHDYSVALTAIN SISÄLLISSOTA, 1861–1865
Väkivaltainen konflikti repi Yhdysvaltoja yli neljä vuotta ja johti lopulta orjuuden lakkauttamiseen
ja presidentin murhaan.
argumentteihin ärsytti hänen puoluetovereitaan, mikä kostautui myöhemmin.
Vaikka Lincoln hävisi senaattorivaaleissa, hän saavutti laajaa huomiota republikaaniarvojen puolestapuhujana. Kun hänen puolueensa etsi ehdokasta 1860 presidentinvaaleihin, se kääntyi köyhän kentuckylaisen maalaispojan puoleen.
Häntä pidettiin maltillisena ehdokkaana ja hänen odotettiin voittavan vaalit Pennsylvaniassa ja keskilännen osavaltioissa. Hän ei ollut aktiivinen orjuuden lakkauttamisen puolestapuhuja, kuten jotkut hänen puolueensa radikaaleimmista jäsenistä, ja hän lupasi olla puuttumatta etelävaltioiden orjuuteen. Hän koki, että se rikkoisi perustuslakia vastaan. Hän oli kuitenkin aina vastustanut orjuutta ja pitänyt sitä sekä moraalisesti että poliittisesti vääränä. Hän toivoi kiihkeästi, että orjuus loppuisi ajan myötä, kun osavaltiot kieltävät sen yksi kerrallaan. Oleellista oli kuitenkin se, että hän vastusti orjuuden leviämistä uusiin osavaltioihin.
Ikään kuin koetellakseen näkemystä, jonka mukaan ”itseään vastaan taisteleva edustajainhuone ei pysy pystyssä”, demokraatit jakaantuivat pohjoiseen ja eteläiseen ryhmään valitessaan omaa presidenttiehdokastaan. Pohjoisen ryhmä kannatti Lincolnin vastustajaa senaatissa eli Stpehen Douglasia. Etelän demokraatit sen sijaan suhtautuivat häneen penseästi. He heikensivät tilannettaan entisestään valitsemalla edustajaehdokkaakseen silloisen varapresidentin John Breckinridgen, joka oli kiihkeä orjuuden puolustaja.
Lincoln sai alle 40 prosenttia kaikista äänistä, mutta silti riittävästi, jotta hänet valittiin unionin
16. presidentiksi. Tuskin kukaan äänesti häntä etelävaltioissa, missä hänen nimeään ei välttämättä edes esiintynyt äänestyslipuissa. Etelä-Karoliinassa epäreiluus koettiin niin suurena, että siellä järjestettiin vain muutama päivä Lincolnin voiton jälkeen kokous, jossa käsiteltiin osavaltion eroa. 20. joulukuuta 1860 osavaltio erosi unionista.
Ennen uuden presidentin virkaanastumista 4. maaliskuuta 1861 sen lisäksi unionista erosivat Mississippi, Florida, Alabama, Georgia, Louisiana ja Teksas. Nämä seitsemän osavaltiota kutsuivat itseään uusiksi Amerikan konfederaatiovaltioiksi. Niillä oli jopa virkaa tekevä presidentti, Jefferson Davis, ennen kuin Lincoln oli varsinaisesti aloittanut virkakautensa.
Mutta kun hän aloitti työnsä, kaikkien aikojen 16. virkaanastujaispuhe ei jättänyt arvailun varaan hänen näkemystään. ”Hyvät tyytymättömät kansalaiset, sisällissota ei ole minun vaan teidän”, hän huomautti. Lincoln totesi yksiselitteisesti, että hänen hallituksensa ei lähtisi valloittamaan konfederaatiota, mutta jos unionin asemiin hyökättäisiin, hänen olisi presidenttinä virkansa puolesta puolustettava niitä. ”Erimielisyyksiä ei synny ilman, että on itse hyökkäävä osapuoli”, hän
jatkoi puhettaan. Ja niin asiat todella olivat Fort Sumterissa. Sodan alkaminen oli väistämätöntä.
Vielä neljä osavaltiota, Virginia, Arkansas, Pohjois-Karoliina ja Tennessee – liittyi nopeasti kapinallisiin niin, että niitä oli yhteensä 11 unionin 23 osavaltiota vastaan. Lipun ampumista pidettiin maanpetoksena jopa Lincolnin demokraattivastustajien, kuten Douglasin, piireissä. Kun lippu putosi Fort Sumterissa, se riitti pohjoisvaltioille syyksi sodan aloittamiseen. Sen tavoitteena oli lopettaaa osavaltioiden eroaminen unionista ja sen pelastaminen. Etelävaltioilla oli yksinkertaisempi tavoite: ne yrittivät vain pysyä hengissä.
Konfederaation alueella oli huomattavasti vähemmän asukkaita ja selvästi vähemmän teollisuutta ja rahavaroja. Kaikki nämä seikat viittasivat pitkäkestoiseen sisällissotaan. Kumpikin puoli tarvitsi paljon vapaaehtoista väkeä joukkoihinsa. Heitä johtivat sotaa edeltävän ajan USA:n armeijan West Pointin sota-akatemian upseerit. Suuri osa kyvykkäimmistä sotilaista oli kotoisin etelästä ja monet jättivät työnsä taistellakseen konfederaation riveissä.
Lincoln koki sen ongelmallisena. Hänen armeijansa ylipäällikkö Winfield Scott oli 75-vuotias sotaveteraani, joka oli jo jäämässä eläkkeelle, eikä hänelle ollut ketään itsestään selvää seuraajaa.
Yksi haastaja oli prikaatin kenraali Irwin Mc Dowell, joka johti unionin armeijaa sodan ensimmäisessä suuressa yhteenotossa eli Virginian Bull Runin ensimmäisessä taistelussa. Hämmentävä konflikti kahden käytännössä uuden armeijan välillä, joista kumpikin oli hyvin vaatimattomasti koulutettu, näytti kulkevan Mc Dowellin toivomaan suuntaan. Konfederaation jääräpäinen vastarinta johti kuitenkin unionin nöyryyttävään tappioon.
Kun Mc Dowellin tähti alkoi himmentyä ja hän jäi eläkkeelle, kenraali George Mc Clellan ylennettiin komentajaksi. Mc Clellan oli ylimielinen ja kunnianhimoinen ja joutui poikkiteloin Washingtonissa toimivan johtoportaan kanssa.
Hän koulutti armeijaa taitavaksi talven aikana, mutta hän ei silti voittanut taisteluita. Mc Clellanin taktinen varovaisuus poikkesi suuresti konfederaation komentajien, kuten Robert E
Leen rohkeasta taistelutavasta. Kun nämä kaksi kohtasivat Antietamin taistelussa syyskuussa
1862, Mc Clellanilla oli Leehen nähden lähes kaksinkertainen määrä sotilaita. Konfederaation joukot ajettiin takaisin Virginiaan raivoisassa taistelussa, jossa kärsittiin kaikista Yhdysvaltain historian taisteluista suurimmat miestappiot, mutta Lincolnia turhautti se, että vetäytyvää armeijaa ei ajettu takaa sen suuremmalla päättäväisyydellä. Kaksi kuukautta myöhemmin hän erotti Mc Clellanin.
Konfliktit kenraalien kanssa värittivät Lincolnin ensimmäisiä vuosia Valkoisessa talossa. Sota oli väistämätön, joten hän oli ahminut tietoa sotateorioista. Hän yritti olla osallistuva komentaja ja kävi tapaamassa sotamiehiä ja vieraili sotasairaaloissa pitääkseen hyvää henkeä yllä. Lisäksi hän pohti, millä strategialla sotaa kannattaisi käydä. Aluksi hän kirjoitti sotatoiminnasta muistion, jonka hän laati heti
Bull Runin ensimmäisen taistelun murskatappion jälkimainingeissa. Tammikuussa 1862 presidentti ilmoitti, miten sota voitaisiin voittaa: käyttämällä unionin sotilaiden suurta määrää hyväksi niin, että hyökättäisiin samanaikaisesti useilla rintamilla ja murrettaisiin vihollisten linjat, ja pakotettaisiin heidät perääntymään. Sitten perustettaisiin asemapaikkoja varmoihin painostuspisteisiin. Näin pidettäisiin vihollisjoukot koko ajan varpaillaan ja lyötäisiin ne taisteluissa aina kuin se vain on mahdollista eikä niinkään pyrittäisi valloittamaan ja saamaan haltuun tiettyjä kohteita. Lincolnin ongelmaksi koitui se, että hänen oli vaikea löytää kenraaleja, jotka ajattelivat asian samoin kuin hän.
Antietamin taistelua pidettiin unionin voittona, ja sen jälkeen Lincoln käytti tilaisuuden hyväkseen ja otti puheeksi orjuuden. Sodan alkaessa hän piti kiinni tavoitteesta pelastaa unioni ja jättää puuttumatta etelän harjoittamaan orjuuteen. Lincoln uskoi, ettei kykenisi haastamaan perustuslain mukaista ja valtion hyväksymää orjuutta, jonka vuoksi rajavaltiot Missouri,
Kentucky, Maryland ja Delaware olivat uskollisia unionille.
Kun sota oli ohi, orjuuden vaikutuksia ei voinut enää ohittaa, koska ne haittasivat unionin toimintaa. Orjia käytettiin konfederaation puolustuksen vahvistamiseen ja heidän työnsä tiloilla ja plantaaseilla piti etelää taloudellisesti pystyssä niin, että useimmat valkoiset pystyivät osallistumaan taisteluihin. Lincoln julkaisi alustavan vapautusjulistuksen syyskuussa 1862 tietäen sen vaikuttavan sodan kulkuun.
Ajoituksen oli osuttava oikeaan. Lincoln oli itse jo joutunut kumoamaan useita unionin kenraalien vapautuspäätöksiä, koska hänen mukaansa vain presidentti voi tehdä sodan nimissä perustuslain sallimia vapautuspäätöksiä. Hän odotti yleisön mielipidettä ja pelkäsi, että liian nopea muutos voisi heikentää hänen kannatustaan pohjoisessa tai vaa'ankieliasemassa olevissa rajavaltioissa.
Nyt tehtiin politiikkaa veitsenterällä. Lincoln arvioi kuitenkin, että vain viisi päivää unionin saavuttamasta voitosta Antietamissa olisi oikea hetki hyödyntää tilannetta ja heikentää julistuksen avulla konfederaation ponnistuksia.
Julistuksessa esitettiin kapinoiville osavaltioille ehdot, joiden mukaan ne voivat palata takaisin unioniin, jos ne suostuivat aloittamaan orjuuden lopettamiseen tähtäävät toimenpiteet. Jos ne sen sijaan eivät tekisi niin 1. tammikuuta 1863 mennessä kaikki kyseisten valtioiden orjat vapautettaisiin lopullisesti. Julistus haittaisi konfederaatiota jo sellaisenaan, joten presidentti ilmoitti sen olevan hyväksyttävä sodankäyntikeino, joka oli samalla sekä tarpeellinen että oikeudenmukainen. Kun kapinoivat osavaltiot eivät välittäneet alustavasta julistuksesta, kuten odottaa saattoikin, Lincolnilla oli valtuudet tehdä lopullinen vapautusjulistus tammikuun ensimmäisenä päivänä 1863. ”Koskaan ennen elämässäni en ole ollut yhtä varma siitä, että toimin oikein kuin allekirjoittaessani tämän paperin”, hän sanoi ja kirjoitti nimensä paperiin. Hän oli varma, ja unionissa uskottiin sen nopeuttavan sodan loppumista.
Vapautusjulistus vaikutti kahdella tärkeällä tavalla. Ensinnäkin se liitti sotaan moraalisen ulottuvuuden. Lincoln oli aina vastustanut orjuutta moraalisista syistä eikä käynyt sotaa enää vain unionin säilyttämiseksi vaan myös orjien vapauttamiseksi. Se oli hänelle tärkeää henkilökohtaisesti, mutta myös kansainvälisesti, koska konfederaatio oli toivonut saavansa tukea Euroopalta. Ranska ja Iso-Britannia, joissa orjuus oli lakkautettu jo 1833, eivät kuitenkaan tukeneet orjuuden sallivaa liittovaltiota, kun vastassa oli kansakunta, jonka tavoitteena oli vapauttaa orjat.
Toiseksi julistuksen turvin vapautetut orjat saivat luvan liittyä unionin armeijaan. Joukot saivat tervetullut vahvistusta, kun vapautetut orjat ilmoittautuivat pohjoisessa vapaaehtoisiksi armeijaan. Se tasoitti tietä Yhdysvaltojen värillisten joukko-osastolle, josta tuli unionin armeijan merkittävä osa.
Vapautusjulistus vapautti orjat vain niissä osavaltioissa, jotka eivät kuuluneet unioniin. Päästäkseen eteenpäin Lincolnin oli saatava varmistettua toinen vaalivoitto, mutta vuoden
1864 ensimmäisellä puoliskolla se ei näyttänyt todennäköiseltä. Sota vei niin paljon ihmishenkiä kummaltakin puolelta, että republikaanipuolueen radikaalisiipi koki presidentin epäonnistuneen konfliktin johtamisessa, ja ehdotti toista ehdokasta. Kapinnallisten valtioiden armeijat tekivät sinnikkäästi vastarintaa. Pieni konfederaation joukko, jota johti kenraali Jubal Early, yritti heinäkuussa jopa rohkeaa hyökkäystä Washington DC:hen. Se lähestulkoon onnistui ja aiheutti pääkaupungissa paniikkia.
Lincoln löysi lopulta etsimänsä kenraalin eli Ulysses S Grantin, josta tuli myöhemmin myös presidentti
Lincoln yritti liennyttää paniikkia olemalla vahvasti läsnä ja vierailemalla kaupungin reunoilla olevilla linnoituksilla. Ollessaan Fort Stevensin linnoituksella tarkkailemassa kahakointia, hän selvisi tarkk'ampujien tulituksesta. Sen jälkeen hänet vaadittiin suosionosoitusten kera alas vastaanottamaan kunniaa ainoana sodanaikaisena komentajana, joka joutui vihollisen suoraan tulitukseen.
Tuolloin Lincolnilla oli kuitenkin apunaan komentaja, johon hän saattoi luottaa. Hän oli nimittänyt aiemmin samana vuonna tehtävään Ulysses S Grantin. Unioni alkoi vähitellen osoittaa vahvuuttaan voittamalla ratkaisevia taisteluita elo- ja syyskuussa ja kääntämällä siten tulevien vaalien aallon Lincolnin kannalta oikeaan suuntaan. Häntä vastassa oli hänen erottamansa kenraali Mc Clellan, joka oli demokraattien ehdokkaana. Vastapuoli jakaantui niihin, joiden mielestä oli tärkeää saavuttaa rauha mahdollisimman pian, ja Mc Clellanin kaltaisiin maltillisiin sodan kannattajiin. Lincoln voitti näkyvästi.
Republikaanipuolueen vaalikampanjan suuri poliittinen tavoite oli muuttaa perustuslakia niin, että orjuus kiellettäisiin kaikissa osavaltioissa lopullisesti. Vaalivoittonsa turvin Lincoln ryhtyi nopeasti viemään eteenpäin perustuslakiin 13. lisäystä. Sen toteuttamiseen tarvittiin taitavaa poliittista otetta, ja Lincoln sai loppukauttaan istuvan 38. kongressin kummankin puolueen tuen hankkeelleen ja lisäys hyväksyttiin 31. tammikuuta 1865.
Lincoln joutui myös tietenkin pohtimaan, millainen vaikutus miljoonien mustien vapauttamisella olisi kansakunnan roturyhmien välisiin suhteisiin. Alustavassa vapautusjulistuksessa oli viittaus vapautettaville orjille tarkoitetusta vapaaehtoisesta siirtokunnasta. Se jätettiin kuitenkin pois lopullisesta vapautusjulistuksesta, eikä Lincoln koskaan julkisesti ottanut sitä uudelleen puheeksi, vaan jätti motiivinsa historioitsijoiden pohdittavaksi. Joidenkin mukaan orjien vapauttamisen kytkeminen siirtokuntiin oli juoni, jolla vapautusaatetta saatiin levitettyä sitä epäilevillekin. Toiset taas väittivät, että koska unionin armeijan tietyille paikoille oli liikaakin mustia tulijoita, hänen käsityksensä asiasta muuttui.
Kumpikin mielipide antoi presidentille tavallaan oikeutuksen siirtokuntapolitiikkaan, mutta tuoreimmat tapahtumat antoivat viitteitä siihen suuntaan, että hän ei koskaan luopunut ajatuksesta. Vapautuksen jälkeen siirtokuntiin: Mustista siirtokunnista kirjoitetun kirjan Lincoln And The Movement For Black Resettlementkirjoittajat Phillip Magness ja Sebastian Page löysivät näyttöä siitä, että presidentti yritti järjestellä siirtokuntien perustamista kauan lopullisen vapautusjulistuksen hyväksymisen jälkeenkin. Heidän tutkimuksensa paljastivat, että Panamaan, Haitiin ja Liberiaan suunniteltujen siirtokuntien lisäksi presidentti kävi salaisia keskusteluja Ison-Britannian hallituksen kanssa mahdollisista sopivista maista Länsi-Intiassa. Heidän mukaansa Lincoln ajoi kyseistä politiikkaa aktiivisesti pidempään kuin aiemmin on tunnustettu eli jopa vuoteen 1865 saakka.
Vapaaehtoisen siirtokunnan ajatus muotoutui 1816, kun perustettiin siirtokuntia kannattava yhdistys American Colonisation Society. Sen ajatus oli yksinkertaistettuna se, että koska orjat oli kaapattu ulkomailta, heidät pitäisi vapauttamisen jälkeen palauttaa inhimillisesti takaisin ulkomaille.
Yksi yhdistyksen perustajista oli
Henry Clay, Whig-puolueen johtaja ja Lincolnin poliittinen esikuva. Clayn näkemyksillä oli suuri vaikutus presidentin ajatteluun. Siirtokuntaasiassa presidentti ei mitä ilmeisimmin koskaan muuttanut mieltään.
Hänen puolustuksekseen on sanottava, että viisaatkin erehtyvät eikä kukaan voinut tietää, millaiseksi Yhdysvallat muuttuisi sisällissodan ja orjuuden lakkauttamisen jälkeen. Lincoln pyrki välttämään laajamittaista rotujen välistä ristiriitaa, ja yritti keksiä ratkaisuja siihen. Ajatus siirtokunnista oli yksi mahdollinen ratkaisu. Jälkikäteen tarkasteluna ratkaisu oli suuri erhe, epäkäytännöllinen ja häpeällisen holhoava, mutta kaikki muut tieto hänestä osoittaa, että hänen päämääränsä ei ollut pahansuopa.
Lincoln ei koskaan päässyt itse todistamaan Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeistä todellisuutta. Grantin laajan rintaman hyökkäystaktiikka auttoi etenemään pitkälle konfederaation maaperälle. Kun Atlanta antautui kenraali Shermanille syyskuussa 1864, hän puski edemmäs kohti rannikkoa ja jakoi Georgian kahteen osaan. Seuraavan vuoden huhtikuussa yhdeksän kuukauden taistelun jälkeen Grantin armeija mursi Leen vastarinnan Petersburgissa. Pian sen jälkeen konfederaation pääkaupunki Richmond koki tappion. Leen joukot olivat uupuneita ja alakynnessä eikä hänellä ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin antautua 9. huhtikuuta 1865. Viisi päivää myöhemmin Lincoln meni Washingtonissa illalla Ford-teatteriin, missä konfederaation kiivas kannattaja John Wilkes Booth murhasi hänet ampumalla yhden laukauksen suoraan päähän. Kesäkuussa viimeisetkin konfederaation joukot olivat laskeneet aseensa. Sisällissota oli ohi, vaikka presidentti, joka oli halunnut lähteä sotimaan, ei enää ollut elossa rakentaakseen rauhaa.