WASHINGTON

Nykyisin George Washington muistetaan Yhdysvaltain perustajana, mutta hänen tiensä legendaariseksi sankariksi

oli kivinen

Long Islandin piti olla menestys. Vihollinen oli vahvempi ja runsaslukuisempi, mutta kapinalliset olivat askeleen edellä. Komentaja oli valmistautunut hyvin siihen, että vihollinen saapuu New Yorkiin. Tykistöpattereita oli vahvistettu ja kenraalit sijoitettu tarkasti harkittuihin paikkoihin. Silti britit onnistuivat murtautumaan kaupunkiin. Ensin kaatui Sullivan ja sitten Stirling ja lopulta komentajan oli vain pakko seurata, miten hänen johtamiensa urheiden soturien oli kuoltava yksi kerrallaan. Hän näki, että peli oli menetetty ja käski miehensä perääntymään, ennen kuin he joutuisivat verilöylyyn. Rankkasateessa hän käytti hyväkseen pimeyttä ja sai siirrettyä sotilaansa vihollisen huomaamatta kaikkiin mahdollisiin veneisiin, jotka hän vain sai käsiinsä. Hän odotti, kunnes viimeinenkin mies oli veneessä, ennen kuin nousi itse mukaan. Kun vene lähti rannasta, komentaja katsoi taakseen lahdelle laskeutuneen paksun sumun läpi. Usva suojeli heitä briteiltä, miehet olivat turvassa mutta Brooklyn oli menetetty.

Tämä ei ole tarina epäonnistuneesta kenraalista, joka on unohdettu historiankirjoissa. Tämä on tarina kaikkien aikojen voittoisimmasta ja ihannoiduimmasta Yhdysvaltain presidentistä George Washingtonista. Samaan tapaan kuin Washingtonin sotamiehet olivat tuona karuna aamuna usvan peitossa Brooklynissa, häntä itseään verhoaa paksu myyttien ja legendojen kerros. Hänestä on tullut lähes messiaaninen hahmo Yhdysvalloissa. Oikeudenmukaisuuden ja vapauden legenda, loistava komentaja, joka johti alakynnessä olevat joukkonsa Yhdysvaltain suurimpaan voittoon. Kuten legendat yleensä, kaikki eivät aina ole totta. Washington oli kaikkea muuta kuin taidokas sotastrategi; hän hävisi enemmän taisteluita kuin voitti. Hän ei ollut Aleksanteri suuri eikä Caesar, vaan ihan erilainen sankari. Sellainen, joka kesti sekä maansa että sotilaidensa rankat tappiot.

George Washington syntyi 22. helmikuuta 1732 orjia omistavan tupakkaviljelijän pojaksi. George sai monenlaista opetusta erilaisilta opettajilta ja hänen haaveensa liittyä Ison-Britannian laivastoon kariutui hänen äitinsä vastustukseen. Kohtalo johdatti hänet maanmittaajan ammattiin, ja hän kiersi kaksi vuotta Culpeperissa, Frederickissa ja Augustassa maanmittaustehtävissä. Tuossa työssä hänelle syntyi elämänmittainen kiinnostus kiinteistöjä kohtaan, ja hän osti ensimmäisen oman maapalstansa heti, kun hänellä oli siihen varaa. Kun hänen vanhempi veljensä kuoli 1752, Washington peri sekä isänsä laajat tilukset että Virginian sotajoukkojen majurin aseman.

Pian hänen luontainen johtajuutensa vei hänet keskelle ensimmäistä taistelua. Hän oli 188 cm pitkä nuori mies ja siten päätä pidempi monia aikalaisiaan. Virginian kenraaliluutnantti Robert Dinwiddie katsoi hyödylliseksi käyttää hänen kunnioitusta herättävää ja samalla innostavaa olemustaan siihen, että ranskalaiset saatiin suostuteltua siirtymään pois brittien varaamalta maa-alueelta. Kun ranskalaiset kieltäytyivät, Washington palasi paikalle pienen joukon voimin ja hyökkäsi ranskalaisten kasarmiin

Fort Duquesneen, tappoi komentajan ja yhdeksän miestä ja otti loput vangiksi. Tämän kaiken hän teki 15 minuutissa. Tapahtumalla oli huomattavaa kansainvälistä vaikutusta: Iso-Britannia ja Ranska alkoivat kumpikin varustaa joukkojaan Yhdysvalloissa. Ranskan ja intiaanien sota oli syttynyt. Vain muutamassa minuutissa Washingtonin nimestä tuli kolmen ominaisuuden symboli: urheuden, rohkeuden ja häikäilemättömyyden.

Washington palkittiin nopeasta ajattelustaan nimittämällä hänet maan ainoan kokopäiväisesti toimivan sotayksikön eli Virginian rykmentin komentajaksi ja everstiksi. Washingtonin komennuksessa oli tuhat sotilasta ja hänelle annettiin tehtäväksi puolustaa Virginian rajaa. Hänen yksikkönsä sovelsi vuoden aikana käymissään 20 taistelussa hänen ratkaisukykyistä ja suoraselkäistä lähestymistapaansa. Hänen äkkipikaisuutensa ja kokemattomuutensa paljstuivat, kun hänen joukkonsa päätyivät tulitaisteluun saman puolen brittisotilaiden kanssa ja he ampuivat 14 miestä.

Kokemus sotilasjoukon komentajana opetti Washingtonille monenlaisia asioita ja miten tärkeää on kestävyys, urheus, kuri ja harjoittelu. Se oli opettanut hänelle myös paljon brittien sotataktiikasta. Hänen yhteistyönsä hallituksen virkailijoiden kanssa sai hänet vakuuttuneeksi, että kansallishallinto oli ainoa oikea tie eteenpäin. Kun Washington jäi eläkkeelle sotaväestä 1758, hän oli omasta mielestään taistelunsa taistellut.

Vuonna 1759 Washington meni naimisiin älykkään ja varakkaan Martha Dandridge Custisin kanssa, ja he muuttivat kahden lapsensa kanssa Mount Vernonin tilalle. Washingtonista oli avioliittonsa myötä tullut yksi Virginian varakkaimmista miehistä, ja hän keskittyi laajentamaan tiluksiaan ja saamaan niistä parhaan mahdollisen tuoton. Hän oli autuaan tietämätön kytevästä vallankumouksesta, ja pian hän oli taas taistelukentillä Yhdysvaltojen historian kuuluisimmassa sodassa.

Washington ei ollut ennalta odotetuin kapinallisten johtaja. Vaikka hän vastustikin 1765 hyväksyttyä kiistanalaista leimaverolakia, vallankumouksen alkuvaiheessa hän itse asiassa vastusti siirtokuntien itsenäistymistä. Hän liittyi vastarintajoukkoihin vasta vuonna 1767, kun Townshendin lait hyväksyttiin. Hän kannusti ihmisiä boikotoimaan englantilaisia tavaroita osana vallankumouksellista toimintaa, kunnes laki kumottaisiin. Kun niin sanotut Sietämättömät lait hyväksyttiin 1774, Washington totesi, että oli toimittava suorasukaisemmin.

Intohimoinen ja karismaattinen Washington oli itsestään selvä ehdokas osallistumaan ensimmäiseen siirtokuntien kongressiin. Vaikka delegaatit vetosivat kruunun Sietämättömien lakien kumoamiseksi, he eivät saaneet brittien kilpeen edes naarmua, ja toinen siirtokuntien kongressi kutsuttiin koolle seuraavana vuonna.

Vuodessa oli tapahtunut paljon muutoksia, ja Washington oli itsekin muuttunut. Lexingtonin ja Concordin taistelut olivat osoittaneet siirtokunnille, että ne kykenivät pärjäämään brittijoukoille, ja kun Washington saapui Pennsylvaniaan valtioiden kokoukseen päästä jalkoihin sota-asuun pukeutuneena, hän viestitti vahvasti olevansa valmiina sotaan. Niin oli myös kongressi. Se perusti siirtokuntien armeijan 14. kesäkuuta 1775 ja sille tarvittiin johtaja. Vastentahtoinen ja vaatimaton Washington ei pitänyt itseään pätevänä johtajana niin tärkeälle sotajoukolle, mutta muut hänen lähipiirissään olivat sitä mieltä, että hän oli ainoa vaihtoehto. Hänellä

”Hän ei ollut Aleksanteri

suuri tai Caesar, vaan aivan erilainen

sankari”

Kuva Washingtonin kotitalosta ’Mount Vernonissa

Washington rakasti koiria ja antoi niille erikoisia nimiä, kuten Tarter, True Love and Sweet Lips (Happamainen, Tosirakkaus, Sulohuuli).

Washingtonin kyky evakuoida koko armeijansa Long Islandilta menettämättä yhtä ainoaa henkeä

tai tarvikkeita löi britit ällikällä

George Washington taisteli brittejä vastaan ranskalaisten hallitseman

Fort Duquesnen iskussa

oli armeijakokemusta, hän oli vakaa patriootti ja hänen olemuksensa oli vahva ja vakuuttava. Niinpä Washington nimitettiin pääkomentajaksi joukoille, joiden tavoitteena oli ottaa hallintaansa maailman valtakunnista mahtavin.

Uusi komentaja osoitti valintansa pian kannattavaksi. Maaliskuun 1776 alussa Washington käänsi Bostonin piirityksen päälaelleen sijoittamalla tykistöä Dorchester Heightsiin, matalille nummikukkukoille, joilta oli hyvät näkymät sekä Bostonin kaupunkiin että sen satamaan. Täydellisesti sijoitetut tehokkaat tykit pakottivat britit vetäytymään kaupungista, ja yhdysvaltalaiskomentaja johti armeijansa New York Cityyn. Jopa kriittisesti kirjoittavat brittilehdet myönsivät kiehtovan ja jännittävän uuden komentajan olevan taitava. Hän näytti kykenevän karkottamaan heidän suuren valtakuntansa joukot vaivattomasti.

Voitosta ja juoruista viis, tosiasia oli, että Washington oli nyt huojentunut. Hän oli johtanut sotamiehiä ennenkin, mutta vain tuhannen sotilaan joukkoa, mikä oli täysin eri tilanne kuin hänen käytössään oleva kymmentuhatpäinen sotaväki. Hänellä oli kokemusta vain rintamasodasta, joka oli aivan eri asia kuin edessä olevat avoimen maaston yhteenotot. Hän ei ollut koskaan johtanut ratsuväkeä eikä tykistöä, vaan joutui koko ajan opettelemaan uutta. Washingtonin oli luotettava omaan päättelyynsä ja oltava riittävän rohkea voidakseen edes toivoa voittoa kokeneesta ja hyvin harjoitelleesta vastustajastaan.

Kokemattomuus kostautui rajussa tappiossa, jonka komentaja koki long Islandin taistelussa. Brittikenraali William Howe pyrki piirittämään New Yorkia ja aloitti hurjan hyökkäyksen, jota Washington ei kyennyt torjumaan. Brittijoukkojen hyökkäys oli niin voimallinen, että Washingtonin oli käskettävä kaikki omat joukkonsa vetäytymään East River

-joen toiselle puolelle pimeyden turvin. Vaikka tappio olikin merkittävä, itsekriittiselle johtajalle se oli nopea ja armoton muistutus hänen omasta kyvyttömyydestään toimia kenraalina, olkoonkin, ettei sodan voittaminen ole koskaan helppoa.

Briteillä oli myös yksi suuri puute. He olivat yksinkertaisesti liian varmoja voitostaan. Howe aliarvioi yhdysvaltalaisjoukkojen vahvatahtoisuuden ja sen johtajan vastuuttomuuden. Hän jätti hesseniläisjoukot Trentoniin varmana siitä, että he voittaisivat tulevien kuukausien aikana. Washington sen sijaan oli erittäin hyvin tietoinen omien sotilaidensa taisteluhengestä. New Yorkin häviön ja nöyryyttävän vetäytymisen jälkeen tarvittiin nyt jotain myönteistä, jotta heidät sai taas innostumaan. Trenton oli siihen juuri omiaan.

Washington teki suunnitelman, jollaista kukaan muu ei olisi tehnyt. Se oli rohkea, uskalias ja suorastaan vaarallinen. Hän johdatti sotilaansa yli vaarallisen, jäätyneen Delawarejoen hyisenä tapaninpäivänä 1776. Vain 2 400 sotilaista ylitti joen

eikä kääntynyt takaisin kesken matkan. Mutta se riitti. Trentonissa olevat hesseniläisjoukot eivät olleet lainkaan valmistautuneet hyökkäykseen ja Washington miehineen voitti heidät nopeasti. Muutamaa päivää myöhemmin komentaja hyökkäsi hänen sotaväkensä kimppuun lähetetyn brittijoukkoa vastan Princetonissa ja saavutti jälleen pienen mutta Yhdysvaltain historian kannalta suuren voiton.

Brittiläiset punatakit uskoivat tuolloin yhtä, että vallankumous voitettaisiin vasemmalla kädellä. Howe kuvitteli, että jos hänen joukkonsa saisivat tärkeimmät siirtomaakaupungit hallintaansa, vallankumouksen virta ehtyisi ja kansa antautuisi brittivallan edessä. Kun Howe iski silmänsä Philadelphian vallankumouskeskukseen, Washington ratsasti sinne tapaamaan häntä, mutta ilmeisesti aiemmat voitot haittasivat hänen arviointikykyään ja hänen joukkonsa taipuivat suurilukuisemman brittisotaväen edessä ja britit ottivat Philadelphian hallintaansa. Siirtomaaväki sai jättipotin, kun brittikenraali Burgoyne ja hänen koko 6 300 sotamiehensä joukko pakotettiin Saratogan taistelussa antautumaan.

Näytti siltä, että maailman suuret mahdit alkoivat vähitellen uskoa, että amerikkalaisilla on sittenkin jotain mahdollisuuksia peitota mahtava brittivalta. Ranska lyöttäytyi aivan avoimesti tukemaan vallankumouksellisia.

Kenraali Howe keskittyi suurin kaupunkeihin, jolloin Washington teki oivalluksen. Vaikka yksittäiset taistelut olivat tärkeitä, sotamenestys ei ratkaisisi voittoa, vaan kapinahengen ylläpitäminen ja vahvistaminen. Siihen britit eivät voineet vaikuttaa, vaan vain yksin hän.

Kapinahenki koki kovimman iskunsa pitkänä talvena 1777. Kuuden pitkän talvikuukauden aikana Valley Forgen sotilasleirissä kuoli tuhansia sotilaita tauteihin. Monet näkivät nälkää ja muonavarat olivat vähissä. Moni pelkäsi kurjien olojen nostattavan sotajoukoissa kapinahenkeä. Yhdysvaltain kansa ja kongressi kritisoivat Washingtonia rajusti ja usuttivat tätä kiirehtimään sotaponnisteluja ja samaan aikaan Washingtonin vastainen liikehdintä laajeni. Washington vastasi heille yksinkertaisesti: ”Heti, kun kansa osoittaa tyytymättömyyttä toimintaani kohtaan […] ojennan ohjakset jollekulle toiselle […] ja vetäydyn viettämään yksityiselämää.”

Kriitikot vaikenivat.

Vaikka olosuhteet olivat

”Kun Washington jäi eläkkeelle sotaväestä 1758, hän oli omasta mielestään taistelunsa taistellut.”

olleet lievästi sanottuna haastavat, kevään tullen sotaväessä vallitsi hyvä henki. Washington osoitti sotajoukkojensa olevan paremmassa iskussa kuin koskaan, ja he hyökkäsivät brittiarmeijan sivustaan, kun se yritti lähteä Monmouthin oikeustalolta. Vaikka taistelu lopulta päättyi pattitilanteeseen, Washington oli saavuttanut sen, mitä lähti sodan alussa hakemaan: hän sai omat joukkonsa selviämään ankaristakin taisteluista. Sillä oli suuri merkitys yhdysvaltalaisille, koska se todisti, että siirtomaajoukkojen taidot kehittyivät huimaa vauhtia ja että takana oleva hyytävä talvi ei sekään ollut lannistanut heitä. Oliko briteillä enää mitään toivoa?

Ranskalaisilla näytti olevan samanlainen asenne. 5. syyskuuta 1781, 24 ranskalaista laivaa voitti 19 brittialusta Chesapeakenlahden taistelussa. Menestyksen vuoksi britit eivät ryhtyneet vahvistamaan Lord Cornwallisin Virginian Yorktownissa motissa olevia joukkoja ja päästivät ratkaisevassa asemassa olevat ranskalaisjoukot hyökkäämään siirtomaajoukkoja vastaan, joilla oli mukanaan hyvin varustettu tykistö. Juuri tällaista tilaisuutta Washington tarvitsi eikä hän aikonut jättää tilaisuutta väliin.

Kun brittiarmeija oli jäänyt ansaan ja paljastettu ja Wellingtonin omat joukot kasvaneet entisestään, hän johti miehensä Williamsburgista ja piiritti Yorktownin. Syyskuun lopusta lähtien siirtomaaarmeija eteni tasaisesti kohti punatakkeja ja pakotti heidät vetäytymään uloimmista puolustusasemistaan. Näin tuo alue jäi yhdysvaltalaisten ja ranskalaisten käyttöön. Kun siirtomaajoukot alkoivat asettaa tykkejä paikoilleen, britit aloittivat tasaisen tulituksen heitä kohti. Huolimatta tästä Washington asetti itsensä vaaraan ja kiersi sotamiestensä luona ja kannusti heitä taisteluun. Komentajan mielestä oltiin valmiita iskemään 5. lokakuuta.

Nousi raivoisa myrsky. Washington tarttui kirveeseensä ja iski sillä maahan useita kertoja ja merkitsi kohdan, johon kaivettaisiin ampumahauta. Sieltä he tulittaisivat brittijoukkoja. 9. lokakuuta klo 17:00 yhdysvaltalaiset pommittivat brittijoukkoja jatkuvalla tulituksella. Britannian alukset upotettiin ja joukoittain sotilaita pakeni. Sitä mukaa kun siirtomaajoukot valtasivat maata, he kaivoivat lisää ampumahautoja. Kun Washingtonin miehet rynnivät kohti Brittiarmeijaa, he pääsivät yllättämään punatakit. Washington tykitti kaupunkia lakkaamatta, ja Cornwallisin yritys paeta pitkin Yorkjokea epäonnistui ja hän antautui lopulta.

Washington ei tuolloin vielä tiennyt, että hänen Yorktownissa saavuttamansa voitto johtaisi brittien vihamielisyyksien päättymiseen, koko sodan loppumiseen ja Yhdysvaltain vapautumiseen. 3. syyskuuta 1783 allekirjoitettiin Pariisin sopimus. Sen allekirjoittivat kummankin maan edustajat, jotka vahvistivat, että Iso-Britannia tunnustaa Yhdysvaltojen itsenäisyyden. Kun voitto oli julistettu, Washington

jätti armeijansa ja heitti hyvästit sotilaille, jotka olivat arvostaneet häntä johtajanaan mutta myös yhtenä sotilaana joukossaan. 23. joulukuuta 1783 hän erosi armeijan ylipäällikkyydestään ja palasi nöyränä takaisin kotiin Mount Vernoniin, mistä kirjoitetaan yhtä historiankirjoissa.

Ilman häntä maa oli kuitenkin pulassa. Kun kukaan ei ollut yhdistämässä eri valtioita, ne kahakoivat ja nahistelivat keskenään rajoista ja asettivat kansalaisilleen suuria veroja. Entinen sotakomentaja seurasi sivusta, kuinka hänen vapauteen johdattamansa maa pinnisteli selvitäkseen. Hän oli tyrmistynyt mutta epäröi ryhtyä toimeen. Vasta kun Massachusettsissa tapahtui Shayn kapinana tunnettu aseellinen selkkaus, Washington saatiin lopulta suostuteltua nousemaan parrasvaloihin vielä kertaalleen.

Washington osallistui sen suurempaa hälyä pitämättä perustuslain valmistelukunnan kokoukseen Philadelphiassa 1787. Siellä hän istui,

”Washington ei pitänyt itseään johtajana, joka olisi kykenevä luotsaamaan niin elintärkeää

joukkoa”

kuunteli hiljaa ja käytti itse vain yhden puheenvuoron. Hänen arvovaltansa puhui kuitenkin puolestaan ja paikalle saapuneet olivat yhtä mieltä siitä, että hallitus tarvitsi lisää valtaa.Se tarvitse yhden voimakkaan hahmon, joka pystyy pitämään maan asiat järjestyksessä. Washington valittiin yksimielisesti hoitamaan tuota tehtävää. Hänet valittiin kokouksen puheenjohtajaksi 1787 ja vuonna 1789 hänet valittiin yksimielisesti uudelleen, mutta tällä kertaa kaikkien aikojen ensimmäiseksi Yhdysvaltain presidentiksi. Hän on ainoa Yhdysvaltain presidentti, joka on valittu 100 prosentin äänimäärällä. Hän istui presidenttinä kaksi kautta vuodesta 1789 vuoteen 1797, kunnes hän luopui valta-asemastaan, jota hän olisi voinut helposti käyttää hyväkseen. Keväällä 1797 hän palasi lopulta rakkaalle Mount Vernon -vuorelleen ja huomasi paremmin kuin kukaan hänen monista tukijoistaan, että vapaassa maassa lopullinen valta ei voisi koskaan olla vain yhden ihmisen käsissä.

Testamentissaan Washington vapautti omat orjansa