Amelia Dyer
Enkelintekijä
1890- LUVULLA AMELIA DYER – TAVALLINEN KESKIIKÄINEN ÄITI – JÄRKYTTI VIKTORIAANISTA ENGLANTIA, KUN KÄVI ILMI, ETTÄ HÄN OLI TAPPANUT HOIDOSSAAN
OLLEITA VAUVOJA
Hän oli vaatimaton, keski- ikäinen nainen, asui Cavershamin laitamilla, Readingin lähellä Englannissa. Monien on täytynyt kulkea hänen ohitseen joka päivä ajatellen, jos nyt ylipäätään häntä ajattelivat, että hän oli vain äiti muiden joukossa ostoksilla, tapaamassa perhettään tai hoitamassa arkiaskareitaan. Sivistyneen ulkokuoren alla piili kuitenkin totuus, joka järkytti kaikkia ja aiheutti skandaalin viktoriaanisessa Englannissa. Naisen nimi oli Amelia Dyer – ja hän oli yksi Englannin pahamaineisimmista enkelintekijöistä.
Dyer ei ollut murhaajatyyppiä, joten hänen rikoksensa tulivat erityisen suurena järkytyksenä englantilaisten sanomalehtien lukijoille. Hän oli koulutettu sairaanhoitaja, jolla oli hyvä tausta, hän oli ollut naimisissa ja hänellä oli omia lapsia. Silti hän tuli tunnetuksi Readingin raakalaisena. Mikä saattoi johtaa siihen, että hän tappoi puolustuskyvyttömiä vauvoja, ja miten hän pystyi jatkamaan sitä niin pitkään?
Kuoleman enkelit
1860- luvun lopusta alkaen tuli tietoon useita julkisuutta saaneita tapauksia, joihin liittyi vauvojen ja pienten lasten tappaminen. Uhrit olivat yleensä köyhien naisten, usein palvelijoiden, aviottomia lapsia, jotka oli annettu toisten naisten imetettäväksi tai elätettäväksi. Naispalvelijoiden asema oli epävarma, ja jos he tulivat raskaaksi tai saivat aviottoman lapsen, he saattoivat jäädä ilman työtä, jolloin he olivat riippuvaisia perheestään, ystävistään tai paikallisesta köyhäintalosta. Pitääkseen työpaikkansa – ja itsensä taloudellisesti kuivilla – he etsivät muita naisia, jotka voisivat huolehtia heidän lapsistaan. He maksoivat rahaa säännöllisesti lastensa ruoasta ja majoituksesta ja vastasivat lehti- ilmoituksiin, joissa enkeleiltä vaikuttavat ihmiset tarjosivat kotia ei- toivotuille lapsille tai lapsille, joiden äideillä ei ollut varaa elättää lastaan.
Ilmoituksia ei kuitenkaan tarkistettu, ja se johti siihen, että
häikäilemättömät ihmiset mainostivat palveluitaan, vaikka heillä ei ollut aikomustakaan pitää huolta lapsista. Sen sijaan he ottivat tarjotun rahan mutta eivät joko antaneet lapsille ruokaa ja juomaa ja laiminlöivät heitä, kunnes he kuolivat, tai – jos he halusivat käyttää rahat pian – he yksinkertaisesti tappoivat lapsen.
Yksi näistä naisista oli Amelia Dyer. Dyer oli suutarin tytär, syntynyt Bristolin lähellä vuonna 1837, ja hän oli alun perin koulutettu sairaanhoitaja. 1870- luvulla hän oli jo muuttunut runollisesta ” pelastavasta enkelistä” kuoleman enkeliksi. Kätilöystävä oli vihjannut hänelle, että hän voisi tienata ottamalla hoiviinsa toisten ihmisten vauvoja, ja pian hän vaihtoikin uraa. Kuten muutkin vauvafarmarit, hän levitti ilmoituksia vauvojen adoptoimisesta tai hoitamisesta, ja etukäteismaksua vastaan hän tapaisi lapsen äidin tai muun huoltajan ja ottaisi lapsen tämän vastuulta. Paikallinen lääkäri tuli kuitenkin pian epäluuloiseksi, kun häneltä pyydettiin lukuisia kuolintodistuksia Dyerin ” huollettavana” olleille vauvoille. Häntä syytettiin laiminlyönnistä, hänet tuomittiin ja hän joutui kuudeksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen vuonna 1897.
Vapautumisensa jälkeen Dyer yritti jonkin aikaa jatkaa sairaanhoitajan työtä, mutta otti taas pian lapsia huollettavakseen. Hän oli oppinut tuomiostaan kaksi asiaa: ensinnäkin hän aikoi jatkossa tappaa lapset eikä jättää näitä heitteille, jotta ei joutuisi maksamaan lasten elättämisestä kovin kauan. Toiseksi hän alkoi hävittää vauvojen ruumiit itse, jotta lääkäriä ei tarvitsisi sotkea juttuun – ja jotta ei heräisi epäilyksiä. Hän jatkoi mainostamista sanomalehdissä ja korosti olevansa naimisissa ja kunniallinen nainen. Ei ihme, että monet naiset ajattelivat hänen olevan ihanteellinen kasvattiäiti heidän lapsilleen.
Yksi näistä hyväuskoisista naisista oli 23- vuotias tarjoilijatar Evelina Marmon. Hän oli tullut raskaaksi vuonna 1895, ja asuessaan täysihoitolassa Cheltenhamissa tammikuussa 1896 hän synnytti tyttärensä, jolle antoi nimeksi Doris. Hänen täytyi palata töihin, eikä hän voinut huolehtia Doriksesta, joten hän pani Bristol Timesiin ilmoituksen, jossa etsi ” kunniallista naista” ottamaan hänen lapsensa. Samassa lehdessä oli kuitenkin Hardingien, naimisissa olevan pariskunnan, ilmoitus, että he halusivat adoptoida lapsen. Kyse oli selvästi kohtalosta. Evelina kirjoitti rouva Hardingille ja vakuuttui naisen vastattua, ettei tämä etsinyt lasta taloudellista hyötyä saadakseen, vaan koska halusi seuraa. Kun he tapasivat Cheltenhamin asemalla, rouva Harding otti kuitenkin halukkaasti 10 punnan maksun Evelinalta ennen kuin otti tältä Doriksen.
Tietenkään Hardingeja ei ollut olemassakaan: rouva Harding oli vain yksi Amelia Dyerin salanimistä. Dorista kantava
Dyer matkusti junalla Lontooseen 31. maaliskuuta 1896 ja meni tyttärensä Pollyn taloon Willesdeniin. Siellä hän kietoi mittanauhan vauvan kaulan ympärille ja kuristi tytön. Sitten hän pakkasi Doriksen vaatteet panttilainaamoon vietäviksi. Seuraavana päivänä Dyer lähti ulos ja toi mukanaan toisen lapsen – tällä kertaa pienen pojan nimeltä Harry Simmons – ja kuristi pojan heti irrotettuaan nauhan ensin Doriksen kaulasta käyttääkseen sitä Harrynkin kuristamiseen. Huhtikuun 2. päivänä Dyer pakkasi molemmat ruumiit gobeliinilaukkuunsa ja palasi kotiinsa Cavershamiin. Cavershamin sululla hän heitti laukun Thamesjokeen.
Rikollista tyyppiä
Tanakka, harmaatukkainen, saaliin ja myssyyn järkevästi pukeutunut Dyer ei vastannut kuvaa rikollisesta. Siihen aikaan rikollista käytöstä ja sen aiheuttajaa käsiteltiin kiivaasti niin sanomalehdissä kuin tieteen ja taiteen maailmassa.
Useat poliisit ja kriminologit ympäri maailman tutkivat ahkerasti, olivatko tietyt ihmiset alttiimpia rikolliseen toimintaan kuin muut. Alphonse Bertillon oli vuonna 1879 tuottanut järjestelmän rikostutkinnan avuksi, ja se keskittyi ruumiinosien, päiden ja kasvojen mittaamiseen ja tietojen tallentamiseen. Fiktiossa ja tutkimuksissa kirjoitettiin ” rikollisesta taipumuksesta”, ja jopa ranskalainen taiteilija Edgar Degas maalasi taulun ” Rikolliset kasvonpiirteet”, jossa henkilöillä on suuret korvat ja kyömyt nenät. Italiassa puolestaan kriminologi Cesare Lombroso tutki, olivatko atavistiset piirteet synnynnäisen rikollisuuden merkki. Hän uskoi, että rikollisuuteen oli olemassa perinnöllisiä syitä, jotka näkyivät fyysisinä tai psyykkisinä poikkeavuuksina – niin sanottuina atavististisina piirteinä – ja että rikollisilla näitä poikkeavuuksia esiintyi enemmän kuin ei- rikollisilla.
Lombroson kaltaisten tutkijoiden työn ohella esitettiin mielipiteitä siitä, keitä rikolliset olivat. Esimerkiksi irlantilaisia pidettiin alttiina väkivaltaan ja vaimojen hakkaamiseen juomisen vuoksi; työväenluokan edustajia pidettiin yleisesti alttiimpina tekemään rikoksia kuin ylempien luokkien edustajia. Juutalaista väestöä arvioitiin kielteisessä valossa. Charles Dickens oli aiemmin kuvannut varashahmonsa Farinin juutalaiseksi, ja stereotyyppinen kuva heistä rahan ahneina, häikäilemättöminä rahanlainaajina – jäänteenä Shakespearen ajoilta – säilyi. Niinpä 1800- luvun lopulla taiteen, kirjallisuuden ja tieteen maailmat pohtivat sitä, miltä rikolliset näyttivät ja mistä he olivat lähtöisin.
Trendejä vastaan
Amelia Dyer oli kuitenkin erityisen järkyttävä tapaus lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin hän näytti hyvin kunnialliselta ja oli saanut hyvät lähtökohdat elämälleen – koska kaikki oli mennyt pieleen? Hänen äidillään tiedettiin olleen mielenterveysongelmia ennen kuolemaansa, kun Dyer oli 11- vuotias, ja Dyerilla vaikutti olevan geneettinen taipumus mielen horjumiseen; päästyään ensimmäisen kerran vankilasta hän oli yrittänyt itsemurhaa ja oli ajoittain mielisairaalassa. On kuitenkin uskottavampaa, että hän teeskenteli mielenterveydeltään epävakaata aikaan, jolloin hän uskoi toimintansa paljastuvan eikä keksinyt mitään muuta pakokeinoa. Hän meni mieluummin mielisairaalaan kuin vankilaan. Mielisairaus ei ollut syy hänen rikolliseen toimintaansa, mutta hän käytti sitä mielellään tekosyynä.
Toiseksi julkinen inho hänen rikoksiaan kohtaan liittyi sukupuoleen. Naisten kuului olla huolehtivia, äidillisiä olentoja – viktoriaaninen ihanne oli nainen, joka piti kodin tyynenä ja järjestyksessä, piti huolta palvelijoista ja lapsista ja rakasti miestään ehdoitta. Dyer puolestaan oli ollut erossa miehestään jonkin aikaa, ja häntä tuntui motivoivan ahneus. Hän oli ovela ja juonitteleva, muutti Bristolista Cardiffiin ja sitten Readingiin, jottei häntä löydettäisi, käytti vääriä nimiä eikä tuntenut myötätuntoa tapaamiaan äitejä kohtaan tai ymmärtänyt heidän ahdinkoaan naimattomina, epätoivoisina naisina. Pahinta oli, ettei hän osoittanut lainkaan rakkautta niitä vauvoja kohtaan, joiden adoptioäiti hänen olisi pitänyt olla, vaan tappoi heidät tunteettomasti eikä tuntenut mitään kiintymystä heitä kohtaan. Se soti kaikkea sitä vastaan, millainen viktoriaanisen naisen kuului olla. Hän käyttäytyi ” miehiseen” tapaan, ja siksi hänen tapaustaan pidettiin erityisen järkyttävänä.
Perheyritys
On arvioitu, että Dyer saattoi tappaa jopa 400 lasta, ja sillä hän ansaitsisi paikan historiassa yhtenä kaikkien aikojen pahimmista sarjamurhaajista. Hän oli ottanut kotiinsa lapsia vuosien ajan, ja hänellä oli jo aiempi tuomio lasten heitteillejätöstä.
Hänestä tuli kuitenkin aina vain huolimattomampi. Kun hän oli Lontoossa murhaamassa Dorista ja Harrya, proomumies löysi vauvan ruumiin Readingissä. Ruskeaan paperiin käärittyyn
DYER PAKKASI MOLEMMAT RUUMIIT GOBELIINILAUKKUUNSA JA PALASI KOTIINSA
CAVERSHAMIIN.
ruumiiseen ei ollut pantu mukaan riittävästi painoja. Se oli
Helena Fryn ruumis, ja ruumis oli kääritty paperiin, jossa luki Bristolin Temple Meadsin aseman nimi sekä henkilön nimi ja osoite. Dyeria alettiin epäillä, ja hänelle asetettiin eräänlainen ansa nuoren naisen avulla, joka teeskenteli olevansa äiti ja tarvitsevansa kasvattiäitiä vauvalleen. Dyer järjesti tapaamisen, mutta oven takana olivatkin poliisit eikä hänen odottamansa nuori nainen. Hänen talossaan löyhkäsi mädäntyneiltä ruumiilta, vaikka sieltä ei löytynyt yhtäkään ruumista.
Kesti kuukauden, ennen kuin Doriksen ja Harryn ruumiit löydettiin; Evelina Marmonin täytyi tunnistaa tyttövauvansa pieni ruumis. Dyerin tytttären Mary Annin ( Polly) ja vävyn Arthur Palmerin epäiltiin vahvasti auttaneen Dyeria tämän teoissa, mutta poliisi ei löytänyt todisteita heidän osallisuudestaan. Arthur vapautettiin, kun Dyer kirjoitti tunnustuksen, jossa totesi vävynsä syyttömäksi; myös syytteet Pollya vastaan hylättiin.
Avuttomien auttaja?
Vauvakauppa nosti esiin aviottomien lasten ja heidän äitiensä ahdingon. Margaret Waters joka oli tuomittu vauvakaupasta 25 vuotta ennen Dyeria, oli röyhkeästi todennut, että häntä vastaan oli nostettu syyte siksi, että ” paljastettaisiin järjestelmä, jolla päästään eroon aviottomista lapsista, järjestelmä, jonka hän tuomitsee jyrkästi”. Näin siitä huolimatta, että hän itse oli ollut osa tätä ” järjestelmää”. Hänen oikeudenkäyntinsä tuomari oli väittänyt, että maa ja sen rikosoikeusjärjestelmä oli ” ottanut tehtäväkseen auttaa köyhiä, avuttomia ja viattomia lapsia”, joita myytiin häikäilemättömille naisille. Vaikka virallisesti tunnustettiin, että jotain pitäisi tehdä niiden viattomien lasten puolesta, joiden
JULKINEN INHO HÄNEN RIKOKSIAAN KOHTAAN LIITTYI
SUKUPUOLEEN. NAISTEN KUULUI OLLA HUOLEHTIVIA.
äidit jättivät heidät häikäilemättömien naisten huostaan, muiden vauvakauppaa harjoittavien, kuten Amelia Dyerin, sallittiin jatkaa hirveää toimintaa vielä vuosikymmenien ajan.
Dyerista tuli tavallaan kuolematon kuolemansa jälkeen.
Dyerin tappamista lapsista monet jäivät tunnnistamatta ja heidät unohdettiin, mutta Dyerin teoista tehtiin balladi Readingin raakalainen, jota lapset lauloivat leikkikentillä ja kaduilla.
Päällisin puolin iloisessa laulussa oli synkkä tausta; Amelia Dyerin rikoksia pidettiin niin järkyttävinä ja viktoriaanisen äidin ihannetta vastaan sotivina, että hirttäminen oli liian lievä tuomio hänelle. Balladi teki selväksi, että ” Readingin raakalaiselle” roviolla polttaminen olisi ollut parempi rangaistus.
Muista 1800- luvun lopun ja 1900- luvun alun Britannian vauvakauppatapauksista huolimatta Amelia Dyerin tapaus on tunnetuin ja siitä on kirjoitettu eniten – hän ei ollut enää nuori, hän oli kunnollisesta perheestä ja hän oli aloittanut kunnon työssä sairaanhoitajana. Hän oli naimisissa ja sai lapsia – mutta hylkäsi nämä hyväksytyt symbolit ja sovinnaisuuden ja alkoi tappaa lapsia ja heittää heitä kursailematta jokeen näennäisen tavallisen kaupungin lähellä. Hänen rikoksensa osoittivat, että naiset saattoivat todella olla yhtä pahoja kuin miehet, ja se järkytti viktoriaanista yhteiskuntaa.