Ame­lia Dyer

En­ke­lin­te­ki­jä

Najsmurhaajat - - Sisällys - TEKSTI NELL DARBY

1890- LU­VUL­LA AME­LIA DYER – TA­VAL­LI­NEN KESKIIKÄINEN ÄI­TI – JÄR­KYT­TI VIKTORIAANISTA ENGLANTIA, KUN KÄVI IL­MI, ET­TÄ HÄN OLI TAP­PA­NUT HOIDOSSAAN

OLLEITA VAUVOJA

Hän oli vaatimaton, kes­ki- ikäi­nen nai­nen, asui Ca­vers­ha­min lai­ta­mil­la, Rea­din­gin lä­hel­lä Englan­nis­sa. Mo­nien on täy­ty­nyt kul­kea hä­nen ohit­seen joka päi­vä aja­tel­len, jos nyt yli­pää­tään hän­tä ajat­te­li­vat, et­tä hän oli vain äi­ti mui­den jou­kos­sa os­tok­sil­la, ta­paa­mas­sa per­het­tään tai hoi­ta­mas­sa ar­kias­ka­rei­taan. Si­vis­ty­neen ul­ko­kuo­ren alla pii­li kui­ten­kin to­tuus, joka jär­kyt­ti kaik­kia ja ai­heut­ti skan­daa­lin vik­to­ri­aa­ni­ses­sa Englan­nis­sa. Nai­sen ni­mi oli Ame­lia Dyer – ja hän oli yk­si Englan­nin pa­ha­mai­nei­sim­mis­ta en­ke­lin­te­ki­jöis­tä.

Dyer ei ol­lut mur­haa­ja­tyyp­piä, jo­ten hä­nen ri­kok­sen­sa tu­li­vat eri­tyi­sen suu­re­na jär­ky­tyk­se­nä englan­ti­lais­ten sa­no­ma­leh­tien lu­ki­joil­le. Hän oli kou­lu­tet­tu sai­raan­hoi­ta­ja, jol­la oli hy­vä taus­ta, hän oli ol­lut nai­mi­sis­sa ja hä­nel­lä oli omia lap­sia. Sil­ti hän tu­li tun­ne­tuk­si Rea­din­gin raa­ka­lai­se­na. Mi­kä saat­toi joh­taa sii­hen, et­tä hän tap­poi puo­lus­tus­ky­vyt­tö­miä vauvoja, ja miten hän pys­tyi jat­ka­maan si­tä niin pit­kään?

Kuo­le­man en­ke­lit

1860- lu­vun lo­pus­ta al­kaen tu­li tie­toon useita jul­ki­suut­ta saa­nei­ta ta­pauk­sia, joi­hin liit­tyi vau­vo­jen ja pien­ten las­ten tap­pa­mi­nen. Uhrit oli­vat yleensä köy­hien nais­ten, usein pal­ve­li­joi­den, aviot­to­mia lap­sia, jot­ka oli an­net­tu tois­ten nais­ten ime­tet­tä­väk­si tai elä­tet­tä­väk­si. Nais­pal­ve­li­joi­den ase­ma oli epä­var­ma, ja jos he tu­li­vat ras­kaak­si tai sai­vat aviot­to­man lap­sen, he saat­toi­vat jää­dä il­man työ­tä, jol­loin he oli­vat riip­pu­vai­sia per­hees­tään, ys­tä­vis­tään tai pai­kal­li­ses­ta köy­häin­ta­los­ta. Pi­tääk­seen työ­paik­kan­sa – ja it­sen­sä ta­lou­del­li­ses­ti kui­vil­la – he et­si­vät mui­ta nai­sia, jot­ka voi­si­vat huo­leh­tia hei­dän lap­sis­taan. He mak­soi­vat ra­haa sään­nöl­li­ses­ti las­ten­sa ruo­as­ta ja ma­joi­tuk­ses­ta ja vas­ta­si­vat leh­ti- il­moi­tuk­siin, jois­sa en­ke­leil­tä vai­kut­ta­vat ih­mi­set tar­jo­si­vat ko­tia ei- toi­vo­tuil­le lap­sil­le tai lap­sil­le, joi­den äi­deil­lä ei ol­lut va­raa elät­tää las­taan.

Il­moi­tuk­sia ei kui­ten­kaan tar­kis­tet­tu, ja se joh­ti sii­hen, et­tä

häi­käi­le­mät­tö­mät ih­mi­set mai­nos­ti­vat pal­ve­lui­taan, vaik­ka heil­lä ei ol­lut ai­ko­mus­ta­kaan pi­tää huol­ta lap­sis­ta. Sen sijaan he ot­ti­vat tar­jo­tun ra­han mut­ta ei­vät jo­ko an­ta­neet lap­sil­le ruo­kaa ja juo­maa ja lai­min­löi­vät hei­tä, kun­nes he kuolivat, tai – jos he ha­lusi­vat käyt­tää ra­hat pian – he yk­sin­ker­tai­ses­ti tap­poi­vat lap­sen.

Yk­si näis­tä nai­sis­ta oli Ame­lia Dyer. Dyer oli suu­ta­rin ty­tär, syn­ty­nyt Bris­to­lin lä­hel­lä vuon­na 1837, ja hän oli alun pe­rin kou­lu­tet­tu sai­raan­hoi­ta­ja. 1870- lu­vul­la hän oli jo muut­tu­nut ru­nol­li­ses­ta ” pe­las­ta­vas­ta en­ke­lis­tä” kuo­le­man en­ke­lik­si. Kä­ti­löys­tä­vä oli vih­jan­nut hä­nel­le, et­tä hän voi­si tie­na­ta ot­ta­mal­la hoi­viin­sa tois­ten ihmisten vauvoja, ja pian hän vaih­toi­kin uraa. Ku­ten muut­kin vau­va­far­ma­rit, hän le­vit­ti il­moi­tuk­sia vau­vo­jen adop­toi­mi­ses­ta tai hoi­ta­mi­ses­ta, ja etu­kä­teis­mak­sua vas­taan hän ta­pai­si lap­sen äi­din tai muun huol­ta­jan ja ot­tai­si lap­sen tä­män vas­tuul­ta. Pai­kal­li­nen lää­kä­ri tu­li kui­ten­kin pian epä­luu­loi­sek­si, kun hä­nel­tä pyy­det­tiin lu­kui­sia kuo­lin­to­dis­tuk­sia Dye­rin ” huol­let­ta­va­na” ol­leil­le vau­voil­le. Hän­tä syy­tet­tiin lai­min­lyön­nis­tä, hä­net tuo­mit­tiin ja hän jou­tui kuu­dek­si kuu­kau­dek­si ku­ri­tus­huo­nee­seen vuon­na 1897.

Va­pau­tu­mi­sen­sa jäl­keen Dyer yritti jon­kin ai­kaa jat­kaa sai­raan­hoi­ta­jan työ­tä, mut­ta ot­ti taas pian lap­sia huol­let­ta­vak­seen. Hän oli op­pi­nut tuo­mios­taan kak­si asi­aa: en­sin­nä­kin hän ai­koi jat­kos­sa tappaa lapset ei­kä jät­tää näi­tä heit­teil­le, jot­ta ei jou­tui­si mak­sa­maan las­ten elät­tä­mi­ses­tä ko­vin kau­an. Toi­sek­si hän al­koi hävittää vau­vo­jen ruu­miit it­se, jot­ta lää­kä­riä ei tar­vit­si­si sot­kea juttuun – ja jot­ta ei he­räi­si epäi­lyk­siä. Hän jat­koi mai­nos­ta­mis­ta sa­no­ma­leh­dis­sä ja ko­ros­ti ole­van­sa nai­mi­sis­sa ja kun­nial­li­nen nai­nen. Ei ih­me, et­tä mo­net nai­set ajat­te­li­vat hä­nen ole­van ihan­teel­li­nen kas­vat­tiäi­ti hei­dän lap­sil­leen.

Yk­si näis­tä hy­vä­us­koi­sis­ta nai­sis­ta oli 23- vuo­tias tar­joi­li­ja­tar Eve­li­na Mar­mon. Hän oli tul­lut ras­kaak­si vuon­na 1895, ja asues­saan täy­si­hoi­to­las­sa Chel­ten­ha­mis­sa tam­mi­kuus­sa 1896 hän syn­nyt­ti tyt­tä­ren­sä, jol­le an­toi ni­mek­si Do­ris. Hä­nen täy­tyi pa­la­ta töi­hin, ei­kä hän voi­nut huo­leh­tia Do­rik­ses­ta, jo­ten hän pa­ni Bris­tol Ti­me­siin il­moi­tuk­sen, jos­sa et­si ” kun­nial­lis­ta nais­ta” ot­ta­maan hä­nen lap­sen­sa. Sa­mas­sa leh­des­sä oli kui­ten­kin Har­din­gien, nai­mi­sis­sa ole­van pa­ris­kun­nan, il­moi­tus, et­tä he ha­lusi­vat adop­toi­da lap­sen. Ky­se oli sel­väs­ti koh­ta­los­ta. Eve­li­na kir­joit­ti rou­va Har­din­gil­le ja va­kuut­tui nai­sen vas­tat­tua, et­tei tä­mä et­si­nyt las­ta ta­lou­del­lis­ta hyö­tyä saa­dak­seen, vaan kos­ka ha­lusi seu­raa. Kun he ta­pa­si­vat Chel­ten­ha­min ase­mal­la, rou­va Har­ding ot­ti kui­ten­kin ha­luk­kaas­ti 10 pun­nan mak­sun Eve­li­nal­ta en­nen kuin ot­ti täl­tä Do­rik­sen.

Tie­ten­kään Har­din­ge­ja ei ol­lut ole­mas­sa­kaan: rou­va Har­ding oli vain yk­si Ame­lia Dye­rin sa­la­ni­mis­tä. Do­ris­ta kan­ta­va

Dyer mat­kus­ti ju­nal­la Lon­too­seen 31. maa­lis­kuu­ta 1896 ja meni tyt­tä­ren­sä Pol­lyn ta­loon Wil­les­de­niin. Siel­lä hän kie­toi mit­ta­nau­han vau­van kau­lan ym­pä­ril­le ja ku­ris­ti ty­tön. Sit­ten hän pak­ka­si Do­rik­sen vaat­teet pant­ti­lai­naa­moon vie­tä­vik­si. Seu­raa­va­na päi­vä­nä Dyer läh­ti ulos ja toi mu­ka­naan toi­sen lap­sen – täl­lä ker­taa pie­nen po­jan ni­mel­tä Har­ry Sim­mons – ja ku­ris­ti po­jan he­ti ir­ro­tet­tu­aan nau­han en­sin Do­rik­sen kau­las­ta käyt­tääk­seen si­tä Har­ryn­kin ku­ris­ta­mi­seen. Huh­ti­kuun 2. päi­vä­nä Dyer pak­ka­si mo­lem­mat ruu­miit gobeliinilaukkuunsa ja pa­la­si kotiinsa Cavershamiin. Ca­vers­ha­min su­lul­la hän heit­ti lau­kun Tha­mes­jo­keen.

Ri­kol­lis­ta tyyp­piä

Ta­nak­ka, har­maa­tuk­kai­nen, saa­liin ja mys­syyn jär­ke­väs­ti pu­keu­tu­nut Dyer ei vas­tan­nut ku­vaa ri­kol­li­ses­ta. Sii­hen ai­kaan ri­kol­lis­ta käy­tös­tä ja sen ai­heut­ta­jaa kä­si­tel­tiin kii­vaas­ti niin sa­no­ma­leh­dis­sä kuin tie­teen ja tai­teen maailmassa.

Useat po­lii­sit ja kri­mi­no­lo­git ym­pä­ri maailman tut­ki­vat ah­ke­ras­ti, oli­vat­ko tie­tyt ih­mi­set alt­tiim­pia ri­kol­li­seen toi­min­taan kuin muut. Alp­hon­se Ber­til­lon oli vuon­na 1879 tuot­ta­nut jär­jes­tel­män ri­kos­tut­kin­nan avuk­si, ja se kes­kit­tyi ruu­mii­no­sien, päi­den ja kas­vo­jen mit­taa­mi­seen ja tie­to­jen tal­len­ta­mi­seen. Fik­tios­sa ja tut­ki­muk­sis­sa kir­joi­tet­tiin ” ri­kol­li­ses­ta tai­pu­muk­ses­ta”, ja jo­pa rans­ka­lai­nen tai­tei­li­ja Ed­gar De­gas maalasi tau­lun ” Ri­kol­li­set kas­von­piir­teet”, jos­sa hen­ki­löil­lä on suu­ret kor­vat ja kyö­myt ne­nät. Ita­lias­sa puo­les­taan kri­mi­no­lo­gi Ce­sa­re Lomb­ro­so tut­ki, oli­vat­ko ata­vis­ti­set piirteet syn­nyn­näi­sen ri­kol­li­suu­den merk­ki. Hän us­koi, et­tä ri­kol­li­suu­teen oli ole­mas­sa pe­rin­nöl­li­siä syi­tä, jot­ka nä­kyi­vät fyy­si­si­nä tai psyyk­ki­si­nä poik­kea­vuuk­si­na – niin sa­not­tui­na ata­vis­tis­ti­si­na piir­tei­nä – ja et­tä ri­kol­li­sil­la näi­tä poik­kea­vuuk­sia esiin­tyi enem­män kuin ei- ri­kol­li­sil­la.

Lomb­ro­son kal­tais­ten tut­ki­joi­den työn ohel­la esi­tet­tiin mie­li­pi­tei­tä sii­tä, kei­tä ri­kol­li­set oli­vat. Esi­mer­kik­si ir­lan­ti­lai­sia pi­det­tiin alt­tii­na vä­ki­val­taan ja vai­mo­jen hak­kaa­mi­seen juo­mi­sen vuoksi; työ­väen­luo­kan edus­ta­jia pi­det­tiin ylei­ses­ti alt­tiim­pi­na te­ke­mään ri­kok­sia kuin ylem­pien luok­kien edus­ta­jia. Juu­ta­lais­ta väes­töä ar­vioi­tiin kiel­tei­ses­sä va­los­sa. Charles Dic­kens oli ai­em­min ku­van­nut va­ras­hah­mon­sa Fa­ri­nin juu­ta­lai­sek­si, ja ste­reo­tyyp­pi­nen ku­va heis­tä ra­han ah­nei­na, häi­käi­le­mät­tö­mi­nä ra­han­lai­naa­ji­na – jään­tee­nä Sha­kes­pea­ren ajoil­ta – säi­lyi. Niin­pä 1800- lu­vun lo­pul­la tai­teen, kir­jal­li­suu­den ja tie­teen maa­il­mat poh­ti­vat si­tä, mil­tä ri­kol­li­set näyt­ti­vät ja mis­tä he oli­vat läh­töi­sin.

Tren­de­jä vas­taan

Ame­lia Dyer oli kui­ten­kin eri­tyi­sen jär­kyt­tä­vä ta­paus lä­hin­nä kah­des­ta syys­tä. En­sin­nä­kin hän näyt­ti hy­vin kun­nial­li­sel­ta ja oli saa­nut hy­vät läh­tö­koh­dat elä­mäl­leen – kos­ka kaik­ki oli men­nyt pie­leen? Hä­nen äi­dil­lään tie­det­tiin ol­leen mie­len­ter­vey­son­gel­mia en­nen kuo­le­maan­sa, kun Dyer oli 11- vuo­tias, ja Dye­ril­la vai­kut­ti ole­van ge­neet­ti­nen tai­pu­mus mie­len hor­ju­mi­seen; pääs­ty­ään en­sim­mäi­sen ker­ran van­ki­las­ta hän oli yrit­tä­nyt it­se­mur­haa ja oli ajoit­tain mie­li­sai­raa­las­sa. On kui­ten­kin us­kot­ta­vam­paa, et­tä hän tees­ken­te­li mie­len­ter­vey­del­tään epä­va­kaa­ta ai­kaan, jol­loin hän us­koi toi­min­tan­sa pal­jas­tu­van ei­kä kek­si­nyt mi­tään muu­ta pa­ko­kei­noa. Hän meni mie­luum­min mie­li­sai­raa­laan kuin van­ki­laan. Mie­li­sai­raus ei ol­lut syy hä­nen ri­kol­li­seen toi­min­taan­sa, mut­ta hän käyt­ti si­tä mie­lel­lään te­ko­syy­nä.

Toi­sek­si jul­ki­nen in­ho hä­nen ri­kok­si­aan koh­taan liit­tyi su­ku­puo­leen. Nais­ten kuu­lui ol­la huo­leh­ti­via, äi­dil­li­siä olen­to­ja – vik­to­ri­aa­ni­nen ihan­ne oli nai­nen, joka pi­ti ko­din tyy­ne­nä ja jär­jes­tyk­ses­sä, pi­ti huol­ta pal­ve­li­jois­ta ja lap­sis­ta ja ra­kas­ti mies­tään eh­doit­ta. Dyer puo­les­taan oli ol­lut eros­sa mie­hes­tään jon­kin ai­kaa, ja hän­tä tun­tui mo­ti­voi­van ah­neus. Hän oli ove­la ja juo­nit­te­le­va, muut­ti Bris­to­lis­ta Car­dif­fiin ja sit­ten Rea­din­giin, jot­tei hän­tä löy­det­täi­si, käyt­ti vää­riä ni­miä ei­kä tun­te­nut myö­tä­tun­toa ta­paa­mi­aan äi­te­jä koh­taan tai ym­mär­tä­nyt hei­dän ah­din­ko­aan nai­mat­to­mi­na, epä­toi­voi­si­na nai­si­na. Pa­hin­ta oli, et­tei hän osoit­ta­nut lain­kaan rak­kaut­ta nii­tä vauvoja koh­taan, joi­den adoptioäiti hä­nen oli­si pi­tä­nyt ol­la, vaan tap­poi hei­dät tun­teet­to­mas­ti ei­kä tun­te­nut mi­tään kiin­ty­mys­tä hei­tä koh­taan. Se so­ti kaik­kea si­tä vas­taan, mil­lai­nen vik­to­ri­aa­ni­sen nai­sen kuu­lui ol­la. Hän käyt­täy­tyi ” mie­hi­seen” ta­paan, ja sik­si hä­nen ta­paus­taan pi­det­tiin eri­tyi­sen jär­kyt­tä­vä­nä.

Per­hey­ri­tys

On ar­vioi­tu, et­tä Dyer saat­toi tappaa jo­pa 400 las­ta, ja sil­lä hän an­sait­si­si pai­kan his­to­rias­sa yh­te­nä kaik­kien ai­ko­jen pa­him­mis­ta sar­ja­mur­haa­jis­ta. Hän oli ot­ta­nut kotiinsa lap­sia vuo­sien ajan, ja hä­nel­lä oli jo ai­em­pi tuo­mio las­ten heit­teil­le­jä­tös­tä.

Hä­nes­tä tu­li kui­ten­kin ai­na vain huo­li­mat­to­mam­pi. Kun hän oli Lon­toos­sa mur­haa­mas­sa Do­ris­ta ja Har­rya, proo­mu­mies löy­si vau­van ruu­miin Rea­din­gis­sä. Rus­ke­aan pa­pe­riin kää­rit­tyyn

DYER PAK­KA­SI MO­LEM­MAT RUU­MIIT GOBELIINILAUKKUUNSA JA PA­LA­SI KOTIINSA

CAVERSHAMIIN.

ruu­mii­seen ei ol­lut pan­tu mu­kaan riit­tä­väs­ti pai­no­ja. Se oli

He­le­na Fryn ruu­mis, ja ruu­mis oli kää­rit­ty pa­pe­riin, jos­sa lu­ki Bris­to­lin Temple Mead­sin ase­man ni­mi se­kä hen­ki­lön ni­mi ja osoi­te. Dye­ria alet­tiin epäil­lä, ja hä­nel­le ase­tet­tiin erään­lai­nen an­sa nuo­ren nai­sen avul­la, joka tees­ken­te­li ole­van­sa äi­ti ja tarvitsevansa kas­vat­tiäi­tiä vau­val­leen. Dyer jär­jes­ti ta­paa­mi­sen, mut­ta oven ta­ka­na oli­vat­kin po­lii­sit ei­kä hä­nen odot­ta­man­sa nuo­ri nai­nen. Hä­nen ta­los­saan löyh­kä­si mä­dän­ty­neil­tä ruu­miil­ta, vaik­ka siel­tä ei löy­ty­nyt yh­tä­kään ruu­mis­ta.

Kes­ti kuu­kau­den, en­nen kuin Do­rik­sen ja Har­ryn ruu­miit löy­det­tiin; Eve­li­na Mar­mo­nin täy­tyi tun­nis­taa tyt­tö­vau­van­sa pie­ni ruu­mis. Dye­rin tytt­tä­ren Ma­ry An­nin ( Pol­ly) ja vä­vyn Art­hur Pal­me­rin epäil­tiin vah­vas­ti aut­ta­neen Dye­ria tä­män teois­sa, mut­ta po­lii­si ei löy­tä­nyt to­dis­tei­ta hei­dän osal­li­suu­des­taan. Art­hur va­pau­tet­tiin, kun Dyer kir­joit­ti tun­nus­tuk­sen, jos­sa to­te­si vä­vyn­sä syyt­tö­mäk­si; myös syyt­teet Pol­lya vas­taan hy­lät­tiin.

Avut­to­mien aut­ta­ja?

Vau­va­kaup­pa nos­ti esiin aviot­to­mien las­ten ja hei­dän äi­tien­sä ah­din­gon. Mar­ga­ret Wa­ters joka oli tuo­mit­tu vau­va­kau­pas­ta 25 vuot­ta en­nen Dye­ria, oli röyh­keäs­ti to­den­nut, et­tä hän­tä vas­taan oli nos­tet­tu syy­te sik­si, et­tä ” pal­jas­tet­tai­siin jär­jes­tel­mä, jol­la pääs­tään eroon aviot­to­mis­ta lap­sis­ta, jär­jes­tel­mä, jon­ka hän tuo­mit­see jyr­käs­ti”. Näin sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä hän it­se oli ol­lut osa tä­tä ” jär­jes­tel­mää”. Hä­nen oi­keu­den­käyn­tin­sä tuo­ma­ri oli väit­tä­nyt, et­tä maa ja sen ri­ko­soi­keus­jär­jes­tel­mä oli ” ot­ta­nut teh­tä­väk­seen aut­taa köy­hiä, avut­to­mia ja viat­to­mia lap­sia”, joi­ta myy­tiin häi­käi­le­mät­tö­mil­le nai­sil­le. Vaik­ka vi­ral­li­ses­ti tun­nus­tet­tiin, et­tä jo­tain pitäisi teh­dä nii­den viattomien las­ten puo­les­ta, joi­den

JUL­KI­NEN IN­HO HÄ­NEN RI­KOK­SI­AAN KOH­TAAN LIIT­TYI

SU­KU­PUO­LEEN. NAIS­TEN KUU­LUI OL­LA HUO­LEH­TI­VIA.

äi­dit jät­ti­vät hei­dät häi­käi­le­mät­tö­mien nais­ten huos­taan, mui­den vau­va­kaup­paa har­joit­ta­vien, ku­ten Ame­lia Dye­rin, sal­lit­tiin jat­kaa hir­ve­ää toi­min­taa vie­lä vuo­si­kym­me­nien ajan.

Dye­ris­ta tu­li ta­val­laan kuo­le­ma­ton kuo­le­man­sa jäl­keen.

Dye­rin tap­pa­mis­ta lap­sis­ta mo­net jäi­vät tunn­nis­ta­mat­ta ja hei­dät unoh­det­tiin, mut­ta Dye­rin teois­ta teh­tiin bal­la­di Rea­din­gin raa­ka­lai­nen, jo­ta lapset lau­loi­vat leik­ki­ken­til­lä ja ka­duil­la.

Pääl­li­sin puo­lin iloi­ses­sa lau­lus­sa oli synk­kä taus­ta; Ame­lia Dye­rin ri­kok­sia pi­det­tiin niin jär­kyt­tä­vi­nä ja vik­to­ri­aa­ni­sen äi­din ihan­net­ta vas­taan so­ti­vi­na, et­tä hirt­tä­mi­nen oli lii­an lie­vä tuo­mio hä­nel­le. Bal­la­di te­ki sel­väk­si, et­tä ” Rea­din­gin raa­ka­lai­sel­le” ro­viol­la polt­ta­mi­nen oli­si ol­lut pa­rem­pi ran­gais­tus.

Muis­ta 1800- lu­vun lo­pun ja 1900- lu­vun alun Bri­tan­nian vau­va­kaup­pa­ta­pauk­sis­ta huo­li­mat­ta Ame­lia Dye­rin ta­paus on tun­ne­tuin ja sii­tä on kir­joi­tet­tu eni­ten – hän ei ol­lut enää nuo­ri, hän oli kun­nol­li­ses­ta per­hees­tä ja hän oli aloit­ta­nut kun­non työs­sä sai­raan­hoi­ta­ja­na. Hän oli nai­mi­sis­sa ja sai lap­sia – mut­ta hyl­kä­si nä­mä hy­väk­sy­tyt sym­bo­lit ja so­vin­nai­suu­den ja al­koi tappaa lap­sia ja heit­tää hei­tä kur­sai­le­mat­ta jo­keen näen­näi­sen ta­val­li­sen kau­pun­gin lä­hel­lä. Hä­nen ri­kok­sen­sa osoit­ti­vat, et­tä nai­set saat­toi­vat to­del­la ol­la yh­tä pa­ho­ja kuin mie­het, ja se jär­kyt­ti viktoriaanista yh­teis­kun­taa.

YLLÄ ” Rau­hoit­ta­vat lää­ke­sii­ra­pit” oli tar­koi­tet­tu las­ten ki­pu­jen lie­vit­tä­mi­seen – mut­ta niis­sä ole­va lau­da­nu­mi myös te­ki lap­sis­ta hil­jai­sia ja pas­sii­vi­sia, ku­ten Dyer tie­si.

YLLÄ Ame­lia Dyer käyt­ti ju­naa kul­kies­saan Bris­to­lin, Rea­din­gin ja Lon­toon vä­lil­lä ha­kies­saan adop­toi­vak­si an­net­ta­via vauvoja.

En­ke­lin­te­ki­jä Ame­lia Dyer vuon­na 1896, jol­loin hä­net tuo­mit­tiin mur­has­ta ja hir­tet­tiin. Tha­mes Val­leyn po­lii­si­museos­sa on edel­leen hä­nen hius­kieh­ku­ran­sa.

Van­ha vau­van­tap­pa­ja, il­keä rou­va Dyer hen­gel­lään teois­taan mak­saa sais. En­ti­sai­ka jos ois, syt­tyis noi­ta­vai­no ja niin kau­niis­ti ro­vio roi­huais. R E A D I N G I N R A A K A L A I N E N , L A U L U 1 9 0 0 - L U V U N A L U S T A

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.