Susan Smith
Valehteleva äiti
ENSIN HÄN SYYTTI ” MUSTAA MIESTÄ”, SITTEN EPÄVAKAATA MIELTÄÄN: MURHASIKO SUSAN SMITH OMAT LAPSENSA VAIN
HUOMIOTA SAADAKSEEN?
Yhdeksän päivän ajan lokakuussa 1994 sydäntäsärkevä tarina kahden viattoman lapsen joutumisesta asetta heilutelleen autoryöstäjän sieppaamaksi hiljaisessa risteyksessä ETELÄCAROLINASSA Yhdysvalloissa piinasi koko maata. Valtakunnallisella tv- kanavalla esiintynyt äiti vetosi nyyhkäysten välillä, että lapset palautettaisiin hyvässä kunnossa.
Vaikka äiti vaikutti kameran edessä hillityltä mutta järkyttyneeltä, pian hänen vilpittömyyttään alettiin epäillä, ja yleisön myötätunto vaihtui halveksuntaan, kun hän myönsi tehneensä käsittämättömän teon ja murhanneen omat lapsensa. Hän kertoi, että heidän ruumiinsa olivat paikallisen järven pohjassa. Syyttäessään sieppauksesta ” mustaa miestä” hän nostatti myös rotujännitteitä pienessä maalaiskaupungissa.
Kukaan ei täysin ymmärrä, miksi hän teki hirvittävän teon – hän väitti, että ” ei ollut täysissä järjissään” ja syytti käsittämättömästä teosta onnetonta elämäänsä. Saatuaan elinkautisen tuomion Susan Smith istuu vankilassa ja hakee edelleen epätoivoisesti huomiota ja kiintymystä kansalta, jonka huijasi uskomaan, että hän oli uhri, vaikka olikin itse asiassa murhaaja ja omahyväinen valehtelija.
Isäongelmia
Smithin varhaiset vuodet olivat traumaattisia ja vaikeita lapselle ymmärtää. Kun hän oli vasta kuusivuotias, hänen isänsä teki itsemurhan. Tämä tapahtui vain viikon kuluttua siitä, kun Smithin vanhemmat erosivat. Smithin äiti löysi nopeasti lohduttajan Beverley Russellista, joka oli paikallinen menestynyt liikemies, ja avioitui tämän kanssa vuonna 1979. Perhe muutti Russellin ylelliseen taloon kaupungin hienostoalueelle. Nuorena Smith alkoi pitää isänsä kuolemaa henkilökohtaisena torjumisena ja sanoi opettajalle: ” Minusta tuntuu kuin minut olisi hylätty. En usko, että isä rakasti minua, eihän hän silloin olisi tappanut itseään.”
Vaikka Smith sai uuden tilaisuuden elää onnellisena, hänellä oli ongelmia ja hän yritti itsemurhaa 13- vuotiaana.
Lisää ongelmia seurasi, kun Smith oli 15- vuotias ja hänen isäpuolensa alkoi ahdistella häntä. George Rekersin kirjan Susan Smith: Victim Or Murderer mukaan eräänä iltana Smith kiipesi Russellin syliin, niin kuin lapsi haluaa tukeutua vanhempaansa. Smith nukahti Russellin olkapäätä vasten ja heräsi siihen, kun Russellin käsi siirtyi hänen solisluultaan rinnalle. Sitten Russell siirsi Smithin käden omaan syliinsä. Smith teeskenteli koko ajan nukkuvansa. Smith selitti äidilleen, ettei loikannut pystyyn ja vastustellut
Tutkijat huomasivat, että Smithin kasvot pysyivät kuivina, kun hän itki nyyhkyttäen lapsiensa vuoksi, mikä
lisäsi heidän epäilyksiään.
seksuaalista hyväksikäyttöä siksi, että halusi ” nähdä, kuinka pitkälle Russell menisi”. Kun Smithin äiti vaati mieheltään selitystä, tämä ei kiistänyt tekoaan.
Smith teki isäpuolestaan ilmoituksen sosiaaliviranomaisille, jotka yhdessä paikallisen seriffinviraston kanssa tutkivat hänen väitteitään. Perhe otettiin terapiaan, ja vaikka Russell muutti ensin pois, muutaman terapiakerran jälkeen hän palasi perheen kotiin. Smithin äiti oli enemmän huolissaan siitä, että hänen tyttärensä oli aiheuttanut ilmoituksellaan julkisen kohun, kuin tyttärensä hyvinvoinnista. Viimeisenä lukiovuotenaan helmikuussa 1988 Smith haki apua terapeutilta. Hyväksikäyttö kotona oli jatkunut Russellin muutettua takaisin. Smith ei kuitenkaan nostanut syytettä, eikä hänen isäpuolensa joutunut vastuuseen teoistaan. Paikallislehti Charlotte Observerin mukaan Smith kertoi vuonna 1989 psykiatrille, että hyväksikäyttö oli oikea ” suhde”, joka alkoi, koska hän oli mustasukkainen siitä, että hänen äitinsä sai suurimman osan isäpuolen huomiosta.
Nuorena naisena Smithillä oli lukuisia kumppaneita – yksi oli 40- vuotias naimisissa oleva mies, joka katkaisi heidän suhteensa. Smith reagoi hylkäämiseen nielemällä suuren annoksen Tylenolia ja aspiriinia. Sairaalassa lääkärit määrittelivät diagnoosiksi sopeutumishäiriön, mikä tarkoittaa stressitilanteen laukaisemaa poikkeuksellista reaktiota. Ongelmistaan huolimatta Smith oli etevä oppilas, ja hänet äänestettiin viimeisenä lukiovuotena ” ystävällisimmäksi” luokkatoveriksi. Smith kaipasi kaikkein eniten rakkautta ja huomiota, ja sitä hän sai ( hetken aikaa) poikaystävältään ja pian ensimmäiseltä aviomieheltään David Smithiltä.
Mukava tyttö
Vaikka David oli miellyttävä ja ahkera mies, hänellä oli omat demoninsa. Hänen kotinsa oli syvästi uskonnollinen, ja hän oli lapsena kärsinyt yksinäisyydestä. Kun muut lapset leikkivät suurissa ryhmissä, David sai leikkiä vain vanhempiensa hyväksymien lasten kanssa. Hän ja Smith saivat lohtua toisiltaan, mutta heidän suhteensa muuttui pian myrkylliseksi.
Kun Smith totesi olevansa raskaana 20- vuotiaana, noin vuosi parin seurustelun alkamisesta, hän ja David päättivät mennä naimisiin. 11 päivää ennen vihkivaloja Davidin veli kuoli vaikeaan sairauteen ja hänen isänsä yritti itsemurhaa. Onnellisen kuherruskuukauden sijaan avioliitto alkoi siten, että he lohduttivat toisiaan. Heidän ensimmäinen poikansa Michael syntyi lokakuussa 1991, mutta onnellisen avioliiton pinnan alla heidän suhteensa oli hutera ja myrskyisä. Uskottomuudesta liikkui huhuja; monien lähteiden mukaan ensin oli uskoton Davidin uusi vaimo, sitten David kosti omalla syrjähypyllä. Heidän toiseksi viimeisen eronsa aikana Smith huomasi olevansa raskaana, ja pari palasi taas yhteen. Alex syntyi elokuussa 1993. Näihin aikoihin Smith aloitti sihteerin työt Conso Products Companyssa, jossa hänellä oli suhde pomonsa, Tom Findlayn, kanssa vuonna 1994. Suhde pantiin jäihin pääsiäisen aikaan, kun David sai tietää siitä, mutta syyskuussa suhde jatkui sen jälkeen, kun Smith ilmoitti Davidille haluavansa avioeron.
Kun Smith erosi Davidista lopullisesti, hän jatkoi suhdettaan Findlayn kanssa, jonka isä Cary johti yhtiötä, jossa he työskentelivät. Vaikka Smith oli yksinhuoltaja, hän ja Findlay näyttivät molemmat hoitavan vanhemman roolin tehokkaasti ja ilman suurempia ongelmia. Heidän suhteensa kuitenkin päättyi pian, kun Findlay kirjoitti Smithille kaksisivuisen kirjeen 25. lokakuuta ja kertoi, ettei hän halunnut lapsia eikä halunnut esittää isäpuolta tai olla naisen kanssa, jolla oli lapsia. Hän myös arvosteli Smithiä siveettömyydestä ja ” mieshulluudesta”, jonka hän oli omin silmin nähnyt, kun Smith oli suudellut ja hyväillyt ystävän aviomiestä allasbileissä. Viimeisissä jäähyväisissään hän kirjoitti: ” Jos haluat joskus itsellesi minun kaltaiseni mukavan miehen, sinun täytyy toimia kuin mukava tyttö. Ja sinä tiedät, etteivät mukavat tytöt makaa naimisissa olevien miesten kanssa.”
Kirjeestä tyrmistynyt Smith otti yhteen Findlayn kanssa. Hän paljasti isäpuolensa hyväksikäytön, mutta kun se ei synnyttänyt hänen toivomaansa reaktiota, hän kertoi maanneensa myös Findlayn isän kanssa. Vihainen Findlay ilmoitti, ettei halunnut enää olla hänen kanssaan. Klo 15.30 Smith lähti työpaikaltaan hakemaan 3- vuotiasta Michaelia ja 14- kuukautista Alexia päiväkodista. Hän palasi myöhemmin iltapäivällä kertomaan Findlaylle, että oli valehdellut makaamisesta tämän isän kanssa, mutta hänet saatettiin ulos Findlayn toimistosta, ja hän palasi kotiin. Eroa edelleen märehtivä Smith soitti sinä iltana ystävälle, joka oli ollut illallisella Findlayn kanssa, ja muillekin ystäville kysyäkseen, oliko hänen entinen rakastajansa puhunut hänestä. Kun hän sai tietää, ettei Findlay ollut puhunut hänestä lainkaan, hän kiinnitti lapsensa Mazdansa turvavöihin ja ajeli ympäriinsä miettien, kuinka voisi selvitä kaikista ongelmistaan.
SMITH KIINNITTI LAPSENSA MAZDANSA TURVAVÖIHIN JA AJELI YMPÄRIINSÄ MIETTIEN,
KUINKA VOISI SELVITÄ KAIKISTA ONGELMISTAAN.
Punainen valo
Smith hakkasi nyrkillä ventovieraan ovea ja huusi apua, itki ovella, että joku oli varastanut hänen autonsa ja vienyt hänen lapsensa. Talossa oleva perhe soitti hätänumeroon, ja FBI: lle ja Etelä- Carolinan poliisille ilmoitettiin. Kun poliisi saapui, Smith kertoi käsittämättömän kauhukertomuksen. Hän selitti, miten oli pysähtynyt liikennevaloissa Monarch Hillin tekstiilitehtaan luona valtatiellä 49, ja ” musta mies” oli loikannut autoon ase kädessään. Mies painoi aseen hänen kylkeään vasten ja käski hänen ajaa.
Kun he lähestyivät John D. Long - järvelle kääntyvää tietä, hyökkääjä käski hänen ajaa tien sivuun ja nousta autosta. Smith sanoi anelleensa mieheltä, että saisi ottaa lapset mukaansa, mutta anelut olivat kaikuneet kuuroille korville. ” Minä huolehdin heistä”, muukalainen sanoi hänelle, ennen kuin kaasutti pois lapset turvavöissä takapenkillä. ” Minä rakastan teitä”, Smith oli huutanut, kun hänen lapsensa katosivat näkyvistä. Tapahtumalle ei ollut todistajia, Smith kertoi poliisille; risteys, jossa hänen autonsa oli ryöstetty, oli ollut autio, eikä näkyvillä ollut autoja tai ohikulkijoita, jotka olisivat voineet auttaa häntä.
Poliisi teetti luonnoksen Smithin lapset vieneestä miehestä, mutta luonnoksen tekeminen oli hankalaa, koska Smithin muistikuvat sieppaajasta olivat hatarat ja hän epäröi kertoa tarkkoja yksityiskohtia miehen ulkonäöstä. Smith sanoi miehen olleen mustaihoinen, iältään 30– 40 vuotta, noin 180 cm pitkä ja noin 80 kg painava. Hän kuvasi vielä tarkemmin, että miehellä oli tummat hiukset ja tummat silmät, mies oli keskikokoinen, ja yllään miehellä oli farkut, harmaa pipo ja ruudullinen paita. Se aiheutti hieman ongelmia paikallispoliisille, koska ylimalkaisen kuvauksen perusteella oli vaikea tunnistaa epäiltyä. Luonnoskuva epäillystä teipattiin jokaisen kaupan seinään Unionin piirikunnassa. Samaan aikaan afroamerikkalaisen yhteisön jäseniä pysäytettiin umpimähkään ja kuulusteltiin sieppauksesta.
Melko pian Smithin ilmoitettua lastensa katoamisesta etsivät alkoivat epäillä Smithin tarinassa olevan jotain hämärää. Järkytyksestään huolimatta hän muutti tarinaansa koko ajan. Kameran edessä Smithin suru ei kuitenkaan horjunut. ” En voi syödä, en voi nukkua, en voi tehdä muuta kuin ajatella heitä. Haluan vain halata heitä ja kertoa, että rakastan heitä”, Smith nyyhkytti entisen miehensä rinnalla vedotessaan lapset vieneeseen sieppaajaan. Molemmat Smithit joutuivat valheenpaljastustestiin, jonka David läpäisi, mutta äidin testitulos oli epäselvä. Poliisi kuitenkin selitti, ettei ollut harvinaista, että järkyttynyt äiti antoi ristiriitaisia vastauksia.
Yhd eksän petoksen päivää
Union, joka oli sieppausten aikaan hiljainen 10 000 asukkaan kaupunki, hätkähti aivan kotikulmilla tapahtuneen tragedian vuoksi. Vaikka ” vieraanvaraisuuden kaupunkina” tunnettu Union jatkoi kadonneiden poikien etsintää ja sukeltajat kolusivat lähivesiä, poliisit alkoivat epäillä, että heidän pitäisi etsiä paljon lähempää kotia. Poliisi oli seurannut useita umpikujaan johtaneita vihjeitä eikä ollut edistynyt lainkaan lasten löytämisessä. Miksi miespuolinen autonryöstäjä oli ottanut lapset eikä lasten äitiä? Jos ryöstön motiivi oli raha, miksi lapset oli siepattu mutta heistä ei ollut vaadittu lunnaita?
3. marraskuuta Smith kiisti lattean monotonisella äänellä väitteet, joita oli alettu esittää hänen osallisuudestaan lasten katoamiseen: ” On loukkaavaa ajatella, että minua syytettäisiin tai että edes uskottaisiin, että voisin tehdä pahaa omille lapsilleni. Äidillä on luontainen vaisto suojella lapsia kaikelta pahalta, ja vaikein osa tässä koettelemuksessa on se, etten tiedä, saavatko lapset kaiken tarvitsemansa selvitäkseen, ja se sattuu kovasti.” Samaan hengenvetoon hän lisäsi: ” Michael ja Alex, rakastan teitä, ja juhlimme kunnolla, kun pääsette kotiin.” Hän ja David olivat esiintyneet kaikissa kolmessa suuressa amerikkalaisessa aamuohjelmassa ja vedonneet, että lapset palautettaisiin vahingoittumattomina, mutta muutaman tunnin sisällä tutkijat tajusivat, että Smithin valheet alkoivat paljastua.
Smith oli väittänyt, että tapahtumalle ei ollut todistajia, mutta hänen tarinansa tuntui poliisista ajan mittaan aina vain oudommalta. Risteyksessä, jossa hän sanoi ryöstön tapahtuneen, valot vaihtuivat punaiseksi vain, kun risteävästä suunnasta tuli auto, joka aktivoi liikennevalojen tunnistimen. Jos siis Smith oli ollut pysähtyneenä punaisiin valoihin, kuten hän väitti, risteyksessä oli täytynyt olla joku muukin, ja tämä olisi nähnyt hyökkääjän. Smith kuitenkin väitti tiukasti, että todistajia ei ollut. Kuinka hän siis oli joutunut pysähtymään punaisiin valoihin?
Poliisi päätti käyttää hieman arveluttavaa ( mutta laillista) taktiikkaa saadakseen Smithin tunnustamaan. He olivat suunnitelleet näyttävänsä Smithille väärennetyn lehtiartikkelin naisesta, joka oli tappanut lapsensa, kärsinyt tuomionsa ja mennyt sitten naimisiin rikkaan, menestyvän liikemiehen kanssa. He antaisivat Smithin puhua naisen kanssa, joka oli todellisuudessa salainen agentti, ja toivoivat, että jos häpeä ei saisi naista tunnustamaan, niin toivo vankilan jälkeisestä elämästä saisi.
Ennen kuin suunnitelma ehdittiin toteuttaa, seriffi Howard Wells tapasi Smithin hiljaisessa huoneessa baptistikirkossa. Hän katsoi Smithiä suoraan silmiin ja sanoi: ” Se ei voinut tapahtua niin kuin
PIAN SMITHIN ILMOITETTUA LASTENSA KATOAMISESTA ETSIVÄT ALKOIVAT EPÄILLÄ SMITHIN TARINASSA
OLEVAN JOTAIN HÄMÄRÄÄ.
Oikeudessa Smithin veli kertoi valamiehistölle: ” En usko, että Susan tiesi, mitä teki... Järvellä ei ollut sinä iltana minun tuntemani Susan.” YLLÄ Smithin poikien murhan rekonstruktiossa tutkijat näyttivät, kuinka Susanin autolta oli kestänyt 6 minuuttia vajota veteen. Tuulilasi oli rikkunut, kun se osui järven pohjaan.
Sukeltajat, jotka löysivät auton John D. Long - järven pohjasta, kertoivat oikeudelle havainnoistaan. Vaikka he olivat tutkineet järveä tutkinnan alkuvaiheissa, etsintäaluetta oli tarvinnut laajentaa vain kolmella metrillä, ennen kuin he löysivät Smithin hylkäämän viininpunaisen auton. Sukeltaja John Morrow kertoi oikeudessa, miten hän oli nähnyt pienen käden puristuneena lasia vasten, kun hän oli mennyt lähemmäs ylösalaisin kääntynyttä uponnutta autoa.
Valamiehistön jäsenille näytettiin myös rekonstruktiovideo rikospaikasta. Kun he katselivat samanlaisen auton painumista järven pohjaan hitaasti ja armottomasti, he pohtivat, millainen Smith oikein oli, kun oli tehnyt niin kammottavan teon. ” Yhdeksän päivää hän manipuloi Davidia, heidän perheitään, tätä maata ja koko maailmaa”, totesi asianajaja Tommy Pope. ” Hän katsoi meitä jokaista silmiin ja valehteli.” 29. heinäkuuta, kaksi viikkoa kestäneen käsittelyn jälkeen, valamiehistön yhdeksän miestä ja kolme naista harkitsivat kaksi ja puoli tuntia ennen kuin päättivät tuomita Smithin elinkautiseen vankeuteen. He suosittelivat, että ehdonalaista harkittaisiin 30 vuoden kuluttua vuonna 2024. Smith istuu edelleen vankilassa.
Jonkin aikaa kaupungin koettelemuksen jälkeen afroamerikkalaisella yhteisöllä oli paha maku suussa, koska
Smith oli väittänyt, että lapset oli siepannut musta mies, ja koska sen vuoksi Unionin väki oli alkanut jo teroittaa hankojaan. Naisvankilan muurien sisälläkin Columbiassa Smith kaipaa edelleen hellyyttä ja huomiota. Kaksi vanginvartijaa on jäänyt kiinni seksin harrastamisesta Smithin kanssa, vaikka Smithiä on painokkaasti kielletty jättämästä kahden miesvartijoiden kanssa. Smith on sittemmin siirretty Leathin vankilaan Greenwoodiin. 40- vuotiaana hän yritti jälleen itsemurhaa. Vartijoita kohtasi
hirvittävä näky sen jälkeen, kun epätoivoinen vanki viilsi ranteensa selliin salakuljetetulla partakoneenterällä. Smith on myös tiettävästi aloittanut kalterien takana suhteita naisten kanssa sekä miespuolisten kirjeenvaihtotovereiden kanssa. Kirjeissä, joita hän kirjoitti kolumbialaisiin sanomalehtiin vuonna 2015 ja jotka on allekirjoitettu ironisesti ” Vilpittömästi, Susan”, hän sanoo: ” En ole sellainen hirviö kuin yhteiskunta uskoo. Kaukana siitä.”
SMITH MURTUI. NYYHKYTYSTEN LOMASSA TULI PALJASTUS, JOTA TUTKIJAT OLIVAT
EPÄILLEET ALUSTA SAAKKA.