Amanda Knox
Petollinen Amanda Knox
MEREDITH KERCHERIN MURHASTA JA KNOXIN OIKEUDENKÄYNNISTÄ ON TULLUT YKSI TÄMÄN VUOSITUHANNEN TUNNETUIMMISTA TAPAUKSISTA. MITEN TÄHÄN ON
TULTU, JA OLEMMEKO UNOHTANEET TODELLISEN UHRIN?
Olemme nyt kaikki asiantuntijoita. Mieti, kuinka monta tuntia olet katsellut rikossarjoja, joissa kerrotaan, kuinka voi huomata miehen kasvoilta värähdyksen, joka kertoo hänen olevan syyllinen, tai kuinka jotain todistetta voidaan peukaloida. Mieti, kuinka paljon tosielämän rikosdokumentteja olet nähnyt tai jopa CSI: n tai The Wiren kaltaisia ohjelmia, joissa on kovasti tavoiteltu ” kuin aitoa poliisityötä” - leima. Mieti, kuinka vihainen olit katsellessasi Making A Murderer - ohjelmaa. Meidät on saatu uskomaan, että meille on annettu välineet toimia oikeusprosessin ja kriminaalipsykologian asiantuntijoina – ja se voi olla vaarallista. Sillä tiedostusvälineet, jotka nuo välineet meille antavat, antavat meille myös kertomuksen.
Trage diasta irvikuvaksi
1. marraskuuta 2007 Italian Perugiassa tapahtui jotain kauheaa. Meredith Kercherin murha oli kauhistuttava; nuori nainen menetti henkensä raa'assa rikoksessa kaukana kotoa, ja se herätti koko maailman huomion toimittajien vallatessa kaupungin. Sen jälkeiset tapahtumat lisäävät ja vääristävät yhä tragediaa, joka on jatkunut jo kymmenen vuotta, ja synnyttävät lukuisia keskusteluja, salaliittoteorioita ja syytöksiä, joista yksikään ei näytä laantumisen merkkejä.
” Muistan, kun tarina julkaistiin, ja oikeutta käytiin alusta asti melko lailla tiedotusvälineissä, koska jutussa oli kaikki uutisoinnin arvoiset elementit”, kriminologian professori tohtori Elizabeth Yardley Birmingham City Universitystä totesi Real Crime
- lehdelle. ” Oli selvää, että tämä tarina ei laantuisi ikinä, mutta muistan ajatelleeni tuolloin: ' Toivon todella, että poliisitutkinta on täysin aukoton ja kaikki hoidetaan pilkulleen.' Mutta valitettavasti niin ei käynyt.”
Tässä vaiheessa itse rikos on noin puolet julkista keskustelua hallitsevasta tarinasta, jos sitäkään. Meidän ei kuitenkaan pidä unohtaa jutun todellista uhria. Henkilöä, joka ei enää voi puhua, joka ei enää voi korjata vääryyttä.
Meredith Kercher oli ystävällinen, suosittu 21- vuotias nainen Etelä- Lontoosta. Hän opiskeli Euroopan politiikkaa ja italiaa Leedsin yliopistossa, kun hän matkusti Perugian yliopistoon lokakuussa 2007. Kun hänet löydettiin kuolleena Via della Pergolan asunnosta, jonka hän jakoi kolmen muun naisen kanssa, häntä oli puukotettu ja hänet oli raiskattu. Nämä ovat kiistämättömiä tosiasioita. Kuinka siis on mahdollista, että niistä syntyi kiihkeän mysteerin ilmapiiri?
Vastaus tähän kysymykseen on Meredithin huonetoveri Amanda Knox, josta pian tuli koko jutun keskipiste. Hänen kasvonsa liitetään juttuun, ja ne ovat toimineet keskustelun katalysaattorina.
” Kaikilla oli silloin ja tuntuu olevan edelleen jonkinlainen mielipide asiasta, ja luultavasti niin on aina”, totesi Rod Blackhurst, Netflix- dokumentin Amanda Knox toinen ohjaaja, Real Crime - lehdelle. ” Niin monet tämän jutun osa- alueista sekä tapa, jolla juttu esiteltiin yleisölle, vetoavat ihmisten pelkoihin. Siinä on hitchcockmainen vivahde, vai mitä? Amanda nähtiin pulaan joutuneena neitona, ja toiset taas pitivät häntä sutena lammasten vaatteissa. Sen vuoksi ja siksi, että kerronta sovitettiin sellaiseksi, että se piti yleisön koukussa ja sai haluamaan aina vain lisää, kaikilla maailman ihmisillä on mielipide asiasta, ja meistä se on kiehtovaa: miksi yhteiskuntamme ja kulttuurimme pitää tällaisia tarinoita niin kiehtovina?”
Hurjia teorioita
Aloitamme tapahtumien ristiriitaisista versioista. On Knoxin, syyttäjän ja tietenkin yleisön versiot. Mutta aloitetaan uuden Netflix- dokumentin päähenkilöstä. Amanda Knox toteaa, että hän nukkui murhayönä poikaystävänsä Raffaele Solleciton asunnossa. Seuraavana aamuna hän palasi omaan asuntoonsa käydäkseen suihkussa ja huomasi siellä veripisaroita lattialla. Hän ajatteli, että ne olivat Kercherin kuukautisvuotoa, pikemminkin hygieniaongelma kuin todiste rikoksesta, ja hän kävi suihkussa. Ohjelmassa hän väittää, että vetämättä jätetyt ulosteet vessanpytyssä saivat hänet ajattelemaan, että jotain oli vialla. Kun hän koputti kämppäkaverinsa ovelle eikä saanut vastausta, hän soitti Sollecitolle, joka huomasi saavuttuaan merkkejä murrosta eikä saanut murrettua huoneen ovea auki. He kutsuivat poliisit, jotka pääsivät sisään huoneeseen, ja silloin Meredithin ruumis löytyi.
Syyttäjä uskoo, että Knox ja Sollecito olivat talossa sinä yönä, samoin kuin paikallinen Rudy Guede, jolla oli rikosrekisteri, ja että he olivat vastuussa murhasta. Me kaikki tunnemme otsikot ” pieleen menneistä huumehöyryisistä seksileikeistä”, mutta tiedot ovat täsmentyneet tutkimuksen aikana. Syyttäjä Giuliano Mignini uskoo, että Kercher moitti Knoxia tämän löyhästä moraalista ja että raivostunut amerikkalainen reagoi äärimmäisen
POLIISI SAATTOI VIITATA SUORAAN VAIN AMANDA KNOXIN KÄYTÖKSEEN
MURHAN JÄLKEEN.
väkivaltaisesti ja käski kahta miestä tekemään jotain kauheaa. Se on painajaismainen teoria, mutta missä olivat todisteet?
” Rikospaikkatutkimuksessa tehtiin paljon virheitä, ja se aiheutti monia ongelmia”, tohtori Yardley kertoi. Tässä jutussa ratkaisevan tärkeää oli fyysisten todisteiden epäluotettavuus. Veitsi löytyi murhan jälkeen Solleciton asunnosta, ja siinä kerrottiin olleen Kercherin DNA: ta. Se vaikutti kiistämättömältä todisteelta. Mutta se ei ollut. Muutoksenhakukäsittelyssä todettiin, että positiivinen tulos johtui todisteen talteen ottaneen tiimin virheellisestä todisteen käsittelystä. Rintaliivien hakanen, jossa oli Solleciton ja neljän muun ihmisen DNA: ta, oli myös epäluotettava todiste, koska se löydettiin 47 päivää murhan jälkeen, jolloin rikospaikka oli sotkettu. Luminolitesti paljasti Knoxiin ja Sollecitoon täsmäävät jalanjäljet, mutta sitä ei voitu todistaa, että niissä oli verta, koska niissä ei ollut tarpeeksi Kercherin DNA: ta. Nämä ristiriidat ja virheet olivat kulmakiviä, joiden perusteella Knoxin ja Solleciton valitus hyväksyttiin ja heidät todettiin ensimmäisessä oikeudenkäynnissä syyttömiksi 3. lokakuuta 2011.
Tuomioon vaikuttivat myös syyttäjän todistajat, jotka kaikki murtuivat, kun heitä painostettiin hiukankin. Antonio Curatolon ja Hekuran Kokomanin kertomukset eivät pitäneet puolustuksen kuulustelussa, ja toisilla, kuten kaupan omistaja Marco Quintavallella, joka väitti, että Amanda oli ostanut puhdistusaineita kovalla kiireellä, ei ollut esittää todisteita sanojensa tueksi. Edes väitettä siitä, että
Sollecito ja Knox olivat lavastaneet murron ja siivonneet rikospaikan, ei voitu todistaa.
Syyttäjä Giuliano Mignini ja poliisi saattoivat viitata suoraan vain Amanda Knoxin käytökseen murhan jälkeen. Häntä koko tapaus ei tuntunut hetkauttavan lainkaan siitä hetkestä lähtien, kun poliisi tuli paikalle. Hänet kuvattiin suutelemassa Sollecitoa rikospaikan ulkopuolella ( tästä lisää kohta). Hänen toimintansa vaikutti Kercherin ystävistä kylmältä. Hänen on kerrottu jopa tanssineen, kun hän johdatti poliisin sisälle taloon tutkimaan rikospaikkaa toisen kerran. Knoxin käyttäytyminen saattoi olla syy siihen, miksi poliisi kiinnitti niin pian huomionsa häneen, mutta se oli suuri syy siihen, miksi yleisö teki omat päätelmänsä niin nopeasti.
” Kun joku liittyy tällaiseen asiaan, asiantuntijat tarkkailevat kaikkea hänen käyttäytymistään, samoin itsensä asiantuntijoiksi kuvittelevat”, tohtori Yardley selitti. ” Usein murhajuttujen lehdistötilaisuuksissa, joissa on mukana uhrin perhe, kaikki katselevat perhettä ja miettivät: ' Kuka heistä teki sen?' He tarkkailevat, kuinka herkkiä he ovat ja ovatko he asianmukaisen järkyttyneitä. Uskon, että me odotamme ihmisiltä tietynlaista käyttäytymistä, kun he ovat kokeneet jotain tällaista, ja kun käytös ei vastaa odotuksiamme, se tavallaan antaa meille luvan osoittaa heitä ja sanoa: ‘ He eivät toimi odotetulla tavalla, joten heidän täytyy olla sekaantuneita siihen tavalla tai toisella.’
Kerskailua
Tilanteeseen sopivan käytöksen käsitteeseen kriminologit, asiantuntijat ja viranomaiset aina palasivat. Etsimme heikkoja kohtia, etsimme paljastavia asioita. Knox antoi meille yhden melkein heti, ja siitä tuli yksi raskauttavimmista aseista syyttäjän arsenaalissa.
” Oli yksi hetki, jolloin Amanda ja Raffaele suutelivat talon ulkopuolella, ja siitä tuli tavallaan ikonisin kuva maailmanlaajuisesti”, Amanda Knox - dokumentin toinen ohjaaja Brian MCGINN kertoo. ” Monet ihmiset pitivät erittäin epäasiallisena käytöksenä sitä, että joku suutelee poikaystäväänsä rikospaikan ulkopuolella, kun huonetoveri on löydetty murhattuna. Se oli meistä ehdottoman kiehtovaa, ja teimme paljon töitä yrittäessämme saada ihmiset ymmärtämään, että tilannetta ja kuvaa voidaan tulkita monella eri tavalla. Varmasti oli ihmisiä, joista se oli sopimatonta, ja varmasti oli niitä, jotka ajattelivat: ' Ai, tuo näyttää normaalilta lohduttamiselta järkyttävän tapahtuman jälkeen.'”
Tasapaino löytyy myöhemmin, kun osaa jälkiviisaana asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Kercherin murhan jälkeisinä päivinä huomio keskittyi uskomattoman kiivaasti Knoxiin, ja otsikoissa alettiin kertoa epäillyn tarinaa eikä uhrin.
” Kriminologiassa meillä on käsite ' ihanteellinen uhri'”, tohtori Yardley selitti. ” Pohjimmiltaan se tarkoittaa ihmisiä, jotka mielestämme ansaitsevat parhaiten uhrin statuksen, eli ihmisiä, jotka ovat täysin viattomia eivätkä ansaitse lainkaan sitä, mitä heille tapahtui, ja Meredith Kercher on hyvin ihanteellinen uhri. Toisaalta on kai olemassa myös ihanteellinen rikollinen, mutta se ei ole mikään tieteellinen käsite. Henkilö, jonka käytös on täysin epänormaalia ja joka erottuu muista poikkeavana, joku, joka ei käyttäydy niin kuin pitäisi. Uskon, että aloimme nähdä rikoksentekijän leiman Amandassa hyvin varhaisessa vaiheessa, ja monet esimerkit hänen käytöksestään tukivat tulkintaa.”
Knoxin käytös oli ehkä ensimmäinen asia, jonka perusteella syyttäjä ja yleisö tuomitsi Knoxin, mutta se ei todellakaan ollut ainoa asia, joka herätti heidän kiinnostuksensa. Siihen, miksi Knox oli huomion keskipiste eikä Sollecito tai Guede, on syynsä, ja se sama syy johti Migninin päätelmään tappajan sukupuolesta sillä perusteella, että rikoksen jälkeen ruumiin päälle oli levitetty peitto.
” Uskon, että meitä kiehtovat paljon miehiä enemmän naiset, jotka tappavat, ja naiset, joita syytetään tappamisesta”, sanoi tohtori Yardley. ” Koska yleensä murhia tekevät miehet – uskoakseni Englannissa ja Walesissa noin 90 prosenttia murhaepäillyistä on miehiä ja vain 10 prosenttia naisia, ja siksi ajatus naisten väkivaltaisuudesta kiehtoo meitä edelleen. Ei siis ole yllätys, että Knox joutui keskiöön, sillä se liittyy yleiseen kulttuuriseen kiehtovuuteen naisia kohtaan, jotka rikkovat sääntöjä ja jotka ylittävät niin kutsutun naisellisen ja hoivaavan käytöksen rajoja.”
” Hemaiseva Knox”
Mitä tulee sääntöjen rikkomiseen, asiaan liittyi tietenkin seksuaalinen elementti. Se, että Amanda Knox oli nuori nainen, joka oli seksuaalisesti aktiivinen, oli varsinainen kultakaivos Perugiaan tulleille sensaatiolehtien toimittajille. Häntä kutsuttiin hemaisevaksi Knoxiksi, häneltä kysyttiin ” poikkeavasta seksistä”, ja etusivuilla oli sellaisia otsikoita kuin ” Kuollut tyttö pelkäsi Knoxin seksileluja”. Ajatus siitä, että Kercher oli kauhistunut Knoxin julkeasta siveettömyydestä, oli syyttäjän jutun kulmakivi, ja sitä pidettiin hyökkäyksen alkuperäisenä syynä. Samaan aikaan etelälontoolaisen tytön nimi vaihtui etusivuilla siksi, mikä hänestä oli tullut, kun sensaatiolehtien ihanteellinen epäilty muuttui päivä päivältä hirviömäisemmäksi.
” Arvioimme miesten ja naisten käyttäytymistä hiukan eri
perusteilla, ja uskon, että Italiassa ja katolisissa maissa yleisesti vallitsevilla konservatiivisilla näkemyksillä siitä, kuinka naisten pitäisi käyttäytyä, oli siihen merkittävä vaikutus”, tohtori Yardley totesi. ” Paikalliset olivat siksi melko tyrmistyneitä hänen käytöksestään, mutta Perugia oli opiskelijakaupunki ja yliopisto oli iso osa kaupungin elämää, joten mielestäni hänen käytöksensä ei ollut erityisen poikkeuksellista. Mutta uskon, että kyse oli tuomitsemisesta: ' Katsokaa, millä kaikella tavalla hän käyttäytyy erilailla kuin naisen kuuluisi', ja vastaavaa.”
Knoxin sukupuoli, seksuaalisuus, ulkonäkö ja käytös antoivat tiedotusvälineille eväät luoda kunnon myrsky. Häntä kuvattiin häikäilemättömäksi jääneidoksi, joka käytti seksiä saadakseen miehet tekemään hirveitä asioita puolestaan, kieroutuneeksi sekopääksi, joka ei osoittanut katuvansa tekojaan. Ei ihme, että se aiheutti sensaation; tiedotusvälineiden esittämä versio on kuin suoraan elokuvasta. ” Epätavallinen elementti vetää ihmisiä puoleensa, ja opetan viimeisen vuoden kriminologian opiskelijoilleni käsitteen, jota joskus kutsutaan ' uutisarvoksi'”, tohtori Yardley selitti. ” Kriminologian tutkija Yvonne Jewkes löysi 12 rikosuutisarvoa – mikä tekee rikosjutusta uutisen arvoisen. Siinä on mukana kaikki ainesosat: on hieman poikkeuksellinen elementti, väkivaltaa, seksiä; mukana ovat kaikki nämä asiat, ja se tekee sen luonteesta ainutlaatuisen. Uskon, että jos Amanda Knoxia ei olisi yhdistetty asiaan tai väitetty hänen osallistuneen siihen millään tavalla, tarina olisi erilainen, ehkä ei yhtä näkyvä.”
Näkyvä se kuitenkin ehdottomasti oli. Oikeudenkäyntiin liittyvää mediamyrskyä oli mahdotonta sivuuttaa, kun uusia ja järkyttäviä tosiasioita näytti ilmaantuvan huolestuttavaa vauhtia. Kun oikeudenkäyntiin liittyy niin uskomaton määrä lehtijuttuja ja mielipiteitä, on vaikea kuvitella, millainen paine on kohdistunut ei vain tutkijoihin vaan kaikkiin, jotka ovat yrittäneet pysytellä puolueettomina. ” Minusta sillä on hyvin suuri vaikutus, koska kaikki pääsevät internetiin, ja kun oikeudessa on valamiehistö, jotkut ovat lukeneet murhasta internetissä, Twitterissä tai Facebookissa”, sanoi tohtori Yardley, ” ja ihmiset altistuvat näille erilaisille mielipiteille ja ennakkoluuloille ja stereotypioille enemmän kuin koskaan aiemmin, koska ne ovat nyt läsnä kaikkialla ympärillämme. Uusi media on muuttanut täysin rikosoikeuden maiseman.”
Sosiaalinen media ei ehkä ollut aivan yhtä vahva voima vuonna 2007 kuin se on tänään, mutta iltapäivälehtien osalta tilanne oli tietenkin toinen, ja jokainen, joka on nähnyt Netflix- dokumentin Amanda Knox, tietää, että entisen Daily Mailin toimittajan, Nick Pisan, ääntä on vaikea unohtaa. Ohjaajat käyttävät häntä lähinnä median kasvoina ja äänenä, ja hän on valmis ja halukas antamaan yhtä huomiotaherättäviä lausahduksia kuin hänen otsikkonsa olivat. Kun hän kuvailee juttua ” toimittajan märäksi uneksi”, puhuu Knoxin ja Solleciton someprofiilien penkomisesta vihjailevien kuvien löytämiseksi ( sieltä nimi Hemaiseva Knox oli peräisin) ja muistelee otteita Knoxin vankilapäiväkirjasta, hän on järisyttävän rehellinen.
Yksi yllättävimmistä paljastuksista oli se, että hyvin pieni osa, jos mikään, julkaistuista asioista kävi läpi minkäänlaista faktojen tarkistusta. Toimittaja kuulee jotain, julkaisee sen, ja kun se on painettuna sanomalehdessä, se on totta. Tohtori Yardley kertoi, että tavasta, jolla elementtejä lisätään näihin tarinoihin faktoina, on tulossa aina vain suurempi ongelma. ” Sitä vain olettaa, että faktat tarkistetaan, mutta selvästikään niin ei aina ole”, moitti tohtori Yardley.
” Suurelta osin se liittyy ajatukseen nettietsivästä”, hän sanoi. ” Joten jos käyt monilla tosirikosfoorumeilla Redditissä ja luet joitakin monista blogeista, joita tosielämän rikoksista kirjoittavat ovat perustaneet, siellä keskustellaan paljon tähän tyyliin: ' No, tuo tyyppi käyttäytyi hiukan oudosti, joten hänen täytyy olla sekaantunut juttuun', ja usein netissä keskustellaan siihen tyyliin, että sellaisista asioista tulee tosia, jotka eivät oikeasti ole totta.
Koska joku kirjoittaa jotain blogissa tai sanoo podcastissa, siitä tulee eräänlainen vahvistettu tarina rikoksesta, joten minusta tämä faktan ja fiktion sekoittuminen vääristää kokonaiskuvaa. Siitä tulee osa tarinaa, ja ihmiset alkavat sanoa: ' No, on siinä jotain perää, se oli sanomalehdessä.'”
” Näimme, että suuri osa lehtijutuista johtui siitä, että siihen aikaan journalismin kenttä oli muuttumassa”, Blackhurst kertoi. ” Noin 2006– 09 sosiaalisesta mediasta ja nettijournalismista oli tulossa paikka, josta ihmiset hakivat tämän kaltaisten tarinoiden pikapäivityksiä. Niinpä suuri osa otsikoista ja ihmisten seksuaalisuuden arvioinneista tai ihmisten kuvaamisesta melkeinpä karikatyyreinä tehtiin siksi, että ihmiset voisivat klikata otsikkoa, lukaista jutun pikaisesti ja siirtyä seuraavaan asiaan. Ja toki myös, jotta Twitter- tilille tulisi jotain monta tuntia myöhemmin tai seuraavana päivänä, jotta lukija kiinnostuisi asiasta uudelleen. Totta kai jutuissa arvostellaan ja arvioidaan, mutta joidenkin tarkoitus oli muuttaa traaginen tapahtuma viihteeksi.”
Uhrit
Kiinnostuksessamme rikostarinoita kohtaan ei ehkä ole mitään uutta, mutta tuntuu, että niitä tarjotaan nyt enemmän kuin koskaan. ” Viihde” ei koske vain fiktiota; se on selvästi tavoitteena monien tällaisten juttujen uutisoinnissa. Etsimme sensaatiootsikoita epänormaaleista, kieroutuneista tappajista, ja silloin voimme unohtaa sen, kuinka nämä tarinat alkavat. Netflixdokumentin Amanda Knox pääasia tulee selväksi sen nimestä. Se on dokumentti oikeuden toteutumattomuudesta ja siitä, kuinka ihmiset janoavat tällaisia tarinoita ja ahmivat niitä. Yhtäkään Kercherin perheen jäsenen haastattelua ei ole, sillä he kieltäytyivät antamasta niitä.
Vaikka tohtori Yardley sanoi olevansa yllättynyt siitä, ettei yhtäkään perheen edustajaa tai asianajajaa näkynyt, hän ei ollut yllättynyt, että huomio keskittyi niin täysin Knoxiin.
” Niin tapahtuu usein murhajutuissa, joissa jotakuta on syytetty rikoksesta, jotakuta, joka on melko näkyvässä asemassa, ja kun heistä tehdään ohjelma tai dokumentti, se keskittyy kokonaan heihin”, hän sanoi. ” Luulen, että Amanda Knoxissa on jonkinlaista luontaista narsismia, enkä syytä häntä mistään, ja se, mitä hän on kokenut, on kauheaa, mutta hän tavallaan kääntää aina huomion itseensä. Meredithiä tai hänen perhettään kohtaan ei juurikaan tunneta myötätuntoa. Hän sanoo dokumentin alkupuolella yhden asian: ' Meredith Kercher oli ystäväni muutaman viikon ajan, ja olin hyvin järkyttynyt siitä, mitä hänelle tapahtui, siinä ei ollut mitään järkeä, se oli julmaa, ja se olisi voinut tapahtua minulle.' Joten tavallaan palataan aina tähän.”
Ja vaikka meillä nyt on ylistetty dokumenttielokuva, jossa tarkastellaan Knoxin kokemuksia mediaoikeudenkäynnistä ja hirvittäviä asioita, joita hän joutui kohtaamaan, ja jossa hän voi korjata vääryydet, moni väittää edelleen hänen valehtelevan ja uskoo hänen sekaantuneen Meredith Kercherin murhaan. On olemassa sivustoja, joilla kerrotaan kaikista hänen lausuntojensa ristiriitaisuuksista, ja toisia, joilla torjutaan niiden väitteet, jotka uskovat hänen olevan syyllinen. Kun kiihkeitä mielipiteitä on niin paljon ja varmoja vastauksia vähän, on vaikea uskoa, että Netflixin dokumentti jäisi viimeiseksi sanaksi aiheesta. Mutta mitä siitä
HÄNTÄ KUVATTIIN HÄIKÄILEMÄTTÖMÄKSI
JÄÄNEIDOKSI, JOKA KÄYTTI SEKSIÄ SAADAKSEEN MIEHET TEKEMÄÄN HIRVEITÄ
ASIOITA PUOLESTAAN.
todella seuraa? Saako kukaan ansaitsemaansa päätöstä asialle?
” Meredith Kercherin perheen kannalta on valitettavaa, että he eivät koskaan saa kaikkia kaipaamiaan vastauksia”, tohtori Yardley sanoi. ” Rudy Guede tuomittiin rikoksesta, joten joku on saatu vastuuseen teosta, mutta tämän pitkän valitusten ja kumottujen tuomioiden jakson vuoksi luulen, että Kercherin perhe on luultavasti aina kysellyt itseltään: ' Liittyykö juttuun joku muukin, onko joku päässyt pälkähästä?' ja minusta se on heidän kannaltaan hyvin haitallista, sillä sitä me emme pysty koskaan selvittämään. Tästä aiheesta toimittajat ja televisiotuottajat ovat aina innokkaita tekemään juttuja. Luulen siis, että ilman lopullisia vastauksia tämä juttu ei katoa minnekään. Se on läsnä aina, ja luulen, että Knoxin ja Solleciton identiteetit ovat jossain määrin riippuvaisia tästä tapahtumasta, joten siitä on tullut osa heitä. Joten luulen, että siitä tullaan aina puhumaan jollain tavalla ja jossain muodossa: Amanda Knoxista työssään juridista vääryyttä kokeneiden parissa, Solleciton toimimisesta tosielämän rikosten asiantuntijana Italian televisiossa – juttu on aina keskeinen osa heidän identiteettiään, eikä se häivy koskaan.”
” Näistä henkilöistä tuli kuuluisia ja ikonisia monellakin tavalla, vaikka he eivät sitä pyytäneet, ja se jätti jälkensä heihin”, Blackhurst myöntää. ” Se, että joku sanoo kadulla Migniniä pahaksi tai että Amanda ja Raffaele tunnistetaan kaikkialla – tämä julkinen kuva on sovitettava yhteen sen kanssa, miten he itse itsensä näkevät.”
” Monitulkintaisuus on hienoa, jos on mediatuottaja, mutta kauheaa, jos on sellaisissa olosuhteissa kuolleen henkilön perheenjäsen”, totesi tohtori Yardley. ” Silloin tietää, ettei koskaan saa rauhaa.”
OIKEUDENKÄYNTIIN LIITTYVÄÄ MEDIAMYRSKYÄ OLI MAHDOTONTA SIVUUTTAA, KUN UUSIA JA JÄRKYTTÄVIÄ TOSIASIOITA NÄYTTI ILMAANTUVAN HUOLESTUTTAVAA VAUHTIA.