“OLIN SEKAISIN!”
OMIEN ( KIRJOITETTUJEN) SANOJENSA MUKAAN SMITH MYÖNSI TAPPANEENSA LAPSENSA OLLESSAAN HYVIN MASENTUNUT.
Kun lähdin kotoani tiistaina 25. lokakuuta, olin täysin suunniltani. En halunnut enää elää! Minusta tuntui, etteivät asiat voisi enää huonommin olla. Kun lähdin kotoa, aioin ajella hetken ympäriinsä ja mennä sitten äitini luo.
Ajelin ja ajelin, mutta ahdistuin vain enemmän enkä halunnut enää elää. En uskonut voivani olla enää hyvä äiti, mutta en halunnut lasteni varttuvan ilman äitiä. Minusta tuntui, että minun täytyi päättää elämämme ja suojella meitä kaikelta surulta ja pahalta.
En ollut koskaan tuntenut oloani niin yksinäiseksi ja surulliseksi. Olin hyvin rakastunut johonkuhun, mutta hän ei rakastanut minua eikä koskaan rakastaisikaan. Minun oli erittäin vaikea hyväksyä sitä. Olin kuitenkin satuttanut häntä kovasti ja ymmärsin, miksei hän voisi koskaan rakastaa minua.
Kun olin John D. Long - järvellä, en ollut koskaan ollut yhtä peloissani ja epävarma kuin silloin. Halusin vain päättää elämäni ja olin autossani valmiina ajamaan veteen, ja ajoinkin osan matkaa, mutta sitten pysähdyin. Jatkoin uudestaan ja pysähdyin. Sitten nousin autosta ja seisoin auton vieressä hermorauniona.
Miksi minusta tuntui sellaiselta? Miksi kaikki oli niin huonosti elämässäni? Minulla ei ollut vastauksia näihin kysymyksiin. Vajosin alhaisimpaan alhoon, kun annoin lasteni ajautua veteen ilman minua.
Aloin juosta ja huutaa: ” Voi luoja! Voi luoja, ei! Mitä minä olen tehnyt? Miksi annoit tämän tapahtua?” Halusin kovasti kääntyä ja mennä takaisin, mutta tiesin, että oli liian myöhäistä. Olin ihan sekaisin! En voinut uskoa, mitä olin tehnyt.
Rakastan lapsia koko sydämestäni. Se ei muutu ikinä.
Olen rukoillut heiltä anteeksiantoa ja toivon, että he tuntevat sydämessään voivansa antaa anteeksi minulle. En koskaan tarkoittanut satuttaa heitä! Olen todella pahoillani tapahtuneesta ja tiedän, että tarvitsen apua. En usko, että pystyn koskaan antamaan itselleni anteeksi sitä, mitä olen tehnyt.
Lapseni Michael ja Alex ovat taivaallisen Isän luona, ja tiedän, ettei heihin satu enää koskaan. Äitinä se merkitsee enemmän kuin voin sanoin ilmaista.
Tiesin alusta alkaen, että totuus paljastuisi, mutta olin niin peloissani, että en tiennyt, mitä tekisin. Oli henkisesti rankkaa istua ja katsella, kuinka perheeseeni sattui. Oli aika antaa kaikille mielenrauha, myös minulle itselleni.
Lapseni ansaitsevat parasta, ja nyt he saavat sen. Murruin torstaina 3. marraskuuta ja kerroin totuuden seriffi Howard Wellsille. Se ei ollut helppoa, mutta kun totuus oli tullut julki, minusta tuntui kuin maailman paino olisi nostettu harteiltani.
Tiedän, että edessäni on pitkä ja rankka tie. Juuri tällä hetkellä minusta tuntuu, etten kestä sitä, mitä on tulossa, mutta rukoilen Jumaltalta voimaa selvitä jokaisesta päivästä ja kohdata ne elämäni hetket ja tilanteet, jotka ovat äärettömän tuskallisia. Luotan täysin Jumalaan, ja hän pitää huolta minusta.