“OLIN SE­KAI­SIN!”

Najsmurhaajat - - Valehteleva Äiti -

OMIEN ( KIRJOITETTUJEN) SANOJENSA MU­KAAN SMITH MYÖN­SI TAP­PA­NEEN­SA LAP­SEN­SA OL­LES­SAAN HY­VIN MASENTUNUT.

Kun läh­din ko­toa­ni tiis­tai­na 25. lo­ka­kuu­ta, olin täy­sin suun­nil­ta­ni. En ha­lun­nut enää elää! Mi­nus­ta tun­tui, et­tei­vät asiat voi­si enää huo­nom­min ol­la. Kun läh­din ko­toa, ai­oin ajel­la het­ken ympäriinsä ja men­nä sit­ten äi­ti­ni luo.

Aje­lin ja aje­lin, mut­ta ah­dis­tuin vain enem­män en­kä ha­lun­nut enää elää. En us­ko­nut voi­va­ni ol­la enää hy­vä äi­ti, mut­ta en ha­lun­nut las­te­ni vart­tu­van il­man äi­tiä. Mi­nus­ta tun­tui, et­tä mi­nun täy­tyi päät­tää elä­mäm­me ja suo­jel­la mei­tä kai­kel­ta su­rul­ta ja pa­hal­ta.

En ol­lut kos­kaan tun­te­nut oloa­ni niin yk­si­näi­sek­si ja su­rul­li­sek­si. Olin hy­vin ra­kas­tu­nut jo­hon­ku­hun, mut­ta hän ei ra­kas­ta­nut mi­nua ei­kä kos­kaan ra­kas­tai­si­kaan. Mi­nun oli erit­täin vai­kea hy­väk­syä si­tä. Olin kui­ten­kin sa­tut­ta­nut hän­tä ko­vas­ti ja ym­mär­sin, mik­sei hän voi­si kos­kaan ra­kas­taa mi­nua.

Kun olin John D. Long - jär­vel­lä, en ol­lut kos­kaan ol­lut yh­tä pe­lois­sa­ni ja epä­var­ma kuin sil­loin. Ha­lusin vain päät­tää elä­mä­ni ja olin au­tos­sa­ni val­mii­na aja­maan ve­teen, ja ajoin­kin osan mat­kaa, mut­ta sit­ten py­säh­dyin. Jat­koin uu­des­taan ja py­säh­dyin. Sit­ten nousin au­tos­ta ja sei­soin au­ton vie­res­sä her­mo­rau­nio­na.

Mik­si mi­nus­ta tun­tui sel­lai­sel­ta? Mik­si kaik­ki oli niin huo­nos­ti elä­mäs­sä­ni? Mi­nul­la ei ol­lut vas­tauk­sia näihin ky­sy­myk­siin. Va­jo­sin al­hai­sim­paan al­hoon, kun an­noin las­te­ni ajau­tua ve­teen il­man mi­nua.

Aloin juos­ta ja huu­taa: ” Voi luo­ja! Voi luo­ja, ei! Mi­tä mi­nä olen teh­nyt? Mik­si an­noit tä­män ta­pah­tua?” Ha­lusin ko­vas­ti kään­tyä ja men­nä ta­kai­sin, mut­ta tie­sin, et­tä oli lii­an myöhäistä. Olin ihan se­kai­sin! En voi­nut us­koa, mi­tä olin teh­nyt.

Ra­kas­tan lap­sia ko­ko sy­dä­mes­tä­ni. Se ei muu­tu iki­nä.

Olen ru­koil­lut heil­tä an­teek­sian­toa ja toi­von, et­tä he tun­te­vat sy­dä­mes­sään voi­van­sa an­taa an­teek­si mi­nul­le. En kos­kaan tar­koit­ta­nut sa­tut­taa hei­tä! Olen to­del­la pa­hoil­la­ni ta­pah­tu­nees­ta ja tiedän, et­tä tar­vit­sen apua. En us­ko, et­tä pys­tyn kos­kaan an­ta­maan it­sel­le­ni an­teek­si si­tä, mi­tä olen teh­nyt.

Lap­se­ni Mic­hael ja Alex ovat tai­vaal­li­sen Isän luo­na, ja tiedän, et­tei heihin sa­tu enää kos­kaan. Äi­ti­nä se mer­kit­see enem­män kuin voin sa­noin il­mais­ta.

Tie­sin alus­ta al­kaen, et­tä to­tuus pal­jas­tui­si, mut­ta olin niin pe­lois­sa­ni, et­tä en tien­nyt, mi­tä te­ki­sin. Oli hen­ki­ses­ti rank­kaa is­tua ja kat­sel­la, kuin­ka per­hee­see­ni sat­tui. Oli ai­ka an­taa kai­kil­le mie­len­rau­ha, myös mi­nul­le it­sel­le­ni.

Lap­se­ni an­sait­se­vat pa­ras­ta, ja nyt he saa­vat sen. Mur­ruin tors­tai­na 3. marraskuuta ja ker­roin totuuden se­rif­fi Howard Well­sil­le. Se ei ol­lut help­poa, mut­ta kun to­tuus oli tul­lut jul­ki, mi­nus­ta tun­tui kuin maailman pai­no oli­si nos­tet­tu har­teil­ta­ni.

Tiedän, et­tä edes­sä­ni on pit­kä ja rank­ka tie. Juu­ri täl­lä het­kel­lä mi­nus­ta tun­tuu, et­ten kes­tä si­tä, mi­tä on tu­los­sa, mut­ta ru­koi­len Ju­mal­tal­ta voi­maa sel­vi­tä jo­kai­ses­ta päi­väs­tä ja koh­da­ta ne elä­mä­ni het­ket ja ti­lan­teet, jot­ka ovat ää­ret­tö­män tus­kal­li­sia. Luo­tan täy­sin Ju­ma­laan, ja hän pi­tää huol­ta mi­nus­ta.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.