KROKOTIILIN KYYNELEET

Myra Hindley vietti loppuelämänsä Britannian eri vankiloissa ja uneksi vapaudesta. Lunastuksen ajatuksesta tuli hänen ainoa mahdollisuutensa pelastua edes Jumalan silmissä, vaikkakaan ei brittien tai uhrien perheiden silmissä. Vuosien mittaan lehdistö hyökkäsi hänta vastaan aina, kun se sai vihiä hänen tekemisistään, esimerkiksi kun hän suoritti humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon tammikuussa 1980, kun hän ilmaisi katumusta ( mikä oli toisinaan vaikeaa, koska häneltä puuttui itseluottamusta ja koska hän pysyi vaiti Readesta ja Bennettistä yli 20 vuotta), kun hän pääsi toisinaan kävelylle Hampstead Heathiin osana kuntoutusohjelmaa ja kun hän taisteli oikeudessa elinkautista tuomiotaan vastaan. Aina vuodesta 1965 vuoteen 2002 eli hänen kuolemaansa saakka yleinen mielipide hänestä oli – ja on edelleen – vihamielinen.

Hindley kuitenkin sai osakseen sellaisten ylevämielisten ja hyväntahtoisten ihmisten sympatian, jotka uskoivat pelastuksen ja vankilassa tehdyn parannuksen voimaan. Häntä kannustettiin palaamaan katolisen kirkon huomaan, ja tammikuussa 1970 hän osallistui messuun ensimmäistä kertaa teinivuosiensa jälkeen. Hän ystävystyi Frank Pakenhamin, 7. Longfordin jaarlin ( 1905– 2001) kanssa, joka taisteli Hindleyn ehdonalaisanomuksen puolesta ja sai sen vuoksi ymmärrettävästi osakseen uhrien perheiden paheksunnan. Alkuaikoina Hindley kirjoitti heidän yhteisestä uskostaan: ” Kunpa voisin luottaa täysin Jumalaan, mutta minua pelottaa tehdä niin, sillä uskoni on täynnä epäilystä ja epätoivoa siitä, etten koskaan ole

MYRA HINDLEYN NIIN KUTSUTTU KATUMUS

niin hyvä, että ansaitsen täydellisen anteeksiannon.”

Vuosien varrella Hindley muutti kertomustaan niin, että hänet nähtäisiin yhtenä Bradyn uhreista. Hän kirjoitti julkaisemattoman omaelämäkerran, jossa todetaan, että hänen poikaystävänsä hallitsi häntä täysin. Hänen kylmyytensä ja itsekkyytensä kuitenkin tekivät kertomuksesta epäuskottavan. Kirjeissä hän syytti usein Winnie Johnsonia ja Ann Westiä kiusankappaleiksi, jotka kantoivat hänelle kaunaa vuosien ajan. Televisiodokumentissa The Moors Murders Code ( 2004) esitetyssä nauhoitetussa puhelinkeskustelussa toimittaja Duncan Staffin kanssa hän kieltäytyi edelleen myöntämästä omaa osallisuuttaan. ” Minun on hyvin vaikea puhua Lesley Ann Downeysta. Minun on oltava mahdollisimman lyhytsanainen. Minuun vain sattuu hirveästi... ajatella, että voisin olla niin julma paskiainen.”

On sanottu myös, että Hindley alkoi auttaa poliisia Pauline Readen ja Keith Bennettin ruumiiden etsimisessä vain siksi, että hän uskoi sen olevan hänelle eduksi ehdonalaishakemusta käsiteltäessä ja suuntaavan huomion Bradyyn. Vuonna 1997 hän voitti oikeuskäsittelyn, vaikka sisäministeriö yritti oikeusseuraantotoimilla pitää hänet kalterien takana. BBC: n samana vuonna tekemässä gallupissa yleisen mielipiteen mukaan Hindley olisi pitänyt edelleen pitää vankilassa. Kun hän kuoli vuonna 2002, vaikutti kuitenkin vahvasti siltä, että pitkittyneet oikeuskäsittelyt olisivat saattaneet päätyä hänen edukseen.