KROKOTIILIN KYY­NE­LEET

Najsmurhaajat - - Hindleyn Ja Bradyn Viimeinen Uhri -

My­ra Hind­ley viet­ti lop­pue­lä­män­sä Bri­tan­nian eri van­ki­lois­sa ja unek­si va­pau­des­ta. Lu­nas­tuk­sen aja­tuk­ses­ta tu­li hä­nen ai­noa mah­dol­li­suu­ten­sa pe­las­tua edes Ju­ma­lan sil­mis­sä, vaik­ka­kaan ei brit­tien tai uh­rien per­hei­den sil­mis­sä. Vuo­sien mit­taan leh­dis­tö hyök­kä­si hän­ta vas­taan ai­na, kun se sai vi­hiä hä­nen te­ke­mi­sis­tään, esi­mer­kik­si kun hän suo­rit­ti hu­ma­nis­tis­ten tie­tei­den kan­di­daa­tin tut­kin­non tam­mi­kuus­sa 1980, kun hän il­mai­si ka­tu­mus­ta ( mi­kä oli toi­si­naan vai­ke­aa, kos­ka hä­nel­tä puut­tui it­se­luot­ta­mus­ta ja kos­ka hän py­syi vai­ti Rea­des­ta ja Ben­net­tis­tä yli 20 vuot­ta), kun hän pää­si toi­si­naan kä­ve­lyl­le Hamps­tead Heat­hiin osa­na kun­tou­tusoh­jel­maa ja kun hän tais­te­li oi­keu­des­sa elin­kau­tis­ta tuo­mio­taan vas­taan. Ai­na vuo­des­ta 1965 vuo­teen 2002 eli hä­nen kuo­le­maan­sa saak­ka ylei­nen mie­li­pi­de hä­nes­tä oli – ja on edel­leen – vi­ha­mie­li­nen.

Hind­ley kui­ten­kin sai osak­seen sel­lais­ten yle­vä­mie­lis­ten ja hy­vän­tah­tois­ten ihmisten sym­pa­tian, jot­ka us­koi­vat pe­las­tuk­sen ja van­ki­las­sa teh­dyn pa­ran­nuk­sen voi­maan. Hän­tä kan­nus­tet­tiin pa­laa­maan ka­to­li­sen kir­kon huo­maan, ja tam­mi­kuus­sa 1970 hän osal­lis­tui mes­suun en­sim­mäis­tä ker­taa tei­ni­vuo­sien­sa jäl­keen. Hän ys­tä­vys­tyi Frank Pa­ken­ha­min, 7. Long­for­din jaar­lin ( 1905– 2001) kans­sa, joka tais­te­li Hind­leyn eh­do­na­lai­sa­no­muk­sen puo­les­ta ja sai sen vuoksi ym­mär­ret­tä­väs­ti osak­seen uh­rien per­hei­den pa­hek­sun­nan. Al­kuai­koi­na Hind­ley kir­joit­ti hei­dän yh­tei­ses­tä us­kos­taan: ” Kun­pa voi­sin luottaa täy­sin Ju­ma­laan, mut­ta mi­nua pe­lot­taa teh­dä niin, sil­lä us­ko­ni on täyn­nä epäi­lys­tä ja epä­toi­voa sii­tä, et­ten kos­kaan ole

MY­RA HIND­LEYN NIIN KUT­SUT­TU KATUMUS

niin hy­vä, et­tä an­sait­sen täydellisen an­teek­sian­non.”

Vuo­sien var­rel­la Hind­ley muut­ti ker­to­mus­taan niin, et­tä hä­net näh­täi­siin yh­te­nä Bra­dyn uhreista. Hän kir­joit­ti jul­kai­se­mat­to­man omae­lä­mä­ker­ran, jos­sa to­de­taan, et­tä hä­nen poi­kays­tä­vän­sä hal­lit­si hän­tä täy­sin. Hä­nen kyl­myy­ten­sä ja it­sek­kyy­ten­sä kui­ten­kin te­ki­vät ker­to­muk­ses­ta epä­us­kot­ta­van. Kir­jeis­sä hän syyt­ti usein Win­nie John­so­nia ja Ann Wes­tiä kiusan­kap­pa­leik­si, jot­ka kan­toi­vat hä­nel­le kau­naa vuo­sien ajan. Te­le­vi­sio­do­ku­men­tis­sa The Moors Mur­ders Co­de ( 2004) esi­te­tys­sä nau­hoi­te­tus­sa pu­he­lin­kes­kus­te­lus­sa toi­mit­ta­ja Duncan Staf­fin kans­sa hän kiel­täy­tyi edel­leen myön­tä­mäs­tä omaa osal­li­suut­taan. ” Mi­nun on hy­vin vai­kea pu­hua Les­ley Ann Dow­neys­ta. Mi­nun on ol­ta­va mah­dol­li­sim­man ly­hyt­sa­nai­nen. Mi­nuun vain sat­tuu hir­veäs­ti... aja­tel­la, et­tä voi­sin ol­la niin jul­ma pas­kiai­nen.”

On sa­not­tu myös, et­tä Hind­ley al­koi aut­taa po­lii­sia Pau­li­ne Rea­den ja Keith Ben­net­tin ruu­mii­den et­si­mi­ses­sä vain sik­si, et­tä hän us­koi sen ole­van hä­nel­le eduk­si eh­do­na­lais­ha­ke­mus­ta kä­si­tel­täes­sä ja suun­taa­van huo­mion Bra­dyyn. Vuon­na 1997 hän voit­ti oi­keus­kä­sit­te­lyn, vaik­ka si­sä­mi­nis­te­riö yritti oi­keus­seu­raan­to­toi­mil­la pi­tää hä­net kal­te­rien ta­ka­na. BBC: n sa­ma­na vuon­na te­ke­mäs­sä gal­lu­pis­sa ylei­sen mie­li­pi­teen mu­kaan Hind­ley oli­si pi­tä­nyt edel­leen pi­tää van­ki­las­sa. Kun hän kuo­li vuon­na 2002, vai­kut­ti kui­ten­kin vah­vas­ti sil­tä, et­tä pit­kit­ty­neet oi­keus­kä­sit­te­lyt oli­si­vat saat­ta­neet pää­tyä hä­nen eduk­seen.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.