Arktinen arvoitus ratkeamassa
SIR JOHN FRANKLIN LÄHTI MIEHISTÖINEEN VUONNA 1845 KARTOITTAMAAN LUOTEISVÄYLÄÄ JA KATOSI JÄLJETTÖMIIN.
Franklinin retkikunta lähti etsimään Luoteisväylää – ja katosi.
LUOTEISVÄYLÄ vaikutti vuosisatojen ajan lähes pelkältä kangastukselta. John Cabot ohjasi laivansa kohti tuntematonta vuosina 1497 ja 1498 löytääkseen sen mutta palasi tyhjin käsin. Martin Frobisher, Henry Hudson ja James Cook epäonnistuivat hekin yrityksissään Pohjois-Kanadassa. Toukokuussa 1845 arvostettu brittiläinen tutkimusmatkailija ja laivastoupseeri sir John Franklin otti asiakseen löytää reitin Atlantilta Tyynellemerelle läpi arktisten vesien. Britannian meriministeriön käskystä hän seilasi 133 miehen miehistöineen Thamesjoelta kahdella jykevällä laivaston aluksella, H.M.S. Erebuksella ja H.M.S. Terrorilla, jotka oli varustettu pohjoisiin oloihin. Siitä alkoi pohjoisen löytöretkeilyn synkin murhenäytelmä.
Paperilla kaikki näytti olevan kunnossa. Miehistö oli nuori, kova ja karaistunut. Rautaverhoillut laivat pullistelivat viktoriaanisia huippuosaamisen tuotteita höyrykoneista lämpimään veteen ja varhaiseen daguerrotypiakameraan. Ruokaa ja juomaa oli yli kolmen vuoden tarpeisiin, ja sen lisäksi kaksi posetiivia ja noin 2900 kirjaa sisältävä kirjasto. Kaksi koiraa ja apina pitivät miehille seuraa.
Näistä kahdesta kelluvasta pienoismaailmasta ei kuitenkaan ollut vastusta napaseudun jäisille merille. Meriministeriön käskystä retkikunta purjehti yhdelle pohjoisen petollisimmista ja jäiden kovimmin kuristamista vesistä. Syyskuussa 1846 molemmat alukset olivat jo merijään vankeina Kuningas Williamin saaren luoteispuolella, ja siinä ne pysyivätkin armottomassa pakkasessa ainakin puolitoista vuotta.
Huhtikuuhun 1848 mennessä oli kuollut 24 miestä, Franklin itse heidän joukossaan, ja loput olivat jättäneet laivat. Retkikunnan uusi johtaja Francis Crozier kirjoitti niukassa viestissään, joka oli tungettu kiviröykkiöön Kuningas Williamin saarelle, että hän ja muut olivat matkalla jalan kohti Backjokea etsimään parempia metsästysmaita tai ehkä löytääkseen yli 1000 kilometrin päässä sijaitsevan turkiskauppaaseman. Se oli Crozierin tiettävästi viimeinen viesti ulkomaailmalle. (Norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen sai yli puoli vuosisataa myöhemmin, vuonna 1906, kunnian ensimmäisestä onnistuneesta Luoteisväyläpurjehduksesta.)
Franklinin matkan tyssäämisen jälkeisinä vuosina etsintäjoukot kävivät läpi alueen rannikoita toivoen löytävänsä henkiinjääneitä ja kaiken toivon kuoltua merkkejä retkikunnan kohtalosta. He löysivät hylättyjä leiripaikkoja, kuolleiden miesten jäännöksiä ja sadoittain esineitä puuvillapaidan palasista hopeisiin jälkiruokalusikoihin. Inuittimetsästäjät muistelivat nähneensä nälkiintyneiden merimiesten vetävän jäällä painavia rekiä ja löytäneensä myöhemmin todisteita kannibalismista. Britanniassa ei suostuttu uskomaan väitettä, ja Franklinin retkikunnan viimeiset päivät pysyivät keskusteluissa ja kasvoivat myyttisiin mittoihin.
Vuonna 2014 Erebus viimein löytyi melko matalasta vedestä Kuningas Williamin saaren eteläpuolelta lähes täsmälleen siitä paikasta, jonne inuittien kertomukset olivat sen sijoittaneetkin. Kaksi vuotta myöhemmin Terror paikallistettiin suuren lahden pohjaan sen jälkeen kun Kanadan reserviläisjoukkoihin kuuluva inuitti Sammy Kogvik johdatti tutkijat alueelle. Kanadan puistoviraston arkeologi Ryan Harris sanoo Terrorin säilyneen niin hyvin, että se muistuttaa aavelaivaa: ”Se pistää todella miettimään, mitä sen sisältä mahtaa löytyä.”
Toinen tutkimusryhmä käy nyt Nunavutin territorion tuella läpi maalta löytyneitä johtolankoja. Ontariolaisen Waterloon yliopiston arkeologi Douglas Stentonin johtama ryhmä kartoittaa paikkoja, joissa Franklinin miehistön jäsenet saattoivat pystyttää telttoja, ruokailla ja kyyhöttää huopien ja karhuntaljojen sisällä. Stenton kollegoineen toivoo näiden paikkojen tutkimisen sekä ihmisjäännösten ja esineistön analysoinnin tuovan lisävalaistusta retkikunnan viimeisten, traagisten päivien tapahtumiin.
KOGVIK MUISTELEE kylmänä ja puuskaisena päivänä Gjoa Havenin kylässä sitä iloa, jonka Terrorin ilmestyminen kaikuluotainruudulle herätti. Hän oli useimpien alueen inuittien tapaan kuullut tarinoita kadonneesta retkikunnasta ja hänellä oli asiasta omakohtaista kokemusta. Ollessaan kaverinsa kanssa kalassa Kuningas Williamin saaren länsirannikolla hän oli nähnyt ison puupaalun sojottavan veden pinnasta. Hän arveli sen kenties olevan laivan masto, joten hän opasti syyskuussa 2016 kanadalaisen Arctic Research Foundationin ryhmän paikalle. Tutkittuaan merenpohjaa tuntien ajan sivukaikuluotaimella Kogvik ja muut löysivät Terrorin noin 25 metrin syvyydestä.
Nyt Kanadan puistoviraston arkeologit suunnittelevat molempien alusten kaivauksia, mutta Erebus on niistä etusijalla, koska arktiset olot uhkaavat sitä. Merijää on verottanut sen keulaa, murskannut Franklinin oman hytin sijaintikohdan ja peittänyt tai hajauttanut sen esineistön.
Terrorilla olot ovat vieläkin karmeammat. Paksu sedimentti peittää yläkantta, mutta laivan ruori, peräsin ja reelinki näyttävät aavemaisen hyväkuntoisilta. Enimmäkseen ehjät ikkunat ja luukut sulkevat asuintilat edelleen sisäänsä.
Hylkyjen tutkimusten ja kaivausten odotetaan kestävän vuosia, ja arkeologit odottavat niiden suovan selvyyden pitkään kiistaan. Historioitsijat ovat olettaneet useimpien Franklinin miesten menehtyneen vuonna 1848 tyhmänrohkeassa yrityksessä Backjoelle, mutta Brittiläiseen Columbiaan asettunut, eläkkeelle jäänyt merimies ja historiakirjailija David Woodman analysoi 1980-luvulla inuittitodistajien kertomukset. Niiden mukaan muutama miehistä kuoli vaelluksen aikana mutta moni palasi aluksille sen jälkeen, kun Crozier kirjoitti viestinsä, ja onnistui purjehtimaan etelämmäs. Kun alukset lopulta upposivat, haaksirikkoutuneet selviytyivät jäljelle jääneillä muona-annoksilla ja satunnaisella riistalla, kunnes viimeinenkin heistä kuoli 1850-luvun alussa.
Noin kolmenkymmenen inuitin kertomukset kuitenkin sisälsivät paljon epämääräisyyksiä ja ristiriitoja osin käännösongelmista johtuen. Kanadan puistovirasto toivookin löytävänsä hylyistä kirjallisia kertomuksia, esimerkiksi lokikirjoja tai päiväkirjoja, jotka paljastaisivat retkikunnan epäonnistumisen syitä. OMAISET BRITANNIASSA jäivät pohtimaan poikien ja puolisoiden kohtaloa. Moni jälkeläinen miettii asiaa edelleen, ja nyt arvoitus saattaa olla ratkeamassa. Stenton tiimeineen on ottanut näytteitä luurankojäänteistä ja lähettänyt niitä Lakeheadin yliopistoon Ontarioon, missä geneetikot onnistuivat erottamaan jäännöksistä 26 miehistön jäsenen perimää. Nyt hän kerää heidän eläviltä jälkeläisiltään DNA-näytteitä ja toivoo vertailun antavan joillekin vainajille nimen.
Kanadan puistovirasto saattaa myös auttaa vainajien tunnistamisessa. Vanhat inuitit kertoivat, kuinka he nousivat yhteen laivaan ja löysivät sieltä kuolleen miehistön jäsenen. Vedenalaisarkeologit eivät vielä ole löytäneet ihmisten jäännöksiä, mutta mikäli luurankoja tai luita ilmaantuu, nekin saatetaan pistää DNA-testiin.
Kadonneen retkikunnan tarinan selviäminen on nyt lähempänä kuin yli vuosisataan. Optimismi herättää uudenlaista mahdollisuuksien tuntua syrjäisessä Gjoa Havenissa, missä nuoria inuitteja palkataan vartioimaan ja suojelemaan Franklinin hylkyjen paikkoja ryöstäjiltä. Viranomaiset laativat suunnitelmia paikallisen museon laajentamisesta, jotta siellä voitaisiin jonain päivänä kenties esitellä Franklinin tarunhohtoisten alusten esineistöä.
”Tänne tulee jo nyt turisteja”, Kogvik sanoo ylpeänä. Luoteisväylän jäinen loisto ja Franklinin ja hänen miehistönsä tarina takaavat sen, että ”ensi vuonna tulee vielä enemmän”. ▢