Krokotiilin kuolema
VALOKUVAAJA IKUISTAA EEPPISEN SUISTOKROKOTIILIJAHDIN, JOKA ON PIENI MUTTA KESKEINEN OSA LAJIN PELASTAMISHANKETTA.
TTÄMÄ VALOKUVA OLI ennätyksellisen kovan työn takana. Kun seisoin tuon puun alla Australian Pohjoisterritoriossa, mietin, mitä kaikkea siinä roikkuva suistokrokotiili oli kokenut. Noin 50 vuotta sitten syntynyt matelija oli kasvanut 70-grammaisesta poikasesta neljä ja puoli metriä pitkäksi kolossiksi, jolla oli painoa 450 kilogrammaa. Se syntyi lajin sukupuuton partaalle suistaneen, 25 vuoden intensiivisen kaupallisen pyyntijakson loppupuolella. Se on täydellinen peto, enkä halunnut mitenkään juhlistaa sen kuolemaa.
Otin tämän kuvan muistoksi eeppisestä jahdista ja siihen osallistuneista miehistä. Jotkut saattavat luulla, että krokotiilin vieressä seisovat miehet eivät kunnioita eläintä, koska ovat vieneet sen hengen. Minulle on kuitenkin valjennut, että metsästäjät saattavat rakastaa tappamiaan eläimiä – ja että metsästys voi olla osa lajin pelastavaa ratkaisua. Halusin selvittää tätä mutkikasta kuviota, kun dokumentoin krokotiilijahtia National Geographicille.
Suistokrokotiilit suojeltiin Pohjoisterritoriossa vuonna 1971. Kannustimiin perustuvan suojelustrategian mukaan luonnosta voidaan kerätä määrätty määrä munia, joista kuoriutuvia eläimiä voidaan kasvattaa nahkateollisuuden tarpeisiin. Sen lisäksi rajattu määrä krokotiilejä, erityisesti ihmisille vaarallisia yksilöitä, voidaan metsästää vuosittain. Säännellystä pyynnistä huolimatta Pohjoisterritorion luonnonvarainen suistokrokotiilipopulaatio on paisunut 1960-luvun lopun noin 5000 yksilöstä suunnilleen 100 000 eläimen kannaksi, jollainen se tutkijoiden mukaan ammoin suurin piirtein olikin. Tilanteen muuttumisesta kertoo sekin, että kaupallisen metsästyksen huippuaikoina 50 vuotta sitten ihmiset uivat alueen vesissä; nyt kukaan ei uskalla.
Kävin Pohjoisterritoriossa neljän vuoden aikana kahdeksan kertaa ja vietin siellä kuukausia tässä kuvassa näkyvien ammattimetsästäjien kanssa: vasemmalla seisoo Roger Matthews ja oikealla Aaron Rodwell. Opin tuona aikana kaikenlaista. Kumpainenkin metsästäjä rakastaa krokotiilejä syvästi; krokotiilien tappaminen ei ole heille juhlaa, vaikka he myöntävätkin siihen liittyvän jännityksen huuman; ja metsästäjä on suuri piirtein yhtä suuressa vaarassa kuin metsästettävä krokotiili. Krokotiiliä ei voi ampua kaukaa, joten metsästäjän on päästävä lähelle. Mikäli osuma ei ole täydellinen eli ei osu noin senttimetrin verran korvan taakse suoraan aivoihin, krokotiili voi solahtaa veden alle, missä se vuotaa hengiltä, ja sellaista kohtaloa useimmat tuntemani metsästäjät kammoksuvat. Niinpä he riskeeraavat oman henkensä, jotta niin ei kävisi. Sekään ei silti takaa krokotiilille nopeaa kuolemaa.
Tämä eläin oli niin kutsuttu ”ongelmakrokotiili”. Se oli ollut vähällä napata naisen, joka oli ollut keräämässä käsnäkäärmeitä laguunin rannasta Arnheminmaalla, aboriginaalien alueilla. Siksi naisen aviomies Samuel Nayinggul pyysi, että eläin poistettaisiin, ja Aaron hankki ympäristöviranomaisilta hätäkaatoluvan.
Jahti alkoi juuri ennen auringonlaskua ja jatkui noin aamukolmeen. Roger ohjasi pientä alumiinivenettään laguunissa Aaronin valaistessa vettä voimakkaalla halogeenilampulla. Samuel toimi oppaana ja minä istuin veneen perällä. Neljän tunnin etsinnän jälkeen krokotiili lopulta löytyi. Aaron iski sitä kotitekoisella, naruun kiinnitetyllä harppuunalla, mutta krokotiili irrotti koukun ja katosi syvyyksiin. Kului taas yksi tunti.
Sitten Roger kehotti minua istumaan. Aaron siirtyi veneen keulaan ja seisoi siellä valo yhdessä ja harppuuna toisessa kädessä. Kotitekoisen aseen tarkoituksena oli saada krokotiilistä ote, ei tappaa sitä. Aaron piteli valokeilaa krokotiilissä ja Roger hivutti venettä eteenpäin. Kun olimme alle metrin päässä, Aaron iski harppuunan eläimen niskaan. Se sai krokotiilin raivon valtaan. Samassa vene keikahti, ja Aaron kaatui veneen pohjalle.
Jatko oli kuin suoraan elokuvista: krokotiili alkoi kiskoa venettä – ei vauhdilla eikä rajusti, mutta niin, että sen vahvuus kävi meille selväksi. Se kiskoi meitä ympäri laguunia yli kaksi tuntia. Kun se lopulta nousi uudelleen pintaan, se oli silmin nähden uuvuksissa. Roger yritti lassota köyden krokotiilin yläleuan ympärille, mutta krokotiilillä oli jälleen muuta mielessä. Se ponnisti venettä kohti, haukkasi kiinni sen kyljestä ja ravisteli viisimetristä alustamme kuin koira leluaan. Onneksi se ei kuitenkaan onnistunut murskaamaan venettä tai kippaamaan meitä veteen.
Pitkän kamppailun jälkeen Roger ja Aaron onnistuivat saamaan köyden krokotiilin kuonoon ja kiskoivat sen pään veneen laidalle. Seuraavaksi Roger kietoi eläimen leukojen ympärille ilmastointiteippiä. Kun krokotiili oli saatu vaarattomaksi, sen silmät peitettiin palalla säkkikangasta, jotta se rauhoittuisi, ja sitten Roger päätti sen elämän .22-kaliiperisella revolverilla. Minut valtasi lamaannuttava suru, kun tajusin, ettei tuota mahtavaa otusta enää ollut. Kuolema voi olla samaan aikaan traaginen ja kaunis, ja minä kulutan paljon aikaa siihen, että saisin sen näkymään valokuvissani. Tiedän, ettei tämä kuva olisi onnistunut, jos Roger tai Aaron olisi näyttänyt onnelliselta tai voitonriemuiselta. Niin ei tapahtunut. Sen sijaan jaoimme yhteisen, aavemaisen hiljaisen hetken.
Kuvan ottamisen jälkeen krokotiili paloiteltiin. Roger ja Aaron irrottivat sen pään, nahan ja hännän. Aaron suolasi nahan, kääri sen kokoon ja laittoi sen ja pään kylmälaatikkoon. Ne vietiin Pohjoisterritorion suurimpaan kaupunkiin Darwiniin, missä pää käsiteltiin kemikaaleilla, jotka irrottivat lihan kallosta. Pää myytiin myöhemmin noin 2200 eurolla. Nahka lähetettiin eteläaustralialaiseen nahkatehtaaseen ja myytiin noin neljän ja puolen tuhannen euron hintaan. Siinä oli heidän palkkansa.
Mies, joka oli pyytänyt krokotiiliä poistettavaksi, sai palkakseen mielenrauhan – sekä eläimen ison hännän lihoineen. ▢
JATKO OLI KUIN SUORAAN ELOKUVISTA: KROKOTIILI ALKOI KISKOA VENETTÄ YMPÄRI LAGUUNIA.