MULLISTUVA MAISEMA
Kun maan sisään muodostunut jää sulaa, sulamisvesi kulkee ikiroudan läpi, sulattaa sitä entisestään ja saa maan vajoamaan. Näin syntyy lammikoita, jotka virtaavat tyhjiksi ja sulattavat vielä laajempia alueita. Tällainen äkkisulaminen kiihdyttää maaperään sitoutuneen hiilen vapautumista ja muuttaa silmin nähden arktista maisemaa.
alueen ulkopuolellakin: talvenaikaista sulaa, joka aiheutui kumma kyllä paksusta lumesta. Siperia on yleisesti ottaen kuivaa seutua, mutta paksu lumipeite oli peittänyt aluetta jo useana vuotena peräkkäin. Lumi toimi kuin peittona, joka esti kesäistä lämpöä pakenemasta maaperästä. Saksalaisen biogeokemian Max Planck -instituutin tutkija Mathias Goeckede havaitsi tutkimuspisteessä parinkymmenen kilometrin päässä Tšerskistä, että lumipeitteen paksuus oli kaksinkertaistunut viidessä vuodessa. Huhtikuuhun 2018 mennessä aktiivikerroksen lämpötilat olivat nousseet kuudella asteella.
Ilmiö ei rajoittunut ainoastaan Siperiaan. Alaskan yliopistossa työskentelevä ikiroutaasiantuntija Vladimir Romanovski oli vuosien mittaan seurannut, kuinka aktiivikerros oli jäätynyt kokonaan tammikuun puoliväliin mennessä noin 180 alaskalaisessa tutkimuspisteessä. Kun noihinkin paikkoihin tuli viime vuosina paljon lunta, jäätyminen siirtyi ensin helmikuulle ja sitten maaliskuulle asti. Vuonna 2018 kahdeksan Romanovskin pisteistä Fairbanksin lähellä ja tusina pistettä Sewardin niemimaalla läntisessä Alaskassa ei päässyt jäätymään kunnolla koko talvena.
Maailman ikiroudassa on kaikkiaan jopa 1600 gigatonnia hiiltä eli lähes kaksi kertaa niin paljon kuin ilmakehässä. Kukaan ei odota sen sulavan kokonaan tai edes valtaosin. Jokin aika sitten tutkijat laskivat ikiroudan menettävän enintään 10 prosenttia hiilestään, ja siihenkin voisi mennä jopa 80 vuotta.
Kun aktiivikerros ei enää jäädy talvella, asiat kuitenkin vauhdittuvat. Lisälämpö päästää mikrobit mutustamaan eloperäistä ainesta – ja vapauttamaan hiilidioksidia ja metaania – ympäri vuoden eikä vain lyhyen kesän ajan. Talvinen lämpö taas tunkeutuu itse ikiroutaan ja sulattaa sitä nopeammin.
”Aika monelta oletukseltamme putoaa pohja”, sanoi Columbia-yliopiston ilmakehäkemisti Róisín Commane, joka seuraa hiilidioksidipäästöjä lentokoneen avulla. Hän on kollegoineen havainnut, että Alaskan North Slopesta alkutalvesta vapautuvan hiilidioksidin määrä on kasvanut 73 prosenttia vuodesta 1975. ”Olemme yrittäneet päästä perille arktisen alueen tapahtumista kesäisten tietojen perusteella”, Commane sanoi. ”Varsinainen tarina kuitenkin alkaa vasta auringonlaskun jälkeen.”
Muutama runsasluminen talvi ei vielä kerro trendistä; viime talvena Tšerskissä oli vähemmän lunta ja maaperä viileni jälleen merkittävästi. Myös Fairbanksiin tuli vähän lunta, mutta joissakin Romanovskin tutkimuspisteissä Alaskassa aktiivikerrokseen jäi niin paljon lämpöä, että se ei jäätynyt kokonaan.
”Tämä on aivan uskomatonta”, sanoi Massachusettsissa toimivan Woods Holen tutkimuskeskuksen varajohtaja Max Holmes, joka on tutkinut hiilikiertoa sekä Alaskassa että Tšerskissä. ”Olen ollut pitkälti siinä käsityksessä, että ikiroudan sulaminen olisi hidas ja vakaa prosessi. Ehkä takana onkin poikkeuksellinen viisivuotinen. Mutta entäpä jos näin ei olekaan? Entä jos asiat muuttuvatkin paljon nopeammin?”
JA ENTÄ JOS MUUTOS alkaa vahvistaa itseään – kuten jo tapahtuu arktisen merijään suhteen? Merijää heijastaa auringon säteilyä ja pitää allaan olevan veden viileänä. Kun merijää sitten sulaa, tumma meri imee itseensä lämpöä, joka sulattaa lisää jäätä. Pääsääntöisesti tällaista keikahduspistettä, jonka jälkeen takaisinkytkentäsilmukka alkaa
vaikuttaa, on vaikea ennustaa. ”Tiedämme, että on kynnyksiä, joita ei pidä ylittää”, sanoi Stanfordin yliopistossa toimivan Woods Institute for the Environmentin johtaja Chris Field. ”Emme kuitenkaan tiedä niiden tarkkaa sijaintia.”
Ikiroudan tapauksessa on liian paljon asioita, joita emme voi nähdä. Se peittää yli kaksi kertaa Yhdysvaltain kokoista aluetta, jolla asuu puolen New Yorkin verran väkeä yhdessä maailman vaikeakulkuisimmista maastoista. Suoraa havainnointia on vain vähän. Sen sijaan tutkijat paneutuvat pieniin palstoihin, seuraavat muita etänä ja päättelevät loput – esimerkiksi arktista merijäätä sen sijaan pystytään mittaamaan kokonaisuudessaan satelliitilla. ”Voi mennä verkkoon ja seurata tarkalleen, mitä merijäälle tapahtui”, sanoi Northern Arizona Universityn ikirouta-asiantuntija Ted Schuur. ”Ikiroutaa hädin tuskin vilkaistaan. Meillä ei ole oikeastaan edes välineitä, joilla tapahtumia voi mitata.”
Yksi ikiroudan tyyppi huolestuttaa tutkijoita erityisen paljon: se parinkymmenen prosentin osuus, joka sisältää valtavan määrän kiintojäätä. Osa jäästä syntyi, kun vettä tihkui maaperän läpi ja jäätyi osuessaan ikiroutaan; osa taas syntyi tuhansien arktisten talvien mittaan, kun maaperä supistui ja halkeili monikulmaisiksi palasiksi. Keväällä sulamisvesi täytti nuo halkeamat ja jäätyi myöhemmin uudelleen. Aikojen saatossa maahan hautautunut jää kasvoi ikiroudan reunustamiksi massiivisiksi jääkiiloiksi, joita Duvanni Jar on pullollaan.
Tuollainen muodostuma voi hajota nopeasti. Kun ikirouta hajoaa, sen mukana sulaa myös maahan jäätynyt vesi. Pois valuessaan se kuljettaa mukanaan lämpöä, joka laajentaa sulamisaluetta ja jättää jälkeensä tunneleita ja ilmataskuja. Maa valahtaa noihin onkaloihin, jolloin pintaan syntyy painaumia, jotka täyttyvät sade- ja sulamisvedellä. Vesi syventää altaita ja kuluttaa jäisiä penkereitä, kunnes lätäköt kasvavat lammiksi ja lammet järviksi. Yhä suurempi maa-ala lämpenee ja lisää jäätä sulaa.
Tällainen äkkisulaminen muuttaa koko maisemaa. Se synnyttää maanvyöryjä; Banksinsaarella Kanadassa tutkijat totesivat massiivisten maanvyöryjen 60-kertaistuneen vuosina 1984– 2013. Se kaataa metsiä. Kanadalaisen Guelphin yliopiston ekologi Merritt Turetsky on seurannut äkkisulamista mustakuusikossa Fairbanksin lähellä 15 vuoden ajan. Tulviminen on heikentänyt puiden juuria ja runkoja. Turetsky arvelee, että kaikki hänen ”juoppometsänsä” puut kaatuvat pian ja uppoavat uuteen suohon. ”Siellä on vielä pieniä maasaarekkeita, mutta niille on kahlattava aika märkien kohtien läpi”, hän sanoi.
Kaikenlainen ikiroudan sulaminen synnyttää kasvihuonepäästöjä, mutta seisova vesi voimistaa uhkaa. Lampien ja järvien alta hapettomasta mudasta ei kumpua vain hiilidioksidia vaan myös metaania, joka on lämmitysvaikutukseltaan 25 kertaa voimakkaampaa. Alaskan yliopiston ekologi Katey Walter Anthony on mitannut arktisista järvistä tulevaa metaania kahden vuosikymmenen ajan. Hänen viimeisimmät, vuonna 2018 julkaistut laskelmansa viittaavat siihen, että äkkisulamisen synnyttämät uudet järvet voisivat liki kolminkertaistaa ikiroudan sulamisesta odotetut kasvihuonepäästöt.
On epäselvää, kuinka hyvin tämä viesti on saavuttanut poliittiset päättäjät. IPCC julkaisi viime lokakuussa uuden raportin, joka käsitteli kahdesta Pariisin konferenssissa vuonna 2015 hyväksytystä lämpötilatavoitteesta kunnianhimoisempaa. Planeetta on jo nyt lämmennyt noin yhden asteen 1800-lukuun verrattuna.
Globaalin lämpenemisen pysäyttäminen 1,5 asteeseen 2 asteen sijaan säästäisi raportin mukaan 420 miljoonaa ihmistä yhä useammin tapahtuvilta äärimmäisiltä helleaalloilta ja puolittaisi elinympäristönsä menettävien kasvi- ja eläinlajien lukumäärän. Se voisi myös pelastaa koralliriuttoja – ja jopa kaksi miljoonaa neliökilometriä ikiroutaa. 1,5 asteen tavoitteen saavuttamiseksi maailman pitäisi kuitenkin vähentää kasvihuonepäästöjään 45 prosentilla vuoteen 2030 mennessä, lopettaa ne kokonaan vuoteen 2050 mennessä ja kehittää teknologiaa, jolla valtavia määriä hiiltä saataisiin pois ilmakehästä.
Haaste voi olla vielä tuotakin suurempi. 1,5 asteen raportti oli ensimmäinen, jossa IPCC huomioi myös ikiroudan – mutta ei kuitenkaan äkkisulamisesta syntyviä päästöjä. Ilmastomallit eivät ole vielä kyllin kehittyneitä ottamaan lukuun moisia nopeita maisemanmuutoksia, mutta Katey Walter Anthony ja mallintaja Charles Koven laativat National Geographicin pyynnöstä karkeita laskelmia, joissa äkkisulamispäästötkin otettiin huomioon. He arvioivat, että lämpenemisen rajoittaminen 1,5 asteeseen edellyttäisi fossiilisten polttoaineiden päästöjen nollaamista viimeistään vuonna 2044 eli kuusi vuotta ennen IPCC:n laskemaa määräaikaa. Meille jäisi siis vain neljännesvuosisata aikaa mullistaa koko globaali energiajärjestelmä.
”Meillä on edessä tuntematon tulevaisuus mutta vajavaiset työkalut selviytyä siitä”, Koven sanoi. ”Epävarmuudet eivät liity pelkästään meihin. Moni asia voi mennä odotettua huonommin.” Esimerkiksi uusia järviä saattaa syntyä usealla eri tavalla.
MUUTAMA VIIKKO Siperiasta lähtömme jälkeen Orlinsky ja minä lähdimme kumiveneellä alaskalaiseen Gates of the Arcticin kansallispuistoon ekologi Ken Tapen kanssa. Vesitaso pudotti meidät ja jokioppaamme Michael Waldin Gaedekejärvelle Brooksvuoriston keskiosaan. Sieltä jatkoimme matkaa Alatnajokea pitkin etelään. Syyskuinen aurinko tanssahteli vedenpinnalla. Kahden kilometrin matkan jälkeen näimme penkassa järsittyjä keppejä. Olimme olleet joella kaksi viikkoa, kun tulimme 15-hehtaariselle järvelle, jota ei siellä aiemmin ollut. Sen keskellä nökötti valtava majavanpesä.
Tape on vuosien ajan seurannut Alaskan kasviston ja eläimistön muutoksia ja sen mahdollisia vaikutuksia ikiroutaan. Kun ikirouta sulaa ja kasvukaudet pitenevät, Arktis alkaa vihertyä: esimerkiksi Alaskan jokitasankojen pusikoiden koko on lähes kaksinkertaistunut. (Kasvillisuus sitoo itseensä hiiltä, mutta vuonna 2016 tehdyssä tutkimuksessa tultiin siihen tulokseen, että arktinen vihertyminen ei riitä likimainkaan kumoamaan ikiroudan sulamisen vaikutuksia.) Kasvillisuus houkuttelee eläimiä pohjoiseen.
Kun pajut kasvavat kyllin pitkiksi pistämään esiin lumesta, lumikenkäjänikset pystyvät löytämään talviravintoa ja piilopaikkoja aina Jäämerta myöten. Nuo yleensä metsissä asustavat eläimet ovat nyt valloittaneet Alaskan North Slopen, joka on satojen kilometrien päässä lähimmästä oikeasta metsästä. Jäniksiä saalistavat ilvekset näyttävät seuranneen perässä. Molempien edellä ovat luultavasti kulkeneet hirvet, jotka nekin syövät pajuja. Hirviä on nyt noin 1600 yksilöä Colvillejoen varrella, missä niitä ei ole aiemmin tavattu.
”Heti kun tulin ajatelleeksi majavia, aloin etsiä niitä”, hän sanoi. ”Erittäin harva laji jättää niin näkyvän merkin, että sen erottaa avaruudesta.”
Hän havaitsi vuosina 1999–2014 vain kolmen joen valuma-alueella otetuissa kuvissa 56 uutta majavalampea, joita ei ollut olemassa vielä 1980-luvulla. Eläimet ovat valloittamassa Pohjois-Alaskaa tositarkoituksella noin kahdeksan kilometrin vuosivauhdilla. Tape uskoo, että arktisessa Alaskassa on nyt jopa 800 majavalampea, joista yhdessä on Alatnan mahtava pesä. Tape antoi sille nimen Lodge Mahal.
Suon ympäröimässä, vyötärönsyvyisessä järvessä kohoava 2,5 metriä korkea ja läpimitaltaan 10-metrinen oksa- ja vesakeko, joka oli vuorattu mudalla ja sammaleella, oli melkoinen näky. Vesi oli ohjattu sinne joesta lukuisten patojen avulla. ”Koko Lodge Mahalia ympäröivä suo on uusi”, Tape sanoi. ”Viisikymmentä vuotta sitten täällä ei olisi näkynyt ainuttakaan majavaa.”
Tape ja Wald olivat halunneet tutkia Alatnaa osin siksi, että eräs Waldille työskentelevä opas oli aiemmin löytänyt majavan nakertamaa puuta Nigujoelta. Nigu saa alkunsa läheltä Gaedekejärveä, joka on Alatnan latvavesiä, mutta toisella puolen Pohjois-Amerikan vedenjakajaa. Niinpä se virtaa pohjoiseen kohti Colvillejokea ja Jäämerta. Löysimme Alatnan varrelta Lodge Mahalin yläpuolelta muitakin lampia ja hylättyjä patoja. Tape uskoo nyt, että majavat ovat matkalla North Slopeen ja että ne kulkevat Brooksvuoriston poikki Alatnaa pitkin. ”Seuraamme levittäytymistä reaaliajassa”, hän sanoi.
Hän ei voi todistaa sen aiheutuvan ilmastonmuutoksesta, sillä majavakanta on vahvistunut muutenkin turkiskaupan loputtua puolitoista vuosisataa sitten, mutta nököhampaiset rakentajat joka tapauksessa pistävät ikiroutaisia maisemia uuteen uskoon.
Tape on nähnyt siitä esimakua. Shishmarefin kaakkoispuolella Sewardin niemimaalla eräs Serpentinejoen sivujoki ei näyttänyt valokuvien perusteella muuttuneen lainkaan vuosina 1950–1985. Vuoteen 2002 tultaessa majavat olivat saapuneet paikalle ja nostaneet alueelle tulvan. Vuonna 2012 osa maasta oli romahtanut ja muuttunut kosteikoksi. Ikirouta oli tekemässä lähtöä.
Muutama sata majavaa ei vielä mullista koko pohjoista, mutta niitä saattaa olla matkalla pohjoiseen myös Kanadassa ja Siperiassa, ja ne lisääntyvät nopeasti. Argentiina voi tarjota asiasta valaisevan esimerkin: maan eteläosaan istutettiin vuonna 1946 tarkoituksellisesti kaksikymmentä majavaa turkismetsästyksen kehittämiseksi. Nyt sikäläisen majavapopulaation koko huitelee 100 000 yksilön tienoilla.
ZIMOVIEN NÄKEMYS arktisen ikiroudan menneisyydestä ja tulevaisuudesta perustuu sekin villieläimiin, mutta siinä eläimet ovat majavia isompia ja niiden vaikutus ikiroutaan on positiivisempi. Sergei Zimov on pitkään väittänyt, että pleistoneesiarojen biisoni-, mammutti-, hevos- ja porolaumat tekivät muutakin kuin söivät ruohoa. Ne säilyttivät sitä. Ne lannoittivat sitä ulosteellaan ja tamppasivat sitä maahan, talloivat sammalia ja pensaita ja repivät puuntaimia.
Viime jääkauden jälkeen nuo kuivat, vehreät ruohostot ovat vaihtuneet Itä-Siperiassa kosteaksi tundraksi, jonka pohjoisosaa hallitsevat sammalet ja eteläosaa metsät. Yksi muutoksen pääsyistä olivat Zimovin mukaan metsästävät ihmiset, jotka tuhosivat isojen laiduntajien laumat kymmenisen tuhatta vuotta sitten. Ruohot kuihtuivat lannoittavien laiduntajien kadottua, ja kun kasvit eivät imeneet vettä itseensä, maa
vettyi. Sammalet ja puut nousivat valtaan. Jos ihmiset eivät olisi työntäneet ekosysteemiä keikahduspisteen yli tuhansia vuosia sitten, Siperiassa laiduntaisi edelleen mammutteja.
Sergei Zimov alkoi lähes 25 vuotta sitten rakentaa Pleistoseenipuistonimistä hanketta 144 neliökilometrin alueelle Tšerskin läheiselle alangolle. Hän halusi tuoda suuret laiduntajat takaisin ja nähdä, toisivatko ne mukanaan myös ruohostot. Hän ja sittemmin myös Nikita aitasivat villihevosia ja toivat seudulle myöhemmin myös jakkeja ja lampaita Baikaljärveltä. Tänä keväänä Nikita toi sinne kaksitoista visenttiä Tanskasta. Vuonna 2018 Zimovit lyöttäytyivät yhteen Harvardin yliopiston geneetikon George Churchin kanssa, joka uskoo pystyvänsä periaatteessa kloonaamaan mammutin. He toivovat, että noita nykyisin sukupuutossa olevia nisäkkäitä tömistelisi jonain päivänä Pleistoseenipuistossa nykyisellä antroposeenikaudella.
Puisto on Zimovin lopullinen tulikoe, jonka hän toivoo tarjoavan suojaa tulevalta ilmastonmuutokselta. Ruohostot heijastavat varsinkin lumipeitteisinä enemmän auringonvaloa kuin tumma metsä. Laiduntavat eläimet tamppaavat paksua hankea, jolloin lämpö pääsee
pakenemaan maaperästä. Molemmat ilmiöt viilentävät maata. Jos villieläimet pystyvät palauttamaan ruohostot, ikiroudan sulaminen ja siten myös ilmastonmuutos hidastuisivat. Jotta asialla olisi oikeasti merkitystä, eläimiä pitäisi tosin vapauttaa tuhansien eläintarhojen verran.
Zimovit sanovat, että heidän puistonsa on antanut lupaavia todisteita. Vaikka eläimiä on vasta satakunta, ruohostomaat säilyvät siellä selvästi viileämpinä kuin ympäröivät alueet.
Zimovien kunnianhimon ja puiston realiteettien välinen kuilu on kiistämättä syvä. Eräänä päivänä Nikita passitti meidät kahdeksanpyöräisen mönkijän kyytiin ja lähti rymistelemään läpi pajukon. Jyrkän nousun jälkeen jyräsimme riukumaisten lehtikuusten yli. Tähän työhön tarvitaan isoja kasvinsyöjiä, Nikita sanoi: ”Tällä hetkellä minulla ei ole eläimiä, jotka voisivat tappaa noita puita.” Hän käyttää paljon aikaa varainhankintaan, viimeksi Kaliforniassa, pitääkseen tämän kokeilun käynnissä.
Jotkut tutkijat kiistävät Zimovien arviot pleistoseenikautisessa Siperiassa liikkuneiden isojen eläinten lukumäärästä tai väittävät, että näiden teoria niin menneestä kuin nykyisestäkin ekologisesta muutoksesta on liian yksinkertaistettu. Woods Holessa työskentelevä Max Holmes tuntee heidät hyvin ja näkee heidän työssään nerouden häivähdyksiä. Zimovit ”ovat siinä rajoilla, mutta juuri niillä tienoilla syntyy usein suuria ideoita ja suuria mahdollisuuksia”.
Pleistoseenipuiston ulkopuolella moderni maailma on suhtautunut Arktiksen lämpenemiseen omahyväisesti. Olemme vuosikymmenien ajan jättäneet ilmastonmuutoksesta kertovat todisteet huomiotta ja toivoneet, että asiat eivät äityisi kovin pahoiksi.
Zimovit ovat toista maata: He ovat taistelleet koko ikänsä armottomalla seudulla, jolla jääräpäisyys palkitaan. He kysyvät, onko yritys pelastaa ikirouta ennallistamalla arktinen aro todellakin pähkähullu verrattuna siihen, että uskoo ihmisten saavan koko energiantuotantojärjestelmän nopeasti uuteen uskoon? Ehkä tarvitsemme nimenomaan jonkin verran hulluutta.
”Ilmastonmuutosta vastaan pitää taistella monilla toimilla ja monilla rintamilla”, sanoi Nikita. Vain yhdistämällä kaikkia voimme saada edes ”jokseenkin siedettävän” tulevaisuuden. ▢