Kesäilta on sen verran lämmin, että sotilaat voivat istuskella ulkona ilman paitaa.
Yksi soittaa kitaraa, toinen lukee. Tunnelma on rennon lomaisa, vaikka kyseessä on tanskalainen sotilasasema nimeltä Station Nord, joka sijaitsee Koillis-Grönlannissa vain 925 kilometrin päässä pohjoisnavalta. Etäämpää kuuluu generaattorin huminaa, ja aika ajoin aseman kaksi grönlanninkoiraa intoutuvat haukkumaan. Aurinko kiertää arktista taivasta.
Tämän aseman useimmat arkirutiinit liittyvät tieteellisiin tutkimuksiin. Arktis lämpenee nopeammin kuin mikään muu paikka maapallolla, ja ilmastonmuutoksen vaikutuksia tutkivien kannalta aseman syrjäinen sijainti – 82 astetta pohjoista leveyttä, keskellä maailman suurinta kansallispuistoa – ja kiitoradan tuoma saavutettavuus ovat ehdottomia etuja. Ei ole
liioittelua väittää, että kaikki täällä tapahtuva vaikuttaa koko maailmaan, sillä Arktis on osa globaalia jäähdytysjärjestelmää, ja kun kohoavat lämpötilat kiihdyttävät jäiden hupenemista, tuo järjestelmä on hajoamassa.
Tämä on otollinen paikka eri maiden tutkijoille kerätä tietoa jäästä, merestä ja ilmakehästä muutosten seuraamista varten. Tietojen avulla tutkijat myös toivovat kykenevänsä paremmin ennustamaan planeettamme tulevaisuutta.
Aika harvassa paikassa voi herätä parakissa, nauttia aamukahvin ja astua olosuhteisiin, jotka ovat aivan äärimmäisiä: sokaisevia lumituiskuja, hyytävää kylmyyttä, sumua, kuukausien talvikaamosta. Kevättalvella pakkasta saattaa olla reilusti yli 30 astetta, ja kesäisin tuulet tuovat mukanaan niin paljon pölyä, että se kuorruttaa hampaat.
Station Nordilla on myös poliittinen roolinsa, ja juuri siksi sitä johtavat sotilaat. Tanska on kansainvälisesti tunnustettu tämän alueen hallitsijaksi, mutta asemansa säilyttämiseksi sen on osoitettava läsnäolonsa. Kuudelle aseman asukkaalle, jotka ovat Tanskan armeijan leivissä ja useimmiten miehiä, Station Nord on koti 26 kuukauden komennuksen ajan.
Asema sai alkunsa sääasemana vuonna 1952, ja se on oikeastaan pieni kylä, jolla on oma lentokenttänsäkin. Keittiön, generaattorisuojan ja yhteisötalon lisäksi alueella on parakkeja ja työpajoja; kaikkiaan rakennuksia on yli 25. Rakennukset ovat erillään, jotta mahdollinen tulipalo
ei pääsisi leviämään talosta toiseen. Kampus on kooltaan riittävän laaja tarjoamaan kaiken, mitä tarvitaan maailmanluokan tutkimusten tekemiseen vaarallisessa – ja kauniissa – ympäristössä.
Sotilaat pitävät kiitoratoja puhtaina, tankkaavat koneita, siivoavat parakkeja, pitävät huolta rahtikoneiden tuomista muonavaroista, hakevat vettä vähän matkan päässä olevasta jäätikköjärvestä ja korjaavat varusteita. Talvisin tuo kuusikko – tai kahdeksikko, jos koiratkin lasketaan – on yksin kuukausien ajan vain sähköpostit ja tekstiviestit mahdollistavan satelliittiyhteyden varassa. Kullakin on kuukausikohtainen puhelukiintiö. Aseman sulkeminen talveksi kokonaan olisi kuitenkin työläämpää kuin pienen huoltoryhmän pitäminen paikalla.
Keväästä syksyyn sotilaat isännöivät vaihtuvaa, monikansallista ja enimmillään 60-henkistä ihmisjoukkoa, jossa on tutkijoita, avustajia, lentäjiä, insinöörejä ja sotilashenkilöstöä.
Asemalla on oma kulttuurinsa. Yhteiseltä aterialta myöhästyvän odotetaan leipovan muille kakkua. Lauantai-iltaisin nautitaan aina kolmen ruokalajin juhlaillallinen. Kaikilla on oltava yllä kravatti tai hame, ja jos sellaista ei ole pakannut matkaan (moni ensikertalainen ei ole), se on askarreltava aseman varusteista, kuten puusta, sähköjohdoista, kirjoista tai teepusseista; esimerkkejä näin syntyneistä luomuksista on näytteillä keittiön seinällä. Sotilas Mads Adamsen sanoo, että lauantaisin tuntuu siltä kuin palaisi ”jostakin muualta kotiin perheen luo”.
Päivät ovat pitkiä ja logistiikka monimutkaista. Koska olosuhteet muuttuvat jatkuvasti – vaikkapa tunnissa auringonpaisteesta lumipyryyn – riskejä on aina jonkin verran.
Saksalaisen Alfred Wegener -instituutin vanhempi tutkija Thomas Krumpen johtaa lentotutkimuksia, joilla mitataan esimerkiksi merijään kesäpaksuutta. Sitä on hyvin vaikea laskea satelliittikuvista, mutta täällä sitä tutkitaan vetämällä 60 metrin korkeudella lentävän, muunnellun DC-3-lentokoneen perässä kaapelissa roikkuvaa anturia vain 15 metriä jään pinnasta. Työ vaatii niin ankaraa keskittymistä, että Krumpenin mukaan ”on joskus vaikeaa vain katsoa ulos ikkunasta ja nauttia tai edes nähdä maisema, jota tutkin”.
Lennot osoittavat, miten vaikeaa merijään paksuuden tai lumen heijastavuuden määrittäminen voi olla. Havainnoista saadaan tietoa ilmastomalleihin, jotka ennakoivat ilmastonmuutoksen etenemistä yhtälöiden ja tuhansien datapalasten pohjalta. Napaseudun tiedot ovat avainasemassa, kun ennakoidaan lämpötilojen nousun ja merenpintojen kohoamisen kaltaisia globaaleja muutoksia.
”Meidän on käännettävä katse tulevaisuuteen, jotta voimme kertoa, millaisia seurauksia on odotettavissa”, Krumpen sanoo. Muut tutkijat lennättävät sääpalloja, kaivavat luminäytteitä tai toljottavat laitteitaan yöt läpeensä vierellään koira, jonka tehtävänä on varoittaa jääkarhuista. Vähän kerrassaan he kartuttavat tietoa, jonka avulla voidaan löytää vastaus ilmastonmuutosaikakauden suurimpaan kysymykseen: Mitä planeetallemme tapahtuu? Vastaus on niin poliittisesti kuin tieteellisestikin tulenarka, ja sen laatimiseen tarvitaan vuosien tietoja monesta eri paikasta.
Tässä maailman kolkassa mikään ei onnistuisi ilman Jesper Juul Hansenin kaltaisia asiantuntijoita, jotka saavat tutkimustyön kuulostamaan yksinkertaiselta. ”Mehän vain teemme oman osuutemme, jotta he voivat tehdä omansa”, hän sanoo.
Tutkimusapulainen Nora Fried puolestaan arvelee, että hänen on jonakin päivänä selitettävä lapsilleen, ”miksi emme tehneet mitään, vaikka tiesimme Arktiksen jäiden häviävän. Olen pahoillani Arktiksen puolesta.”
Joka kesä sotilaat järjestävät yhtenä lauantaina ison possuvarraspäivän – sika tuodaan rahtikoneella – ja kisailuillan peitsiturnajaisineen. Kullekin kahden hengen joukkueelle annetaan kolmipyöräinen tavarapyörä ja puinen peitsi, joka on työnnettävä köydestä roikkuvan rinkulan läpi. Rinkula pienenee kierros kierrokselta, ja kilpailijat yrittävät häiritä toisiaan parhaansa mukaan. Hassuttelu lähentää ihmisiä ja hitsaa asemalla työskenteleviä yhteen.
”Sitä oivaltaa, että oman elämän sujuminen on koko ajan riippuvaista muista”, sanoo Hansen. ”Kotona ei niinkään saa palautetta oman työn hedelmien heijastumisesta muihin ihmisiin.” Napaseudulla se on kuitenkin hänen mukaansa ”päivänselvää”. ▢
Jennifer Kingsley kirjoittaa napaseutujen ja eteläisen Tyynenmeren saarten yhteisöjen nykyelämästä. Esther Horvath taas on Saksassa asuva valokuvaaja, joka dokumentoi napaseutuja.
YLÄVASEMMALLA
Tutkimusapulainen Nora Fried mittaa IceCube-laitteella merijään lumihiukkasten pinta-alaa. Lumen rakenne vaikuttaa keskeisesti sen heijastavuuteen ja siten lumen ilmastovaikutukseen.
YLÄOIKEALLA
Teltta suojaa tutkijoita, joiden meteorologinen koe edellyttää seurantaa vuorokauden ympäri. Koska jääkarhut ovat ainainen uhka aseman piha-alueen ulkopuolella, leirissä on aina vahtia pitävä grönlanninkoira.
ALAVASEMMALLA
Paikkojen pitäminen kunnossa vierailijoita varten on ajoittain kovaa työtä Station Nordin kuudelle huoltosotilaalle. Joskus kinostuva lumi uhkaa peittää rakennukset kokonaan.
ALAOIKEALLA
Jääkarhujen vuoksi kukaan ei saa poistua aseman alueelta ilman asetta. Hansen auttaa tutkija Helge Goesslingia (oik.) palauttamaan mieleen, miten kivääriä käytetään.