Kirahvit
ARVOITUKSELLISET JÄTTILÄISET OVAT YHÄ AHTAAMMALLA AFRIKASSA. SIIRTO VOISI AUTTAA JOITAKIN LAJEJA, MUTTA SIINÄKIN ON OMAT RISKINSÄ.
Eläinten siirtäminen voisi pelastaa lajin, mutta vaaratonta sekään ei ole.
KAIKISTA AFRIKAN ISOISTA NISÄKKÄISTÄ, joita eläinlääkäri Pete Morkelin on pitänyt ottaa urallaan kiinni luonnosta – leijonista, metsänorsuista, isosarvikuonoista – kirahvit tuovat eniten paineita. ”Muille eläimille yritetään antaa vain sen verran rauhoitusainetta, että ne pysyvät aloillaan, mutta kirahveille annetaan reilu yliannos, varsinainen kemiallinen täystyrmäys”, sanoo 59-vuotias mies, kun seuraan häntä hänen seuratessa kaksivuotiasta naaraskirahvia Nigerin takamailla noin sadan kilometrin päässä maan pääkaupungista Niameysta itään. Hänellä on päässään maastokuvioitu hattu ja jalassaan risaiset bokserit, joita
hän on käyttänyt sortseina jo useamman päivän ajan. Morkel on ladannut nuolipyssyynsä annoksen etorfiinia, noin 6000 kertaa morfiinia vahvempaa opioidia. Kun nuoli tunkeutuu kirahvin nahan läpi, Morkelilla ja hänen apulaisillaan on vain muutama minuutti aikaa juosta eläin kiinni, taklata se kyljelleen ja ruiskuttaa sen kaulaan vasta-ainetta, jotta se ei kuolisi. Jos se saadaan hengissä kiinni ja siirrettyä 800 kilometrin päähän toiselle puolelle Nigeriä, siitä tulee yksi kahdeksasta ”Aatamista ja Eevasta”, jotka muodostavat pohjan yhden maailman harvinaisimman nisäkäslajin uudelle populaatiolle.
KIRAHVIT, joita olemme jahdanneet nyt viikon verran, polveutuvat noin 50:stä länsiafrikkalaiseen Nigeriin 1980-luvun lopulla vaeltaneesta yksilöstä, jotka pakenivat sotaa ja kuivuutta rajan takaa kotiseudultaan Malista. Ne kävelivät eteläkaakkoon läpi Sahelin autiomaan, jatkoivat Nigerjokea myötäillen, kiersivät Niameyn ja asettuivat lopulta Kouren kuivalle ja pölyiselle tasangolle.
76-vuotias fulanipaimen Amadou Hama muistaa hyvin ensikohtaamisensa kirahvin kanssa. ”Me luulimme sitä paholaiseksi, kun sillä oli semmoinen kaula ja sarvet. Minulle oli kyllä kerrottu leijonien kaltaisista vaarallisista eläimistä, mutta kirahveista en ollut koskaan kuullutkaan. Meitä pelotti, ja niin pelotti lehmiäkin.”
Nuo vasta seudulle saapuneet kirahvit olivat ammoin ison ”valkoisten kirahvien” populaation viimeisiä eloonjääneitä. Vielä vuosisadan vaihteessa niitä näkyi pitkin koko läntistä Afrikkaa Senegalin rannikolta aina Nigeriaan asti.
VUONNA 2016 JOUKOLLE tutkijoita valkeni kirahveista uusi asia (josta ei vielä vallitse täysi yksimielisyys). Siihen asti kirahvien katsottiin olevan yhtä ja samaa Giraffa camelopardalis -lajia. Geenitutkimukset viittaavat nyt kuitenkin siihen, että kirahveja on peräti neljä eri lajia, jotka eroavat toisistaan enemmän kuin vaikkapa karhut jääkarhuista. Nuo neljä lajia voidaan vielä jakaa viiteen alalajiin, joista yksi on harvinainen länsiafrikkalainen Giraffa camelopardalis peralta, kalvakka, täplikäs otus, jollaisia löytyy nyt siis enää Nigerin Kouresta. Tämän uuden taksonomian mukaisista lajeista kaikki paitsi kaksi alalajia ovat vaarantuneita, erittäin uhanalaisia tai äärimmäisen uhanalaisia, ja koko Afrikassa populaatiot ovat pienentyneet lähes 40 prosentilla kolmen viime vuosikymmenen aikana. Maailmassa arvellaan olevan kirahveja nykyään noin 110 000.
Julian Fennessy kirahvien suojelujärjestö Giraffe Conservation Foundationista (GCF) kutsuu tätä ”hiljaiseksi sukupuutoksi”, koska monet uskovat kirahvien voivan vallan mainiosti. Niiden ahdingolle ei ole suotu sellaista palstatilaa kuin norsujen ja ihmisapinoiden hupenemisille, ja ehkä kirahvien yleisyys eläintarhoissa ja pehmoleluosastoilla antaa ihmisille väärän mielikuvan niiden runsaudesta.
Paikoitellen kirahveilla meneekin Afrikassa ihan hyvin. Esimerkiksi Etelä-Afrikassa ja Namibiassa yksityiset riistatilat kasvattavat villieläinkantoja ja kirahvien metsästys on laillista, ja niiden populaatiot ovat liki kaksinkertaistuneet viime vuosikymmeninä.
Itä-Afrikassa verkko- ja masaikirahvilajien tilanne on kuitenkin paljon tuota synkempi. ”Etelä-Keniassa kirahveja tappavat ennen kaikkea aidat. Ne ovat jopa suurempi uhka kuin salametsästys. Kirahvit eivät osaa hypätä aitojen yli, joten niiden elinalueet sirpaloituvat”, sanoo GCF:n Itä-Afrikan-koordinaattori Arthur Muneza. Väestönkasvu, karjan liikalaiduntaminen ja ilmastonmuutos puskevat niin karjankasvattajia kuin viljelijöitäkin metsiin ja kirahvien elinalueille. Samalla lähinnä vain Ugandassa tavattavan nubiankirahvin populaatio on kutistunut 30 viime vuoden kuluessa jopa 97 prosentilla, ja se onkin yksi maailman uhanalaisimmista suurista nisäkkäistä.
Nigerin kirahvit ovat vielä sitäkin harvinaisempia, mutta länsiafrikankirahvikanta on sentään noussut vuoden 1996 vain 49 yksilön aallonpohjasta yli 600:aan kahdessa ja puolessa vuosikymmenessä. Niiden paluu on yksi Afrikan mantereen suurimmista luonnonsuojelun menestystarinoista – ja myös yksi odottamattomimmista. Niger on vihonviimeinen YK:n inhimillisen kehityksen indeksin 189 maan listalla – indeksi kertoo elinajanodotteesta, koulutuksesta ja kansantulosta – eikä luonnonsuojelu ole tavannut kuulua maan kärkihankkeisiin.
Vuonna 1996, vallankaappauksen jälkeen, Nigerin uusi presidentti Ibrahim Baré Maïnassara lähetti armeijan maaseudulle vangitsemaan villieläimiä, joita hän halusi lahjoittaa naapurimaiden, Nigerian ja Burkina Fason, presidenteille. Yksikään kiinni saaduista kirahveista ei selvinnyt operaatiosta hengissä, ja länsiafrikankirahvipopulaatio kutistui lähes kolmanneksella. Kolme vuotta myöhemmin jälleen kaksi eläintä kuoli, kun seuraava presidentti yritti lähettää lahjan Togon päämiehelle.
Kurja tilanne ja länsiafrikankirahvin tunnustaminen arvokkaaksi ja harvinaiseksi luonnonvaraksi maassa, jossa muita resursseja ei juuri ole, sai Nigerin laatimaan Afrikan ensimmäisen kansallisen kirahvinsuojelustrategian vuonna 2011. Kun hallitus teki salametsästyksestä melko lailla lopun ja kun luonnollisia vihollisia ei ole, Kouren kirahvipopulaatio on kyennyt kasvamaan. Kun kanta vahvistui yli 11 prosentin vuosivauhtia, yhteentörmäykset viljelijöiden ja karjanomistajien kanssa olivat väistämättömiä. Samalla kävi selväksi, että Nigerin kirahvikannan vahvistuminen ja terveenä pysyminen edellytti toisen populaatiohaaran perustamista uuteen paikkaan.
Olin käynyt päivää aiemmin läheisessä Kanarén kylässä keskustelemassa kylän päällikön Hamadou Yacouban kanssa. Kun istuimme lehtevän neempuun varjossa, hän selitti, että ”kirahveja pidetään täällä ikään kuin kesyinä eläiminä. Jumala asetti kirahvit tänne, joten me
ETELÄ-AFRIKAN JA NAMIBIAN KIRAHVEILLA MENEE HYVIN, MUTTA ITÄ-AFRIKASSA VERKKO- JA MASAIKIRAHVIEN NÄKYMÄT OVAT PALJON SYNKEMMÄT.
elämme niiden kanssa. Muut maat eivät saaneet kirahveja. Me saimme.”
Kanaré on hyötynyt jonkin verran kirahviturismista ja ulkomaisten luonnonsuojelijoiden perustamasta paikallisesta kehitysrahastosta. Boko Haramin aktiivisuus maan itäosissa ja al-Qaidan liittolaisten toiminta maan pohjois- ja länsiosissa on kuitenkin kuihduttanut matkailuvirrat pieniksi noroiksi. Viime vuonna kirahveja kävi ihastelemassa vain 1700 turistia.
Afrikan eläimistöä on ennallistettu merkittävästi viime vuosikymmenen aikana, kun suojelijat ovat onnistuneet palauttamaan esimerkiksi kauan poissa olleita sapelibeisoja niiden vanhoille elinalueille Tšadiin. Kahden viime vuoden aikana GCF on järjestänyt kolme muuta kirahvinsiirtohanketta, joista kaksi tehtiin Ugandan Murchison Fallsin kansallispuiston sisällä. Niilin yli eläimet vietiin lautalla.
Nigerissä arvioitiin eri paikkoja, ja toisen länsiafrikankirahvipopulaation turvallisimmaksi sijoituspaikaksi valikoitui miljoonan hehtaarin autio biosfäärinsuojelualue maan keskiosassa Gadabedjissa. Siellä on runsaasti gaselleja ja päiväpetolintuja, ja 50 vuotta sitten siellä eli myös näiden kirahvien esi-isiä.
Siirtohanke ei ole saanut pelkkää suitsutusta. ”Jos kirahvit ovat vaarassa nykyisellä elinalueellaan, miksi niiden määrä kasvaa?” ihmettelee Isabelle Ciofolo, Kouren suojeluhankkeisiin 1990-luvun puolivälistä lähtien osallistunut etologi. ”Kirahveille pitäisi antaa mahdollisimman paljon mahdollisuuksia määrittää itse sopivimmat elinympäristöt.”
Hänen mukaansa Nigerin kirahvit ovat osoittaneet kykenevänsä vaeltamaan lähes 300 kilometrin matkoja. ”Jos niitä uhkaa jokin jossakin tietyssä paikassa, ne kykenevät kyllä itse etsimään itselleen uuden elinpaikan.”
“HYVÄ TYTTÖ. OLETPA SULOINEN”, mumisee Morkel itsekseen hiipiessään kohti pahaa-aavistamatonta kirahvia. Hän arvioi kirahvin painavan noin 700 kilogrammaa, virittää kiväärinsä paineen kahteentoista baariin 30 metrin laukausta varten ja vapauttaa varmistimen. Kello käy yhtä ja lämpötila on kivunnut 38 asteeseen.
”En ole koskaan aiemmin ollut tällaisessa tilanteessa, että kirahvin luokse voi noin vain kävellä. Yleensä niitä ammutaan matkan päästä auton lavalta”, Morkel sanoo. Nämä ovatkin omituisia otuksia, jotka elelevät kylän mailla kaukana suojelualueista ja kulkevat päivän mittaan samoja polkuja viljelijöiden ja karjapaimenten kanssa. Öisin ne saattavat työntää päänsä kyläläisten korkeuksiin pystyttämien, mehiläispesän muotoisten aittojen seinien läpi ja syödä karjanrehuksi varastoidut pavunlehdet sekä ihmisille tarkoitetut mangot ja kurpitsat. Kaikkien onneksi kirahveille ei jostain kumman syystä maistu seudun perusvilja, ravinteikas hirssi.
Morkel nostaa aseen olalleen ja laukaisee etorfiinilla ladatun nuolen ilmojen halki eläimen vasempaan lapaan. Osuma on hyvä, mutta aine alkaa vaikuttaa vasta minuuttien päästä.
Villikirahvien sedaatiota on yritetty hioa kohdilleen noin 30 vuotta, mutta menetelmä sisältää yhä paljon riskejä. Tappava opioidiannos voi lamauttaa hengityksen. Eläin voi kaatua päistikkaa ja murtaa kallonsa, pitkän selkänsä tai ohuet jalkansa. Sillä saattaa nousta ylös osin sulanutta ruokaa, jonka se voi hengittää keuhkoihinsa, mistä seuraa keuhkokuume. Se voi ylikuumentua lojuessaan polttavalla hiekalla. Vuonna 2017 siirtohankkeessa Ugandassa kolme eläintä kuoli kiinniottoprosessista koituneeseen stressiin ja neljäs kuljetuksen aikana.
Lääkkeen tehoamista odotellessamme kävelemme Morkelin kanssa takaisin pickupille, joka on täynnä puistonvartijoita ja tutkijoita. ”Tätä lajia on hankala käsitellä”, Morkel sanoo. ”Kaatumismatka on pitkä, ja anatomia on monessa kohtaa aivan omanlaistaan.” Kaikki kirahvin anatomiassa näyttää tosiaan äärimmilleen venytetyltä. Kuuluisan kaulan lisäksi sillä on myös järjettömän pitkät silmäripset, eläinkunnan pisimmät jalat, maanisäkkäiden leveimmät
ITÄ-AFRIKASSA AIDAT OVAT JOPA SUUREMPI UHKA KUIN SALAMETSÄSTYS. KIRAHVIT EIVÄT OSAA HYPÄTÄ AITOJEN YLI, JOTEN NIIDEN ELINALUEET SIRPALOITUVAT.
silmät ja venähtänyt kallo. Sen violetinmusta, tarttuva kieli voi yltää puoli metriä ulos suusta ja karsia näppärästi akasianoksan, joka on niin täynnä piikkejä, ettei ihminen pysty tarttumaan siihen paljain käsin. Sydän, joka pumppaa verta vaakatasossa pidemmälle matkalle kuin millään muulla maanisäkkäällä, voi olla yli 60 senttimetriä pitkä ja kammioiden seinämillä voi olla paksuutta yli seitsemän senttimetriä.
Kirahvilla on kaikista tutkitusta eläimistä korkein verenpaine, ja silti se voi laskea päänsä hetkessä viisi metriä maan pinnalle pyörtymättä. Koska kirahvien on niin vaikea sekä nousta jalkeille että painua makuulle ja koska ne ovat varsin haavoittuvaisia makuulla, ne näyttävät nukkuvan vain minuutteja kerrallaan. Ne voivat selvitä viikkoja ilman vettä lehdistä imemänsä kosteuden turvin. GCF:n Fennessy on maailman johtavia kirahviasiantuntijoita, mutta hänkin sai havainnoida kirahveja peräti viisi vuotta Namibian aavikoilla ennen kuin näki yhden niistä kerran levittävän jalkansa ja kumartuvan kömpelösti juomaan lätäköstä. Kun näkee, miten hankalaa tuon perustarpeen tyydyttäminen on, ei voi kuin ihmetellä, kumpi on kummallisempaa – se, että kirahvilla on niin pitkä kaula vai se, että se on niin lyhyt suhteessa pitkiin jalkoihin?
Syytä kirahvin kaulan pituudelle ei vieläkään tiedetä. New York Institute of Technologyn evoluutiobiologi Nikos Soulouniasin mukaan kirahvi kehittyi Intian niemimaalla ja vaelsi Aasiasta Afrikkaan noin kahdeksan miljoonaa vuotta sitten. Lähin elossa oleva sukulainen okapi, joka elää Kongon demokraattisen tasavallan sademetsissä päiväntasaajan tienoilla, on silmiinpistävästi serkkuaan lyhytkaulaisempi.
Kirahvit ovat luonnon muotopuutarhureita, jotka syövät akasioita tiimalasin muotoisiksi, pitkän kielen kantaman yläpuolisesta osasta leviäviksi puuveistoksiksi. Voisikin kuvitella, että pitkä kaula on kehittynyt tarjoamaan kirahveille oman ravintolokeron, joka on lyhyempien lajien ulottumattomissa, mutta jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, että kaulan pituus liittyisikin enemmän sukupuoliseen valintaan. Sen tuoma ensisijainen etu ei liittyisikään puiden yläoksiin ulottumiseen vaan siihen, että kiimaisista naaraista kilpaileva, vahvakalloinen uros voisi tehokkaammin räimiä sillä kilpakosijoita. Tai ehkä kirahvin pitkän kaulan tarkoitus on vain tarjota muutoin melko puolustuskyvyttömälle eläimelle hyvät näköalat havaita horisonttiin kenties hiipivät pedot.
VUONNA 2016 JOUKOLLE TUTKIJOITA VALKENI, ETTÄ KIRAHVEJA ON GEENITUTKIMUSTEN PERUSTEELLA PERÄTI NELJÄ ERI LAJIA.
Pitkän kaulan ohella kirahvissa korostuu sen liki aavemainen hiljaisuus. Kirahvit ei yleensä päästä minkäänmoisia ääniä, eivätkä ne viesti edes keskenään ainakaan millään ihmiskorviin kuuluvilla merkeillä. Hiljaisuus on erityisen omalaatuista siihen nähden, että ne ovat sosiaalisia eläimiä, jotka elävät toistuvasti yhdistyvissä ja aina jonkin ajan jälkeen hajoavissa laumoissa. Muut samaan tapaan vaihtelevan kokoisissa ryhmissä elävät lajit, esimerkiksi norsut ja simpanssit, ovat yleensä äänekkäitä kommunikoijia. Se on saanut jotkut tutkijat arvelemaan, että kirahvit saattaisivat viestiä keskenään kauas kantavilla matalataajuksisilla infraäänillä (jotka muistuttaisivat norsujen matalataajuuksista törinää), mutta toistaiseksi asiasta on saatu vain ristiriitaista todistusaineistoa. SEISTYÄÄN KAKSI MINUUTTIA aloillaan kirahvi alkaa näyttää siltä, että Morkelin ampuma rauhoitusainenuoli alkaa tehota. Naaras kokee olonsa niin oudoksi, että se lähtee laukkaamaan erilleen laumasta kuin hidastetussa filmissä.
Lähdemme ajamaan sen perässä ja pujottelemme heinikossa 30 kilometrin tuntivauhtia. Lopulta pääsemme hurauttamaan sen eteen ja katkaisemaan sen rynnistyksen. Auto jarruttaa kirskuen ja lavalta hyppää neljä miestä virittämään köyttä eläimen hidastamiseksi. Kirahvi porhaltaa suoraan köyteen ja paikallinen päätutkija Abdoul Razack Moussa Zaberiou lentää kaaressa ilmaan samalla kun kirahvi rymähtää ketoon maa pöllyten.
Morkel hyppää kumollaan olevan kirahvin niskaan ja pistää ruiskullisen vastalääkettä sen
kaulasuoneen samalla kun kaksi puistonvartijaa istuu sen kaulan alempien osien päälle hajareisin pitääkseen eläimen aloillaan. Miehillä on noin kaksi minuuttia aikaa ennen kuin eläin palaa tolkkuihinsa, joten ryhmä kiirehtii tukkimaan sen korvat ja peittämään sen silmät.
Morkelin kiroillessa eläinlääkärit ja puistonvartijat ottavat verinäytteitä ja pistävät eläimeen useita ruiskullisia E-vitamiinia, antibiootteja ja tulehduslääkettä. He mittaavat kirahvin ruumiinlämmön, tekevät muitakin mittauksia ja nappaavat korvan kärjestä pienen palan DNA-testejä varten.
Samassa kun he ovat saaneet köyden kirahvin keskiosan ympäri, se herää ja alkaa potkia villisti niin, että persikanväristä hiekkaa lentää joka suuntaan. Morkel läpsäyttää kirahvia kankkuun, mikä saa sen ponkaisemaan jaloilleen. Sokea ja kuuro eläin talutetaan köysien avulla kuljetuskoppiin, jolla se kuljetetaan suureen aitaukseen.
TOTUTELTUAAN eloon aitauksessa kolmen viikon ajan Gadabedjiin istutettavat kirahvit ovat valmiit siirtokuljetusta varten. Yhdentoista maissa sunnuntaiaamuna ensimmäiset neljä kirahvia ohjataan kuusimetriseen konttiin, joka on maalattu valkoiseksi ja josta on poistettu katto. Lattialla on märkää hiekkaa ja kyljissä tolppia, joihin kirahveille laitetaan matkaevääksi lehtiä. On äärimmäisen tärkeää saada kirahvit pysymään rauhallisina kuljetuksen ajan. Joitakin viikkoja aiemmin ryhmä menetti kiihtyneen eläimen, joka oli liukastunut ja lyönyt päänsä trailerin reunaan kohtalokkain seurauksin.
Kuljetusauton edellä kulkee etuauto varmistamassa, ettei väylällä ole sähköjohtoja, jotka voisivat katkaista arvorahdilta kaulat. Kuljetus matelee 15 kilometrin tuntivauhtia kohti 800 kilometrin päässä olevaa Gadabedjia.
Neljä uteliasta kirahvinpäätä katselee ohi lipuvia maisemia, jollaisia ne eivät ole koskaan ennen nähneet: tien varressa parturoitavina istuvia miehiä, keppien nokista roikkuvia, teurastettuja vuohia ja pieniä valkoisia moskeijoita täynnä maahan painautuneita miehiä. Ohitamme myös kamelia ajavan tuaregipaimenen, karjamarkkinat kapisine, pitkäsarvisine sonneineen, hymyileviä ja meitä osoittelevia naisia hijabeissaan sekä koko joukon ihmisiä, jotka eivät edes vaivaudu vilkaisemaan kylänsä läpi kulkevaa oudoista oudointa kuljetusta.
Neljäkymmentäseitsemän tuntia myöhemmin, pysähdyttyämme vain kahdesti päivässä Kenialaisoppilas toimii kirahvimallina, kun Twiga Walinz -suojeluryhmä eli ”kirahvienvartijat” opettavat koululaisille kirahvitietoutta, jotta lapset innostuisivat lajin suojelemisesta.
MIEHILLÄ ON NOIN KAKSI MINUUTTIA AIKAA TUKKIA KIRAHVIN KORVAT, PEITTÄÄ SEN SILMÄT JA OTTAA NÄYTTEITÄ, ENNEN KUIN ELÄIN PALAA TOLKKUIHINSA.
aterioimaan gaopuiden alle ja yksillä kolmen tunnin unilla, saavumme lopulta Gadabedjiin, missä meitä on vastassa kirkkaanpunaiseen viittaan ja turbaanin sonnustautunut tuaregipäällikkö. Riemuissaan hyppiviä lapsia juoksee vastaanottamaan karavaaniamme. Heille on puhuttu tästä kuljetuksesta jo kuukausia.
”Tämä on täydellistä kirahvimaastoa”, sanoo Morkel hymyillen. Kontin laidan yli tähyilevät päät katselevat ympärillä aukeavaa tasankoa ja syömäkelpoisten akasioiden lehtoja. Kyllä, tämä todella on oivaa seutua kirahveille.
Kontti avataan tuaregivartijoiden valvonnassa. Täydeltä terältä helottava aurinko toivottaa kirahvit tervetulleiksi uuteen kotiinsa. Tämä on vasta perustettavan populaation ensimmäinen kohortti, mutta suunnitelmissa on tuoda lisää eläimiä ensi vuonna, sitä seuraavana, ja kenties myöhemminkin.
Parin minuutin odottelun jälkeen yksi kirahveista työntää ensin päänsä esiin ja ravaa sitten varovasti ulos. Muut seuraavat naarasta liki saman tien. Ne seisahtavat katselemaan ihmisiä, jotka katselevat niitä. Tuulenpuuska puhaltaa ohi, kun nelikko kääntyy ja lähtee vaeltamaan hitaasti kohti horisontissa häämöttäviä akasioita. Ne kulkevat siistissä jonossa vilkaisten aina välillä taakseen ikään kuin epävarmoina siitä, mitä niiden pitäisi nyt tehdä. Lopulta ne katoavat näkyvistä. ▢
Joshua Foer kirjoitti Havaijin laavatunneleista numerossa 6/2017. Ami Vitale on kuvannut aiemmin muun muassa pandoja ja kenialaisia orponorsuja hoitajineen.