Kalakokoelma
LOUISIANALAISEN BIOLOGIN VALTAVA – JA KARMIVA – VESIELÄINKOKOELMA TUO ESIIN SEN, KUINKA IHMISET OVAT AJANEET JOITAKIN LAJEJA KOHTI SUKUPUUTTOA.
Karmivat purkit kertovat vesistöjen vahingoittumisesta.
SE
ON LUONNONHISTORIALLINEN KOKOELMA, jollaisesta kauhuelokuvien ohjaajat ovat aina haaveilleet. Sen löytää ajamalla viitisentoista kilometriä New Orleansista kaakkoon Mississippin mutkan maasaarekkeelle, joka on osin suota ja osin metsää. Wild Boar Road -nimisen hiekkatien vasemmalla puolella sankassa metsässä elää alligaattoreita ja vesimokkasiinikäärmeitä. Oikealla puolella seisoo ammusbunkkeri A3, jonka kyljet on suojattu vahvasti räjähdysvaaran vuoksi. Sen lastauslaituri on halkeillut ja kallistunut ajan hampaan nakertamana.
Tällaisia bunkkereita on kaikkiaan 26 kappaletta noin 160 hehtaarin alueella, ja useimmat niistä ovat tyhjillään. Toisen maailmansodan aikana tänne pistäytyi Yhdysvaltain laivaston aluksia hakemaan tykinammuksia ennen merelle lähtöä. Myöhemmin keskustiedustelupalvelu CIA koulutti siellä kuubalaisia sissejä vuonna 1961 mahalaskuun päättynyttä Sikojenlahden maihinnousua varten.
Nyt paikan omistaa Tulanen yliopisto ja siellä käy lähinnä biologeja, joita vetävät paikalle bunkkereissa A3 ja A15 majailevat lähes kahdeksan miljoonaa kuollutta kalaa. (Yhdessä lähellä sijaitsevassa bunkkerissa säilytetään Louisianan yliopiston Monroen yksikön kalakokoelmaa.)
Sisällä kalat lilluvat pirtukylvyssä erikokoisissa, tiukasti suljetuissa purkeissa, joita on rivikaupalla kolme metriä korkeiden ja 11 metriä pitkien hyllyjen loputtomissa rivistöissä. Jotkin näytteet ovat kuin toisesta maailmasta. Pari tusinaa lapasampea lepää vierekkäin 19-litraisessa purkissa läpikuultavat kuonot kohti taivasta kuin ulkoavaruudellisessa rukoushetkessä. Pääkokoelman 22 purkkirivistä 9 sisältää kuitenkin Cyprinidae-heimon lajeja eli erilaisia särkikaloja. Paikan estetiikalle onkin leimallista tavallisuus.
Kyseessä on maailman suurin kalakokoelma, mutta joillakin varauksilla.
”Se on itse asiassa suurin toukkavaiheen jälkeisten kalojen kokoelma”, sanoo 38-vuotias kokoelmavastaava Justin Mann, joka käyttää paljon aikaa sisäseiniä värittävän homeen vastaiseen taisteluun. Kyseessä on näytemäärän mutta ei lajimäärän perusteella laskettuna suurin kokoelma. Yli miljoona näytettä kuuluu itse asiassa yhteen ja samaan lajiin, Cyprinella venustaan. (Kyllä, sekin on särkikala.) Kokoelmassa on kaukaisia kaloja jopa Indonesiasta asti, mutta suurin osa on kotoisin Yhdysvaltain kaakkoisosista alueelta, joka yltää Meksikonlahdelta Texasista Carolinoihin.
Tulanen kokoelmassa oli vain kaksi täytettyä kalaa, kun kunnianhimoinen nuori kalabiologi nimeltä Royal D. Suttkus tuli kuvioihin vuonna 1950. Hän päätti muuttaa tilanteen, koska hänen mielestään vedellistä maailmaa ei voi ymmärtää, jos sitä ei näe eikä tutki, eikä ihminen todennäköisesti ala suojella sellaista, mitä hän ei ymmärrä. Suttkus oli väsymätön kenttäbiologi, joka kahlaili alueen vyötärön- ja kaulansyvyisissä vesissä yli 50 vuoden ajan vetäen kolmimetrisen verkon yhtä päätä jatko-opiskelijan pyristellessä sen toisessa päässä.
Muut kalabiologit liikkuvat usein paikasta toiseen, keräilevät vähän sieltä ja vähän täältä ja etsivät aina jotain uutta ja mielenkiintoista. Vuonna 2009 kuollut Suttkus sen sijaan keräili näytteitä enimmäkseen samoista paikoista ja samoista joista vuosi toisensa jälkeen vuosikymmenien ajan ja teki myös lakisääteisiä ympäristövaikutusten arviointeja paperitehtaille ja muille saastuttajille. Kalabiologit tapaavat toimia niin,
että he käyvät läpi vesistöstä saamansa saaliin, valitsevat muutaman säilyttämisen arvoisen ja päästävät loput vapaiksi. Suttkus taas pisti kaikki saamansa kalat purkkeihin.
Muut biologit kurtistelivat hänelle kulmiaan. Ylikerääminen yhdestä paikasta kerran vuodessa tuskin vahingoittaisi kalakantaa; se vain näytti pahalta. Yksi heistä kirjoitti laulun, jossa Suttkusia kutsuttiin ”keräyskoneeksi”. Se sisälsi seuraavanlaisen kauhusäkeistön:
Pistä koirat ja kultakalat suojaan yöks’ Ja piilota liskot ja papukaijat myös
Älä anna pienten lastesi kauas vaeltaa On keräyskone valloillaan, se kaiken purkittaa.
Kaikesta tästä huolimatta juuri systemaattinen ja valikoimaton keräily osoittautui Suttkusin kalakokoelman pysyväksi vahvuudeksi.
Siitä on tullut ”ikkuna menneisyyteen” ilman vääristymiä, joita tuppaa hiipimään valikoivempien museoiden hyllyille, sanoo Tennessee Aquariumin vesisuojelubiologi Bernie Kuhajda. Jos tavallinen kalatutkija ”aikoo ottaa vain kymmenen kalaa, hän valitsee isommat yksilöt, jotta voi laskea suomut” ja eväpiikit, joiden avulla lajintunnistus onnistuu luotettavasti. ”Koska Suttkus otti kaikki kalat, saalis kertoo kussakin paikassa kunakin aikana vallinneesta ikärakenteesta, mikä on erittäin hyödyllinen tieto.” Se kertoo esimerkiksi, oliko mukana terveelle kannalle ominaisesti kaiken ikäisiä kaloja.
Millä lailla hyödyllinen? Sitä kysytään yliopistojen hallinnossa usein, jotta varoja voitaisiin käyttää hohdokkaampiin kohteisiin. Louisianan yliopisto aikoi hiljattain häätää kalakokoelmansa kahden päivän varoitusajalla, koska hallintopuoli halusi rakentaa paremmat urheilutilat. Joukko instituutioita, Tulane mukaan lukien, tuli hätiin ja lisäsi vielä 11 hyllystöriviä yhteen Suttkusin bunkkereista (lopullista laajuutta ei ole vielä päätetty).
Kokoelma on hyödyllinen, koska se kertoo mielenkiintoisesta menneisyydestä. Suttkus keräsi kaloja aikana, jolloin jokia vielä padottiin vesivoiman ja -liikenteen tarpeisiin eikä saastuttamista juuri säädelty. Jatko-opintoja 1970-luvulla Suttkusin ohjaamana tehnyt John Caruso sanoo, että kun Pohjois-Alabamassa käynnistyi kemiantehdas, ”nostin joesta isoaurinkoahvenia, joiden kiduksista pursusi verta”.
1900-luvun säätelemättömän teollistumisen vaikutuksia Kaakkois-Yhdysvaltoihin selvittelevät tutkijat perehtyvät nyt aiheeseen Suttkusin kokoelman pohjalta. He paneutuvat asiaan sekä suoraan että virtuaalisesti, sillä Yhdysvaltain kansallinen tiedesäätiö auttoi tekemään kokoelmasta yhden ensimmäisistä luonnonhistoriallisista museoista, joiden jokaisen näytteen tiedot ja sijainti ovat tarkasteltavissa myös verkossa.
Yhdysvaltain geologisen tutkimuslaitoksen johtamassa tutkimuksessa tarkasteltiin Alabamajokea. Suttkusin säännöllisistä käynneistä paljastui menetysten sarja, jossa lajimäärä hupeni 1960-luvulta vuosisadan loppuun liki kahdella kolmasosalla. Padot tekivät vapaana virranneesta joesta 16 tekoaltaan järjestelmän. Maatalouden valumat, kaupungistuminen ja viemäriverkkojen ja avolouhosten jätevedet pahensivat tuhoa.
Yksi uhri oli amerikanlapiosampi, jonka padot sulkivat ulos muinaisesta vaellusreitistään, ja toinen sinisampi, joka on lähes kadonnut joesta.
Silleihin kuuluva Alosa alabamae, piikkimonni Noturus munitus ja ahveniin kuuluva Crystallaria asprella ovat lähes hävinneet, eikä Macrhybopsis boschungi -särkeä tai Notropis edwardraneyi -hohtajaakaan näy enää paikoissa, joista Suttkus niitä tapasi pyytää. Vuoteen 2005 mennessä Yhdysvaltain liittovaltio oli julistanut kymmenen Alabamajoen kalalajia vaarantuneeksi tai erittäin uhanalaiseksi, ja asiantuntijoiden mukaan ainakin 28 muuta oli vähintäänkin vaarantuneita. Tutkimuksessa varoitettiin, että ilman korjaavia toimenpiteitä ”kalalajien sukupuutto näyttää väistämättömältä”.
Todellinen kauhukertomus ei piilekään Suttkusin kokoelmassa vaan siinä, mitä se paljastaa ihmisen ympäristössään tekemistä tihutöistä. ▢
Richard Conniff on palkittu toimittaja, joka kirjoittaa säännöllisesti National Geographiciin. Craig Cutlerin edellinen NG-artikkeli käsitteli täsmälääketiedettä ja julkaistiin numerossa 1/2019.