Riipaiseva opetus
MAAILMAN VIIMEINEN ZAIRENLEVEÄHUULISARVIKUONOUROS OPETTI VALOKUVAAJALLE, ETTÄ EMME VOI SIVUUTTAA YHTEYTTÄMME LUONTOON – TAI TOISIIMME.
URANI ALUSSA työskentelin lähinnä sotakuvaajana. 26-vuotiaasta alkaen päädyin töihin Kosovon, Angolan, Gazan, Afganistanin ja Kashmirin kaltaisiin paikkoihin. Ajattelin, että motiivinani oli dokumentoida raakuuksia. Ajattelin, että kaikkein vaikuttavimpien kuvien ytimessä on väkivaltaa ja tuhoa. Vaikka inhimillisten konfliktien esiin nostamisen tärkeyttä ei pidäkään väheksyä, keskittyminen pelkästään niihin teki omasta maailmastani silkkaa kauhuelokuvaa.
Ikuistettuani konfliktin toisensa perään minulle alkoi vähitellen valjeta, että journalisteilla on velvollisuus nostaa esiin myös niitä asioita, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä. Jos etsimme meitä jakavia asioita, niitä myös löydämme, mutta jos haluamme löytää yhdistäviä asioita, voimme löytää myös niitä.
Vuodet sotatantereilla johdattivat minut oivallukseen: kertomukset ihmisistä ja ihmisyydestä kertovat myös luonnosta. Jos pureutuu riittävän syvälle minkä tahansa yhteenoton taustoihin, sieltä paljastuu ihmisten ja heidän luontoyhteytensä häiriö.
Näistä asioista tuli minulle henkilökohtaisia suuntaviittoja, kun kohtasin zairenleveähuulisarvikuono Sudanin, joka jäi alalajinsa viimeiseksi urokseksi.
Näin Sudanin ensimmäisen kerran vuonna 2009 Dvůr Královén eläintarhassa Tšekin tasavallassa. Lumisessa tiili- ja rautatarhassaan olevaa Sudania opetettiin menemään suureen häkkiin, jolla se oli määrä kuljettaa lähes 6000 kilometriä etelämmäs Keniaan. Se liikkui hitaasti ja varovaisesti ja nuuski lunta kaikessa rauhassa. Se oli lempeä, valtava ja kuin toisesta maailmasta. Tiesin olevani muinaisen, miljoonien vuosien kehityskulun tuottaman olennon seurassa (fossiilitietojen perusteella sukulinja on yli 50 miljoonaa vuotta vanha). Sen sukulaiset olivat kulkeneet ammoin pitkin maailmaa.
Tuona talvipäivänä Sudan oli yksi kahdeksasta maapallolla vielä jäljellä olleesta zairenleveähuulisarvikuonosta. Sata vuotta sitten sarvikuonoja oli Afrikassa vielä satoja tuhansia. 1980-luvun alkuun mennessä kanta oli metsästetty vain noin 19 000-päiseksi. Sarvikuonojen sarvet ovat samaa keratiinia kuin ihmisen kynnetkin, eivätkä ne siis sisällä mitään parantavia aineita, mutta silti niitä on käytetty lääkkeenä eri vaivoihin kuumeesta impotenssiin.
Kun kohtasin Sudanin, kaikki jäljellä olevat zairenleveähuulisarvikuonot olivat eläintarhoissa suojassa metsästykseltä, mutta niitä ei saatu lisääntymään. Suojelutahot olivat laatineet rohkean suunnitelman neljän sarvikuonon kuljettamisesta lentokoneilla Keniaan. Niiden toivottiin intoutuvan luontaisen elinympäristönsä ilmasta, vedestä, ravinnosta ja tilasta niin, että ne lisääntyisivät ja niiden jälkeläiset muodostaisivat uuden afrikkalaispopulaation.
Aluksi suunnitelma kuulosti minusta lastensadulta, mutta tajusin kuitenkin pian, että se oli epätoivoinen viime hetken yritys pelastaa yksi alalaji. Dvůr Královén eläintarha, Ol Pejetan suojelualue, Kenian luontoviranomaiset, Lewan suojelualue sekä Fauna & Flora International ja Back to Africa -järjestöt tekivät rajusti töitä siirron onnistumiseksi.
Kylmänä joulukuun iltana neljä sarvikuonoa lopulta lähti Dvůr Královén eläintarhasta kenialaiselle Ol Pejetan suojelualueelle.
Miten ajauduimme sellaiseen tilanteeseen, että näin epätoivoiset toimenpiteet olivat tarpeen? On käsittämätöntä, että lähinnä taikauskoon perustuva sarvikuononsarven kysyntä on aiheuttanut yhden eläinlajin täysimittaisen lahtaamisen. Rohkaisevaa taas on se, että hajanainen joukko ihmisiä yhdisti voimansa pelastaakseen jotain ainutlaatuista ja arvokasta, joka oli vaarassa kadota iäksi.
Sudanin kohtaaminen muutti elämäni suuntaa. Nykyisin en keskity vain ihmisten kuvaamiseen, vaan kerron mieluummin tarinoita luonnosta ja samalla omasta kodistamme, tulevaisuudestamme ja kaiken elämän keskinäisestä riippuvuudesta.
Yhdeksän vuotta ilmakuljetuksen jälkeen minua pyydettiin matkaamaan kiireesti Keniaan. 45-vuotias Sudan alkoi olla ikämies. Se oli elänyt sarvikuonoksi pitkän elämän, mutta nyt se alkoi olla tiensä päässä. Viimeisinä vuosinaan se oli päässyt nauttimaan kotisavanneistaan, seuranaan tosin aina aseistetut vartijat, jotka pitivät sen turvassa salametsästäjiltä. Se oli myös noussut tähdeksi – se oli nimetty ”maailman tavoitelluimmaksi poikamieheksi”.
Vaikka Sudanin kuolema ei yllättänyt, se kosketti monia. Kun ennätin paikalle, sen ympärillä oli koko joukko sitä suojelleita ja siihen kiintyneitä ihmisiä. Edellisellä aukeamalla Sudanin vierellä oleva Joseph Wachira oli yksi sen nimikkohoitajista, ja hän meni rapsuttamaan Sudania vielä viimeisen kerran korvan takaa. Sudan painoi raskaan päänsä vasten Wachiran päätä. Ikuistin ystävykset yhdessä viimeistä kertaa. Nuo viimeiset hetket olivat hiljaisia – vain sateen ropinaa, yksi töyhtöturakon huuto ja hoitajien vaimeaa surua. He käyttävät zairenleveähuulisarvikuonojen suojelemiseen enemmän aikaa kuin omiin lapsiinsa. Lajin viimeisen uroksen kuolemisen seuraaminen on asia, jota en halua enää koskaan kokea. Tuntui kuin olisin katsellut omaa loppuamme. Ihmisten ahneus saattaa tehdä lopun zairenleveähuulisarvikuonoista, mutta pieni toivon pilkahdus on vielä olemassa. Jäljellä on enää kaksi naarasta, mutta niitä yritetään keinohedelmöittää. Tämä ei ole minulle pelkkä tarina. Me todistamme sukupuuttoa juuri nyt, omalla vahtivuorollamme. Salametsästys ei ole laantumassa. Jos nykymeno jatkuu, kaikki sarvikuonolajit saattavat kuolla toiminnallisesti sukupuuttoon vielä meidän elinaikanamme. Avainlajin häviämisellä on valtava vaikutus ekosysteemiin ja meihin kaikkiin. Nämä jättiläiset ovat osa miljoonien vuosien aikana kehittynyttä monimutkaista maailmaa, ja niiden kohtalo kietoutuu omaamme. Ilman sarvikuonoja, norsuja ja muita villieläimiä meiltä katoaa mielikuvitusta, ihmeitä ja mahdollisuuksia. Kun ymmärrämme olevamme osa luontoa, ymmärrämme myös sen, että luonnonsuojelussa on kyse itsemme suojelemisesta.
Sen opetuksen Sudan tarjosi minulle.