JOS
ELÄISIMME NORMAALEJA AIKOJA – tarkoitan ajalla tässä geologisen aikakauden pitkää ja verkkaista menoa – olisi lähes mahdotonta seurata jonkin eliölajin katoamista. Niitä tapahtuisi liian harvoin, jotta ihminen voisi päästä niitä todistamaan. Parhaiten tutkitun eläinryhmän, nisäkkäiden, tapauksessa fossiilijäänteistä voidaan päätellä, että ennen ihmisten ilmaantumista vallinnut niin kutsuttu luonnollinen sukupuuttovauhti on niin hidas, että tuhannessa vuodessa katoaisi vain yksi ainoa nisäkäslaji.
Emme tietenkään elä normaaleja aikoja. Lajeja sammuu kaikkialla ympärillämme. Yksin
kymmenen viime vuoden aikana on kuollut sukupuuttoon kaksi nisäkäslajia: eräs Joulusaarella elänyt lepakkolaji ja riuttamosaiikkirotta.
Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee tällä hetkellä yli 200 nisäkäslajia ja -alalajia äärimmäisen uhanalaiseksi. Esimerkiksi sumatransarvikuonoja tai Kalifornianlahdella eläviä bajanpyöriäisiä on jäljellä alle sata. Toisaalta esimerkiksi kiinanjokidelfiiniä ei vielä ole julistettu virallisesti sukupuuttoon kuolleeksi, vaikka laji on todennäköisesti jo hävinnyt.
Mikä pätee nisäkkäisiin, pätee valitettavasti käytännössä kaikkiin muihinkin eläinryhmiin: matelijoihin, sammakkoeläimiin, kaloihin ja jopa hyönteisiin. Nykyiset sukupuuttovauhdit ovat satoja tai ehkä tuhansia kertoja luonnollista sukupuuttovauhtia nopeampia. Ne ovat niin korkeat, että tutkijat sanovat meidän jo olevan kuudennen joukkosukupuuton partaalla.
Viimeisin joukkosukupuutto, joka teki selvää hirmuliskoista noin 66 miljoonaa vuotta sitten, johtui Maahan iskeytyneestä asteroidista. Nyt sukupuuton syytä tuntuu olevan vaikeampi nimetä. Niitä ovat hakkuut ja salametsästys ja uudet taudinaiheuttajat ja ilmastonmuutos ja liikakalastus ja merten happamoituminen.
Jos kuitenkin lähtee jäljittämään näitä syitä, päätyy kasvokkain yhden ja saman syntisen kanssa. Suuri luonnontutkija E. O. Wilson on kirjoittanut, että ihmiset ovat ”elämän historian ensimmäinen laji, josta on tullut geofyysinen voima”. Moni tutkija väittää meidän astuneen uuteen geologiseen aikakauteen: antroposeeniin eli ihmisen aikaan. Tällä kertaa se asteroidi olemme siis me itse.
MITÄ KATOAA, kun laji kuolee sukupuuttoon?
Yksi tapa suhtautua eläinlajiin – oli se sitten ihmisapina tai muurahainen – on ajatella sitä vastauksena siihen, kuinka maapallolla voi elää. Lajin genomi on eräänlainen käyttöohje, ja kun laji kuolee, käyttöohjekin häviää sen mukana. Me olemme tavallaan ryöstämässä elämän kirjastoa. Wilson kutsuukin edessämme olevaa aikakautta antroposeenin sijaan eremotsooiseksi – yksinäisyyden kaudeksi.
Joel Sartore on valokuvannut eläimiä Photo Ark -hankkeeseensa 13 vuoden ajan. Yhä useammin eläintarhoissa tai erityisissä kasvatuskeskuksissa elävät eläimet ovat lajinsa viimeisiä. Joissakin tapauksissa ne ovat ainoita.
Atlantan kasvitieteellisessä puutarhassa eläneestä Toughiesta tuli lajinsa viimeinen tunnettu edustaja, kun sienitauti riehui sen kotielinympäristössä Keski-Panamassa ja lisääntymisohjelmakin epäonnistui. Toughie kuoli vuonna 2016, ja koko Ecnomiohyla rabborum -lehtisammakkolaji on nyt mitä suurimmalla todennäköisyydellä kuollut sukupuuttoon.
Cochabamban luonnonhistoriallisessa museossa Boliviassa elävän Telmatobius yuracare -laulusammakko Romeon (kuvassa sivulla 35) uskottiin myöskin olevan lajinsa viimeinen. Tutkijat loivat sille nettideittiprofiilin, jolla oli linkki lahjoitussivulle. Näin saaduilla 25 000 dollarilla pystyttiin rahoittamaan retkikuntia lajin entiselle kukoistusseudulle Itä-Andeille.
Ällistyttävää kyllä, etsintäpartiot löysivät viisi samaan lajiin kuuluvaa sammakkoa lisää: kaksi koirasta ja kolme naarasta. Ne kaikki siirrettiin Cochabambaan, ja ainoalle sukukypsälle naaraalle annettiin nimeksi Julia. Sitä ei vielä tiedetä, onko siitä oikeasti Romeolle kumppaniksi ja suvun jatkajaksi.
Oliko Ecnomiohyla rabborum kaunis? Ei näyttävällä tavalla kuten siniara (jonka uskotaan hävinneen luonnosta) tai kultalanguri (erittäin uhanalainen), mutta ruskeissa silmissä ja honteloissa jaloissa oli omanlaistaan charmia.
Sartore kohtelee kaikkia eläimiä – isoja ja pieniä, näyttäviä ja nuhjuisia – kunnioituksella. Hänen kuviinsa tarttuu se, mikä on jokaisessa elävässä olennossa ainutlaatuista, ehkä jopa sielukasta. Yhdessä suosikkikuvistani Partula nodosa -kotilo jättää jälkeensä limavanaa. Eteläisen Tyynenmeren alueella eli aikoinaan kymmeniä Partula-lajeja eri saarilla ja erilaisissa ekologisissa lokeroissa. Petokotiloiden tuominen Floridasta ajoi lähes kolmanneksen Partula-lajeista sukupuuttoon, ja moni laji säilyy ainoastaan lisääntymisohjelmien ansiosta.
Koska sukupuuttoja tapahtuu tätä nykyä niin usein, niihin saattaa myös tottua, ja juuri tämä turtuminen tekee Sartoren ottamista kuvista niin tärkeitä: ne näyttävät meille sen, kuinka merkittävä jokainen katoava eläinlaji on.
Elämme poikkeuksellisia aikoja. Jos tunnustamme sen, voimme ehkä vielä nähdä myös ajan, jossa elämän upea monimuotoisuus säilytetään siiinä määrin kuin se on vielä mahdollista. ▢