JOS
HALUAA NÄHDÄ NE KAIKKI toiveita herättävät ja kammottavat tavat, joilla kohtelemme merikilpikonnia, kannattaa aloittaa Burj Al Arab Jumeirah -hotellista. Kimmeltävä sinivalkolasinen torni näyttää rantaa kohti seilaavan veneen keulapurjeelta. Se kohosi parikymmentä vuotta sitten keinotekoiselle saarelle keskelle Arabiemiraatteihin kuuluvan Dubain nostokurkimetsää. 780 neliömetrin kuninkaalliseen sviittiin kuuluu oma elokuvateatteri ja 17 tyynyvaihtoehtoa. Viikonloppu siellä voi maksaa 50 000 euroa. Minä olen kuitenkin tullut katsomaan asukkaita, jotka eivät maksa majoituksestaan.
Tapaan siellä Dubaissa asuvan brittiläisen meribiologin David Robinsonin. Lähdemme hissillä pysäköintihalliin ja kävelemme Lamborghinien ohi määränpäähämme: putkien ja muovialtaiden labyrinttiin, joka on hyvin varustellun merikilpikonnasairaalan teho-osasto. Yhdessä ammeessa liemikilpikonna kamppailee sisäelinvaurioiden kanssa. Kerrosta ylempänä on akvaarioita täynnä sairaita, äärimmäisen uhanalaisia karettikilpikonnia.
Tätä kuntoutuskeskusta isännöivän hotellin omistaa holding-yhtiö, jota johtaa Dubain emiiri. Hänen korkeutensa sheikki Mohammed bin Rashid al Maktoum haluaa kaupungistaan
ympäristöystävällisyyden malliesimerkin, mutta tämän kulutuskulttuurin keskuksen sisälle sijoittuva matelijakurjuus kertoo paljon siitä, millaista pahuutta näiden eläinten niskaan sälytämme. Paikan työntekijät ovat nähneet kilpikonnia, joiden suolistoon on koteloitunut ilmapalloja tai joiden evät ovat vaurioituneet kalaverkoissa tai joita on kumautettu päähän ja heitetty pois veneestä.
”Kaikki täällä on ihmisen syytä”, sanoo Robinson, laitoksen entinen operatiivinen johtaja. ”Ihan kaikki – jokainen vamma, joka ikiseen kilpikonnalajiin kohdistuvat kaikenlaiset uhat – juontuu ihmisestä.”
Sama pätee muuallekin. Kuusi merikilpikonnalajia seitsemästä – autonrenkaan kokoisesta bastardikilpikonnasta jääkarhua painavampiin merinahkakilpikonniin – on vaarantuneita, erittäin uhanalaisia tai äärimmäisen uhanalaisia. Seitsemännen lajin, australialaisen litteäselkäkilpikonnan, tila ei ole tiedossa.
Nämä taistelijat kuitenkin marssivat eteenpäin kaikista niiden eteen asettamistamme esteistä huolimatta. Tuoreessa merikilpikonnien pesimisyhteisöjä koskevassa analyysissa havaittiin kasvavia yhteisöjä liki kaksi kertaa niin paljon kuin taantuvia. Tänä vuonna tutkijat totesivat Yhdysvaltain uhanalaisia lajeja koskevan
lain alaisten kilpikonnapopulaatioiden olevan kasvussa. Pitkään riutuneet Havaijin liemikilpikonnat toipuvat huomattavasti ripeämmin kuin kukaan osasi odottaa. Kun yksi liemikilpikonna vapautettiin sen oltua Robinsonin hoidossa 546 vuorokautta päävamman vuoksi, se teki lajinsa pisimmän dokumentoidun vaelluksen ja kulki 8282 kilometriä Lähi-idästä lähes Thaimaahan asti, ennen kuin sen jäljityslaite vaikeni.
Merikilpikonnat saattavatkin olla luultua sitkeämpiä. ”Olen nähnyt kaikenlaisia hulluja vammoja, epämuodostumia ja sairauksia, mutta ne vain porskuttavat”, sanoo kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) merikilpikonna-arviointeja johtava Bryan Wallace. ”Missä on merikilpikonnien dodo tai muuttokyyhky?” Muutama paikallinen kanta on todellisessa häviämisvaarassa – esimerkiksi Malesian merinahkakilpikonnat – mutta kaikki seitsemän lajia pitävät pintansa alueellisesti ja globaalisti.
Kun kerran olemme ryövänneet meriä, rakentaneet rannikoita ja alkaneet lämmittää planeettaa, meidän olisi syytä pohtia sitäkin, olemmeko antaneet näille eläimille kuolemantuomion. Kun tutustuin kuukausien ajan merikilpikonniin eri puolilla maailmaa, tulin siihen tulokseen, että meidän pitäisi kysyä toista asiaa: Kuinka niillä menisikään, jos ne saisivat vielä hieman apua?
KUN SEURAA MERIKILPIKONNIA kyllin pitkään, lumoutuu väistämättä niiden ihmeellisyydestä. Ne liitävät halki merien siipimäisillä etuevillään, kaivavat pesäkuoppia hiekkaan lähes käsimäisillä takaraajoillaan ja puristavat silmien tienoon rauhasista suolavettä kuin kyyneliä. Niiden suut muistuttavat linnun nokkaa ehkä siksi, että niillä ja kanoilla on yhteisiä esi-isiä. Muilla paitsi paksunahkaisilla merinahkakilpikonnilla on luumainen kilpi, jota peittävät sarveislevyt ovat samaa ainetta kuin sarvikuonon sarvet ja meidän kyntemme. Jokainen laji on silti erilainen. Karettikilpikonnat auttavat riuttoja syömällä sienieläimiä, jotka voivat tukahduttaa koralleja. Valekarettikilpikonnat murskaavat molukkirapuja voimakkailla leuoillaan. Merinahkakilpikonnat syövät meduusoja ja merituppia ja voivat siirtyä noin vain Japanista Kaliforniaan.
Merikilpikonnat erkaantuivat maalla elävistä sukulaisistaan yli 100 miljoonaa vuotta sitten. Ne selviytyivät hirmuliskot tappaneesta asteroiditörmäyksestä ja myös kaksi miljoonaa vuotta sitten tapahtuneesta merieliöstön sukupuutosta, joka lähes puolitti niiden lukumäärän. Nyt merikilpikonnia tavataan Etelämannerta lukuun ottamatta kaikkien mannerten rannikoilla, ja niitä uiskentelee kaikissa trooppisissa ja lauhkeissa vesissä.
Kilpikonnat kertovat meidän tarinoitamme: Kiinalaisessa mytologiassa merikilpikonnan jalat kannattelevat taivasta. Niistä etsitään parannusta vaivoihin: Kilpikonnanlihan uskottiin aikoinaan Länsi-Afrikassa auttavan lepraan, ja kylpeminen valekarettikilpikonnan vatsakilvestä keitetyssä liemessä kuului helpottavan keuhkovaivoja. Niiden luita ja sarveislevyjä myydään edelleen lääkerohtoina monissa paikoissa Kiinasta ja Meksikoon.
Suurimman osan yhteisestä historiastamme kilpikonnat eivät ole kuitenkaan vain selviytyneet – vaan menestyneet. ”Meri oli niitä sakeanaan, ja ne olivat eläimistä suurimpia ja niin runsaslukuisia, että tuntui kuin laivat voisivat karahtaa niihin karille”, kirjasi eräs espanjalainen pappi Kristoffer Kolumbuksen näkemyksen kuubalaisista merikilpikonnista vuonna 1494 tämän toisen Amerikan-purjehduksen aikana.
Jotkut nykytutkijat uskovat, että jo pelkästään Karibianmerellä saattoi ennen Kolumbuksen aikoja elää 91 miljoonaa täysikasvuista liemikilpikonnaa – siis noin kymmenen kertaa niin paljon kuin kaikkien merikilpikonnalajien täysikasvuisia yksilöä nykyisin yhteensä.