Hoitokeino löytyy
Palavasieluinen puritaanipastori Cotton Mather julisti luennollaan Bostonissa alkuvuodesta 1721, että ’tulossa on tuhon enkeli’, kammottava sairaus, joka turmelisi koko kaupungin. Englanti oli jo tuon taudin kourissa.
Uudessa maailmassa oli koettu sen karmeat seuraukset jo aiemmin. Tauti oli aaltoillut arvaamattomasti yli 200 vuoden ajan herättäen kauhua ja aiheuttaen kurjuutta kolonialistien keskuudessa ja pyyhkien pois kokonaisia intiaaniyhteisöjä. Bostonin edellisestä epidemiasta oli kuitenkin kulunut jo 19 vuotta, eli riittävästi uuden uhrien sukupolven varttumiseksi.
Kun ensimmäiset punertavat täplät ilmaantuivat iholle, saattoi vielä toivoa, että kyse olisi vain tuhkarokosta. Täplät kuitenkin kehittyivät paukamiksi ja täyttyivät nesteestä, ja niitä kohosi ihoon kuin tulivuoria. Sadat rakkulat saattoivat peittää silmät, tukkia hengitystiet ja tehdä hengittämisestä tuskallista. Paiseet löyhkäsivät mätänevältä lihalta. Henkiinjääneet olivat usein sokeutuneita ja raajarikkoisia. (Eräs brittinaista hoitava lääkäri sai seuraavalaisen hoito-ohjeen: ”Säilytä hänen kauneutensa tai ota hengiltä.”) Huhtikuussa 1721 isorokko lipui vaivihkaa Bostonin satamaan.
Alkuun ihmiset eivät kiinnittäneet taudin puhkeamiseen juuri huomiota, niin kuin emme mekään koronan vasta orastaessa. Vuonna 1721 alkoi kuitenkin isorokkotarina, joka antoi läntiselle maailmalle vaikuttavan uuden opetuksen: tartuntatauteja voidaan torjua. Leviämistä voidaan rajata, ja jos riittävästi tahtoa löytyy, tauti voidaan joissakin tapauksissa hävittää kokonaan. Tuona vuonna Bostonissa taudinvastainen taistelu nosti esiin kolme varsin yllättävää sankaria. Yksi oli Afrikassa syntynyt orja Onesimus – raamatullinen nimi, jonka Mather oli hänelle antanut – ja toinen lääkäri ja kirurgian alan keksijä Zabdiel Boylston. Kolmas, Mather itse, oli heistä kuitenkin kaikkein yllättävin: moniongelmainen, turhamainen, tunne-elämältään epävakaa persoona ja Salemin noitaoikeudenkäyntien takana 29 vuotta aiemmin ollut ja siksi monien kammoksuma synkkä hahmo.
Nyt vaikutti lähes siltä, että Mather oli valmistautunut tähän hetkeen koko elämänsä ja
haki vapautusta synneistään. Hän oli lapsesta asti opiskellut innokkaasti luonnontieteitä ja lääketiedettä, ja epäilemättä hänen intoaan ruokkivat myös henkilökohtaiset kokemukset: kaksi vaimoa ja 13 hänen yhteensä 15 lapsestaan kuolivat ennen häntä, moni johonkin tartuntatautiin. Hän luki brittiläisiä tiedelehtiä ja perehtyi intiaanien lääkkeisiin. Hän myös kuunteli tarkasti, kun hänen ”palvelijansa” Onesimus, ”sangen älykäs veikko”, kertoi hänelle, miten isorokkoa oli torjuttu Afrikassa ja näytti myös hoidosta jääneet arvet.
Kun epidemia alkoi levitä, Mather tiedotti Bostonin lääkäreille ”Upeasta Menetelmästä, jota on viime aikoina käytetty useissa Maailman Osissa” taudin torjumiseen. Menetelmässä isorokkopotilaan kypsästä rakkulasta otettiin talteen märkää, ”variolaatioainetta”. Tuota ainetta pantiin sitten terveen henkilön ihoon vedettyyn viiltoon. ”Variolaation” oli määrä kehittää vastustuskykyä eli immuniteettia, jonka ansiosta yhden maailman tappavimman taudin tartunta saattaisikin aiheuttaa vain lieviä oireita.
Mather löysi ”Huomattavan Määrän” muita afrikkalaissyntyisiä bostonilaisia, jotka vahvistivat menetelmän kuvauksen ja saattoivat esittää myös siitä jääneet arvet. Bostonin lääkäripiirit suhtautuivat asiaan nuivasti, mutta Zabdiel Boylston tiesi, miten kammottava isorokko on, koska oli itse ollut lähellä kuolla siihen 19 vuotta aiemmin. Hän myös pelkäsi kahdeksan lapsensa joutuvan oman lääkärin työnsä vuoksi ”päivittäiseen vaaraan”.
Perehdyttyään asiaan hän teki 26. kesäkuuta ensimmäisen variolaationsa kuusivuotiaalle pojalleen ja perheen kahdelle orjalle. Tulos oli ”eräänlainen suotuisa Iso-Rokko”, ja hän alkoi istuttaa rokkoa potilaisiin, jotka halusivat välttää täysimittaisen taudinkuvan. Aivan alkuun osa kaupunkilaisista piti hoitoa yhtä pelottavana
kuin itse tautia. He pelkäsivät, että variolaatiohoitoa saaneet ja vielä oireilevat potilaat saattaisivat levittää tautia. Lääkärit puolestaan moittivat menetelmän sotivan lääketieteen 2000 vuotta vallinnutta oikeaoppisuutta vastaan. Humoraaliopin mukaan sairaudet johtuivat elimistön neljän perusnesteen epätasapainosta, joka taas saattoi johtua epämääräisistä ”miasmioista”, pahasta ilmasta tai myrkkyhöyryistä.
Kun epidemia viimein päättyi, lähes 6000 bostonilaista eli yli puolet kaupungin asukkaista oli sairastunut isorokkoon. Heistä 844 eli noin 15 prosenttia oli kuollut. Variolaatiohoitoa saaneista kuoli vain 2 prosenttia. Menetelmän kehittämisen myötä osuus kutistui nopeasti alle puoleen prosenttiin, ja variolaatiohoito vakiintui. Kun seuraava isorokkoepidemia sitten iski vuonna 1792, tilanne kääntyi päälaelleen: Noin 9200 bostonilaista sai variolaatiohoitoa, ja heistä vain 232 sairastui varsinaiseen isorokkoon.
Yksikään variolaatiohoidon Amerikkaan tuoneesta kolmesta miehestä ei ole saanut juuri kunniaa teostaan. Onesimus katosi asiakirjoista ostettuaan itsenä vapaaksi, ja myös Zabdiel Boylston vaipui pitkälti unholaan. Boylston-nimiset kadut, rakennukset ja yksi kaupunkikin kunnioittavat hänen veljenpojanpoikansa, vauraan kauppiaan, muistoa. Eikä Cotton Matherkaan lunastanut bostonilaisten hyväksyntää. Hän kuitenkin jatkoi lääketieteellisten seikkojen pohdiskelua ja kirjoitti myöhemmin epidemian todellisista syistä: otollisissa olosuhteissa pienet eliöt, joita alettiin juuri tuolloin nähdä mikroskoopilla, ”moninkertaistuvat nopeasti ja runsaasti; ja niillä voi olla suurempi Osuus monien Tautiemme tuottamisessa kuin on ajateltu”.
Hänen käsikirjoituksensa oli kuitenkin muilta osin niin eksentrinen, ettei sitä koskaan julkaistu. Tutkijat tunnistivat mikrobien olennaisen roolin tartuntatautien välittäjinä vasta
Vuonna 1721 alkoi isorokkotarina, joka antoi maailmalle uuden opetuksen: tartuntatauteja voidaan torjua. Niiden leviämistä voidaan rajata, ja joissakin tapauksissa tauti voidaan hävittää kokonaan.
150 vuotta myöhemmin. Variolaatiohoidon leviäminen Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan tuotti kuitenkin toisenkin odottamattoman seurauksen. Vuonna 1757 pienessä eteläenglantilaisessa kylässä kahdeksanvuotias ”terveen punakka poika” sai variolaatiohoitoa. Se oli kurja kokemus, koska perinteeseen luottavat lääkärit edellyttivät valmistelevaa vereniskentää ja puhdistamista. Kun pojasta varttui maalaislääkäri, hän kirjoitti, että maitotiloilla ”vallitsi epämääräinen käsitys” siitä, että lehmänrokoksi kutsuttu karjatauti saattaisi torjua isorokkoa. Mahdollisuus paremmasta tavasta torjua tautia teki vaikutuksen Edward Jenneriin. Kukaan ei kuitenkaan kokeillut tuota huhuttua hoitokeinoa käytännössä ennen kuin Jenner itse lopulta näki tilaisuutensa koittaneen.
14. toukokuuta 1796 hän hoiti kahdeksanvuotiasta James Phippsiä näennäisesti variolaatiohoidolla, mutta käyttikin lehmänrokkoa sairastavalta naiselta ottamaansa ainetta. Siitä sai alkunsa moderni vaksinaatio eli rokote, jonka englanninkielinen nimi vaccine perustuu latinan lehmää tarkoittavaan sanaan vacca.
Ensimmäiset rokotteiden vastustajat nousivat välittömästi äänekkääseen vastarintaan. He pelkäsivät muun muassa, että eläinten taudit leviäisivät ihmisiin ja että ihmisille kehittyisi rokotteen vaikutuksesta lehmämäisiä taipumuksia, kenties jopa sarvet. Rokote osoittautui kuitenkin niin paljon variolaatiota turvallisemmaksi, että se levisi nopeasti pitkin maailmaa.
Isorokko tappoi ihmisiä edelleen, ja pelkästään 1900-luvulla siihen kuoli arviolta 300 miljoonaa. Toukokuussa 1980 Maailman terveysjärjestö WHO julisti isorokon hävitetyksi maailmanlaajuisen rokotuskampanjan ansiosta. Jennerin rokote oli toiminut mallina monille muille, ja rokotteet poistivat niin monta tartuntatautia elämästämme, että yhden lyhyen välikauden ajan näytti siltä, ettei mikään pandemia enää koskaan voisi meitä piinata.