Mainettaan fiksumpi
Strutsit eivät ole pelokkaita tyhmyreitä vaan ovelia selviytyjiä.
Useimmilla meistä on onnellisen tietämätön mielikuva strutseista: Ne ovat niitä isoja lintuja, jotka työntävät hädän hetkellä päänsä hiekkaan ja kai kuvittelevat, että jos ne itse eivät voi nähdä vaaraa, ei vaarakaan silloin voi nähdä niitä.
Stereotyyppien kavalkadissa strutsilla on siis ollut ”kunniapaikka” eläinkunnan typeryksenä. Jopa Raamatussa niitä moititaan tyhmiksi ja vieläpä huonoiksi vanhemmiksi.
Pään hiekkaan työntäminen on suusta suuhun levinnyt hutera miete 2000 vuoden takaa. Sen esitti roomalainen luonnontutkija Plinius, jolla oli tapana värittää kertomuksiaan. Mietipä vaikka itse. Strutsilla on pitkät, luisevat jalat, sen keskiruumis keikkuu korkeuksissa kuin aalloilla kelluva valtava lihas- ja sulkalautta ja sen kaula on kuin periskooppi, jonka kruunaa liki kolmeen metriin kohoava kiilamainen pää, ja sen silmät ovat suuremmat kuin norsulla. Ei ihan otollisinta mallia työntämään päätä hiekkaan.
Strutsi kyllä roikottaa päätään usein maan tasalla – ei sen sisässä – kun se syö siemeniä tai huoltaa pesäänsä. Sen kevyessä ja joustavassa kaulassa on 17 nikamaa, kun meillä on vain seitsemän, ja se pystyy helposti liikuttamaan päätään ylös ja alas, sivuta toiselle ja eteen ja
Sehän on kuin jättimäinen kanapaisti alueella, jolla saalistaa nälkäisiä leijonia, leopardeja, hyeenoja, savannikoiria ja gepardeja. Sen potku voi kuitenkin särkeä luita ja se voi saavuttaa lähes 70 kilometrin tuntinopeuden.
taakse. Suurilla silmillään se kykenee pitämään tarkasti silmällä ympäröivää maailmaa, ja sillä on syytäkin olla valppaana.
Ensinnäkin strutsit ovat käytännössä jättimäisiä kanapaisteja elinalueilla, joilla saalistaa nälkäisiä leijonia, leopardeja, hyeenoja, savannikoiria ja gepardeja. Täysikasvuinen strutsi ei toki ole mitään helppoa riistaa – sen potku voi särkeä luita, ja kahdesta kynnestä suuremmalla se voi suolistaa vastustajansa. Se on myös paljon parempi pakenemaan kuin taistelemaan – se voi saavuttaa lähes 70 kilometrin tuntinopeuden.
Valppaana niiden on pysyteltävä poikastensakin vuoksi. Strutsit rakentavat pesänsä – lähinnä raivaavat maahan tyhjän kohdan – avomaastoon, missä niiden munia uhkaavat nälkäisten petojen ohessa esimerkiksi norsut, jota voivat kulkiessaan talloa munat säpäleiksi.
Pesintä onnistuu vain, jos onni on myötä. Maapallon suurimman ja näyttävimpiin lukeutuvan linnun on pidettävä pesänsä huomaamattomana tai oltava valmiina puolustamaan sitä kahden kuukauden ajan munimisesta ensimmäiseen kuoriutumiseen. Epäonnistuminen on yleistä, ja siksi ne hakeutuvat pesimään toistensa lähelle.
Hyvä strutsienbongailupaikka on Tarangiren kansallispuisto Pohjois-Tansaniassa. Lähes 3000 neliökilometrin puistossa on kuivia kukkuloita ja ruohikkoisia tasankoja Tarangirejoen varrella. Siellä liikkuu suuria norsu- ja seepralaumoja ja tuhansittain gnuita. Myös strutseja riittää, mutta kun lähden Dar es Salaamin yliopiston villieläinekologin ja strutsiasiantuntijan Flora John Magigen kanssa etsimään niiden pesiä, ensimmäinen löytämämme pesä on tuhottu.
Läpimitaltaan noin 25 metrin alalla on hajallaan yhdeksän munaa. Magige tutkii aluetta kuin etsivä murhapaikkaa. Hän osoittaa juuri ja juuri näkyviä raapimisjälkiä maassa kohdassa, jossa pesä oli ollut, ja heti sen vieressä näkyy vasta kaivettu termiittikaivajan pesäkolo. Hän ei kuitenkaan arvele sitä syylliseksi. Hajaannus näyttää ennemminkin nälkäisen pedon aikaansaannokselta, mutta peto ei ole ollut kovin kookas, koska kaikki munat ovat yhä ehjiä. Sakaali?
Olipa asialla ollut mikä tahansa, naaras- ja koirasstrutsi ovat jatkaneet matkaa, kuten ne usein tekevät, jos pesintä häiriintyy.
Ne saattavat pesiä yhdessä uudelleen, mutta lisääntymiskaudella strutsit ovat kyltymättömän kevytkenkäisiä. Niin koiraat kuin naaraatkin etsivät itselleen useampia kumppaneita. Evoluution kannalta se tarkoittaa sekalaisen DNA:n saamista mahdollisimman moneen pesän, mikä kompensoi sitä, että niin moni pesintä epäonnistuu.
Yhtenä aamuna puoli yhdeltätoista näemme strutsiparin parittelemassa noin 500 metrin päässä puiston päätiestä. Kun ne irtautuvat toisistaan ja koiras lähtee kävelemään, sen perään lähtee viimeisimmän kumppanin lisäksi kaksi muutakin naarasta, joista toinen alkaa pian vokotella koirasta. Se levittelee ja ravistelee siipiään. Pesintäkaudella naaras voi tuottaa munan joka toinen päivä, ja ne pyrkivät itsepintaisesti saamaan sen hedelmöitetyksi. Koiraista on kuitenkin usein pulaa, ehkä siksi, että ne vartioivat reviirejään hyvin mustasukkaisesti ja pakottavat muut koiraat muuttopuuhiin.
Koiras ei piittaa naaraan kosiskeluista. Linnut jatkavat mutkitellen ja ohittavat korkeita, laajalle leviäviä akasiapuita ja matalampia apinanleipäpuita, joiden paksut rungot ovat täynnä alati kyhnyttävien norsujen synnyttämiä naarmuja. Kun ne palaavat tien viereen, naaras yrittää uudelleen siivet väristen. Safarijeeppi pyyhältää ohitse ja peittää soidintanssin pölyyn. Koiras jatkaa matkaa, mutta naaras ei luovuta vaan hakeutuu koiraan eteen ja ketkuttaa siipiään lähellä maata. ”Se ei oikein onnistu tekemään vaikutusta”, Magige toteaa.
Viettely jatkuu yli tunnin, jonka aikana linnut etenevät Tarangirejoen rannalle. Kun naaras kävelee poispäin, koiras pudottautuu lopulta hiekalle ja aloittaa täysimittaisen parittelua edeltävän esityksensä. Se on kuin moshaava ilmakitaristi: siivet pyörivät, ruumis keikkuu rajusti, pää lennähtää taakse niin että se näyttää irtoavan ja jalat tamppaavat puolelta toiselle. Nyt naaras jatkaa taaperrustaan näennäisen välinpitämättömänä. Lopulta ne kuitenkin päätyvät yhteen kuivassa jokiuomassa. Koiras
kiemurtelee naaraan päällä pari minuuttia naa- raan pysytellessä tyynen arvokkaasti paikallaan pää suorana kohti taivasta.
Jälkikäteen kaikki linnut juovat ja syövät jon- kin aikaa jokivarressa kuin perhepiknikillä. Me käännymme ja lähdemme suuntaamaan kohti omaa lounastamme, mutta kun pysähdymme vilkaisemaan lintuja vielä kerran, näemme kaikkien kolmen naaraan lähestyvän koirasta siivet pehmeästi väristen.
OLIMME SEURANNEET tuota strutsinelikkoa siinä toivossa, että ne johdattaisivat meidät pesälle. Strutsin pesää voi tosin olla vaikea nähdä, vaikka tietäisi sen tarkan sijainnin. Yleensä koiras pitää siitä huolta öisin ja istuu pää pystyssä vartioasennossa. Naaras hoitaa päivävuoron. Kun se painaa pyrstösulkansa ja pitkän kaulansa maahan, se muistuttaa vanhaa termiittikekoa tai kantoa. Joskus pesän voi löytää niin, että istahtaa alas ja odottaa, että jokin toinen strutsi tulee käymään, mitä tapahtuu yllättävän taajaan.
Asetumme yhtenä iltapäivänä passiin isolle tasangolle, ja varsin pian käy selväksi, että strutsit kukoistavat täällä. Vähän matkan päässä meistä yksi naaras istuu pesässään. Muutama sata metriä vasempaan päin sen kumppani aterioi eikä näytä kiinnittävän ympäristöön juurikaan huomiota, mutta kun toinen koiras ilmaantuu näköpiiriin vajaan kilometrin päässä, se nousee ja lähtee askeltamaan kohti tulokasta määrätietoisesti ensin kävellen ja sitten juosten. Kevytkenkäisyys ei sulje pois omistamishalua strutseilla niin kuin ei ihmisilläkään: pesivä koiras haluaa monopolisoida kumppaninsa parittelut, joten kilpakosijat on ajettava tiehensä.
Yllättävämpää on pesivän parin suhtautuminen pesää lähestyviin naaraisiin. Monille muille lajeille on kehittynyt puolustusmekanismeja, joilla torjutaan pesäloiset eli linnut, jotka yrittävät laistaa vanhemmuuden taakasta ujuttamalla omia muniaan muiden lintujen pesiin, mutta strutsit toimivat toisin. Kun toinen naaras lähestyy, pesivä naaras yleensä nousee, astuu sivuun
ja antaa sen munia munansa omiensa viereen. Joidenkin tutkimusten mukaan pesivä naaras on muninut vain noin puolet onnistuneesti hautomistaan korkeintaan paristakymmenestä munasta. Kyse ei kuitenkaan ole varsinaisesta pesäloisimisesta vaan yhteisöpesimisestä, ja monien kumppanien tavoin se on keino, jolla strutsit parantavat lisääntymismahdollisuuksiaan vaarojen maailmassa.
Kyse ei välttämättä ole sulasta sisarrakkaudesta. Pesivällä naaraalla ei ehkä ole juuri nokan koputtamista, arvelee ensimmäisen tarkan kuvauksen yhteisöpesimisestä vuonna 1979 laatinut biologi Brian Bertram. Jos se vastustelisi vierasta naarasta, seurauksena saattaisi olla yhteenotto, joka houkuttelisi paikalle leijonia ja muita petoja. Myös sen omat munat olisivat vaarassa, ja särkyneiden munien haju saattaisi tuoda pesälle hyeenoja tai sakaaleja. Tavallisesti vieras naaras sitä paitsi seisoo pesivän naaraan yläpuolella. Bertram katseli, kun yksi pesivä naaras pysytteli sitkeästi makuulla, kun vieras naaras seisoi ja nokki sen päätä ”melko hellästi” mutta päättäväisesti 20 minuutin ajan, kunnes pesivä lintu lopulta nousi ylös, huokaisi ja astui sivuun.
Pesivä pari saa yhteisöpesimisestä myös joitakin etuja, sanoo Bertram. Koiraan seikkailut lähitienoilla merkitsevät sitä, että se on hedelmöittänyt noin kolmanneksen niistäkin munista, joita lähiseudun muut naaraat lisäävät pesään. Pesivän naaraan kannalta lisämunat taas pienentävät sen omiin muniin kohdistuvaa
riskiä. Sitä ei tiedetä, miten se erottaa munat toisistaan, mutta joka tapauksessa se pitää omat munansa rutiininomaisesti pesän keskellä ja sijoittelee muiden naaraiden munat Bertramin sanoin ”tuhoon tuomitulle ulkokehälle”. Lisäksi jos untuvikkoja on kuoriutumisen jälkeen paljon, todennäköisyys emon omien poikasten joutumisesta petojen saaliiksi pienenee.
YKSI HÄTKÄHDYTTÄVIMMISTÄ strutsiin liittyvistä asioista on mielestäni sen koon ohella vaikutelma siitä, että se olisi koko ajan liikkeessä – silloinkin, kun se seisoo aloillaan. Se pätee etenkin naaraisiin, koska niiden rusehtava väri korostaa sulkien liikettä. Kummankin sukupuolen höyhenet ovat pitkiä ja tuuheita, etenkin siipi- ja pyrstösulat. Niissä ei ole pieniä väkäsiä, jotka muilla linnuilla kytkevät höytysäteitä toisiinsa. Siksi ne näyttävät alati väreilevän ja lainehtivan ilmavirroissa. Se on käytännöllistä: strutsi voi löyhytellä sulkiaan liian ruumiinlämmön poistamiseksi tai vetää ne suppuun pitämään lämmön tallessa. Pörheys on myös syy siihen, että muotimaailma on toistuvasti vuoroin hullaantunut ja sitten taas kyllästynyt strutsinsulkiin.
Tie strutsikaupan sydämeen kulkee läpi kapean, punakallioisen solan Swartbergvuorilla Etelä-Afrikan Länsi-Kapin provinssissa. Luonnollisen solamuodostuman alapuolella, vuorten ympäröimällä arolla on laaja peltojen tilkkutäkki. Pieni Karoo on omalaatuisen syrjäinen ja eristynyt lähde sulille, jotka koristavat Ascotin laukkakilpailujen yleisön hattuja ja Las Vegasin showtyttöjen asuja. Oudtshoornin kaupunkia ympäröivä alue on kuitenkin ollut maailman strutsikaupan keskus yli 150 vuoden ajan.
Sulkakauppa alkoi ajaa strutseja sukupuuttoon joillakin alueilla jo 1860-luvulla, jolloin täkäläiset maatilalliset ryhtyivät strutsitarhauksen uranuurtajiksi. Strutsien yhteisöllinen luonne saattoi edesauttaa niiden sopeutumista aidattuna elämiseen, samoin toki niiden kyvyttömyys lentää tai hypätä. Nyt rinnankorkeuteen kohoavien verkkoaitojen ympäröimissä aitauksissa elää tuhansia strutseja sopuisan oloisasti.
Työntekijät käyvät lisääntymiskaudella tarhat läpi päivittäin ja keräävät munat hautomoihin: kullakin lavalla on 112 munaa ja kussakin hautomalaitteessa yhteensä 1008 munaa, joita pyöritetään hitaasti 36 asteen lämpötilassa.
”42. päivänä poikanen työntää nokkansa munassa olevaan ilmataskuun, hengittää sisään ja saa siitä voimaa murtautua kuoren läpi”, kertoo seudun merkittävä tilallinen Saag Jonker. Lihan- ja nahantuotannossa poikanen voi elää yksivuotiaaksi, mutta sulkien vuoksi kasvatettavat voivat elää jopa 15-vuotiaiksi. Sulkia nypitään suunnilleen yhdeksän kuukauden välein.
Strutsikauppa on aina ollut ailahtelevaa, ja hinnat ovat heilahdelleet rajustikin muotimaailman oikkujen mukana. Juuri nyt käyrä vie alaspäin, mutta Jonker ja hänen vaimonsa Hazel turisevat toiveikkaana Kate Middletonin mieltymyksestä strutsinsulkahattuihin ja pohtivat, miten pian Louis Vuitton saattaisi palata käyttämään strutsinnahkaa laukuissaan.
Strutsikaupan kultakausi alkoi noin vuonna 1870, kun muodin eturintaman naiset vaativat strutsinsulkia hattuihinsa. Tuon ajan peruja
olevat ”sulkakartanot” koristavat yhä Oudtshoornin katuja torneineen, päätykolmioineen, koko talon ympäri kiertävine terasseineen ja taidokkaine puupitsikoristeineen. Jotain tuon ajan strutsikaupan arvosta kertoo se, että vuonna 1912 Titanicin arvokkainta lastia eivät suinkaan olleet timantit tai kulta vaan 12 strutsinsulkalaatikkoa, joiden arvo oli nykyrahassa noin 2 miljoonaa euroa. Kultakausi kuitenkin päättyi vuonna 1914, kun sota ja moottoroidut avoautot tekivät isoista sulkahatuista äkisti epämuodikkaita.
Törmään yhtenä aamuna kaupungilla Maurice ”Mickey” Fischiin, nykyiseen eläkeläiseen, entiseen strutsitarhaajaan ja maailman strutsikauppaa ammoin Oudtshoornista hallinneen juutalaisen yhteisön harventuvalukuiseen edustajaan. Juutalaissiirtolaisia alkoi saapua alueelle 1800-luvun lopussa Euroopasta poliittisen ja taloudellisen painostuksen ajamina. ”Afrikaanerit ottivat heidät vastaan avosylin”, Fisch sanoo.
Ensimmäisen aallon siirtolaisista tapasi tulla kaupustelijoita, mutta myöhemmistä saapujista moni oli työskennellyt raaka-aine- tai vaatealalla, ja diasporan myötä heillä oli yhteyksiä saman alan toimijoihin Lontoossa, New Yorkissa ja muissa suurkaupungeissa. Oudtshoornin sulkakauppa kasvoi pitkälti noiden yhteyksien ansiosta. Verkosto ulottui jiddišiä puhuvasta, tilalta toiselle kulkevasta sulkien keräilijästä eteenpäin aina strutsinsulkatuotteita valmistaviin artesaaneihin ja niitä myyviin kauppiaisiin.
Kaupan kultakaudella Oudtshoornissa asui useita satoja juutalaisperheitä, jotka pitivät yllä kahta synagogaa.
Fisch näyttää paikallishistorian kirjan sivulta kuvaa, jossa on hänen isoisänsä ja kaimansa Maurice Lipschitz. ”Hän oli maailman suurin strutsitilallinen”, sanoo Fisch. ”Kun hän kuoli vuonna 1936, hän omisti 35 tilaa.” Hänen rakennuttamassaan kartanossa Montague Housessa oli juhlasali, viinikellari ja 1500 litran amme, jonka laatat olivat Carraran marmoria. Talo on yhä pystyssä, mutta se on nyt pilkottu ravintolaksi, kaupaksi, asunnoksi ja lääkärin vastaanotoksi. Sulkakauppa taas on tunnustuksettoman osuuskunnan käsissä, ja juutalaisperheitä on kaupungissa jäljellä enää vähän.
50 vuotta strutsitarhaajana toiminut Fisch ei kaipaa entistä ammattiaan. Hänen mielestään strutsit ovat ”typeriä lintuja, joilla vain sattuu olemaan kauniit sulat”.
En kysy hänen mielipidettään niiden kyvyistä vanhemmuuteen, mutta pääsen pian tarkastelemaan sitä omin silmin. Seuraan yhtenä aamuna De Hoopin luonnonsuojelualueella Afrikan eteläkärjessä yhden strutsikoiraan ja -naaraan ruokailua. Nekin tarkkailevat minua, mutta kotvasen kuluttua ne rentoutuvat, ja kuin jonkin merkin ohjaamana piilopaikasta nousee esiin yhdeksän strutsinpoikasta. Ne ovat parin viikon ikäisiä dodomaisia palleroita, joilla on täplikkäät, kellanruskeat kaulat ja lyhyiden untuvahaiventen peittämä ruumis. Poikaset alkavat syödä, ja vanhemmat jatkavat omaa ateriointiaan poikasten lähellä pysytellen.
Hetken kuluttua näkyviin ilmestyy kolmen murhanhimoisen paviaanin joukkio, joka lähestyy strutseja niityn poikki. Strutsikoiras mulkaisee ja pinkaisee sitten juoksuun ja ajaa paviaanit tiehensä. Ne palaavat yhä uudestaan, mutta joka kerran koiras torppaa niiden lähestymisaikeet. Sitten aukealle tallustelee kokonainen paviaanilauma. Poikaset kerääntyvät hädissään yhteen ja kaksi aikuista strutsia seisoo ja tuijottaa tunkeilijoita vihaisesti. Paviaanit ohittavat linnut varovasti katseet toisaalla ikään kuin strutsipaisti olisi viimeisenä niiden mielessä.
Kun paviaanit ovat häipyneet, alkaa rankkasade. Koiras ja naaras istahtavat välittömästi alas ja levittävät siipensä, joiden suojiin poikaset kipittävät kilvan. Niin moni sukeltaa isän vasemman siiven alle, että ne näyttävät kuin pikku possuilta emakon kyljessä. Sitten siivet painuvat alas ja tipuset katoavat näkyvistä ja peittyvät suojaan hyytävältä sateelta. Kun sade viimein loppuu, yksi poikasista työntää päänsä esiin ja katselee ympärilleen yllään vanhempansa sulista koostuva sadetakki. Tämä on aika lailla päinvastaista toimintaa kuin pään työntäminen hiekkaan. Kun poikanen toteaa sään kelvolliseksi, se luikahtaa esiin kuivana ja lämpöisenä.
Kaikki eivät ehkä sanoisi tuollaista käyttäytymistä älykkääksi, mutta jonkinlaisesta selviytymistaidosta se kyllä kielii. Jatkan matkaani miettien, että kunpa vain me kaikki osaisimme olla yhtä hyviä vanhempia. ▢