Suojelu ei ole elitismiä
Menneinä aikoina pienemmät ihmisryhmät ja rajallinen liikkuvuus luultavasti pitivät taudit valtaosin paikallisina. Ajan mittaan ihmiset ovat kuitenkin kovasti helpottaneet virusten evolutiivista menestystä. Kokoonnumme tiiviiksi ryhmiksi kaupunkialueille ja matkustelemme ympäri maailmaa enemmän kuin yksikään laji tätä ennen. Olemme muuttaneet villiä luontoa kaupungeiksi, maatiloiksi ja ostoskeskuksiksi ja panneet tätä planeettaa kanssamme jakavat lajit ahtaalle. Olemme luoneet täydelliset olot nykyaikaiselle ruttovitsaukselle. Covid-19 muistuttaa siitä, että luonnonsuojelu ei ole vain vauraiden elitistinen harrastus tai romanttinen ihanne. Henkemme riippuu siitä, osaammeko olla parempia jäseniä isossa yhteisössämme, biosfäärissä.
ELÄIMISTÄ IHMISIIN ON TARTTUNUT haitallisia viruksia ja bakteereja tuhansien vuosien ajan. Kun ihmiset kyltymättömästi valtaavat alaa villiltä luonnolta ja kilpailevat eläinten kanssa ravinnosta, vedestä ja tilasta, fyysisten kontaktien määrä väkisinkin kasvaa – mikä lisää sekä konflikteja että tartuntariskiä.
Vuonna 2020 julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin eläimistä ihmisiin tarttuvia tauteja eli zoonooseja kantavien lajien runsauden ja tartuntariskin yhteyksiä. Tutkijat kävivät läpi tiedejulkaisuja ja keräsivät dataa 142 zoonoosiviruksesta ja saivat selville, että jyrsijät, kädelliset ja lepakot kantavat niitä enemmän kuin muut eläinlajit. Riski taudin tarttumisesta ihmisiin oli suurin runsaslukuisilla lajeilla, koska ne ovat sopeutuneet ihmisen muokkaamiin ympäristöihin.
Entä minkälainen on riski sairastua merenelävistä, valtameret kun peittävät yli 70 prosenttia maapallosta? Uhkaako merten riisto ihmisten terveyttä? Vastauksia näihin kysymyksiin saimme, kun tutkimme Tyynenmeren syrjäisimpiä saaria.
Teimme ensimmäisen tutkimusmatkan Kingmanin riutalle ja sen lähisaarille vuonna 2005. Kingman on päiväntasaajalla 2350 kilometrin matkalle levittäytyvien 11 korallisaaren ja atollin muodostamien Linesaarten pohjoisin osa noin 1700 kilometriä Honolulusta lounaaseen. Kun kävimme neljällä päiväntasaajan pohjoispuolella sijaitsevalla saarella, pääsimme luontevasti tarkastelemaan ihmisen vaikutusta koralliriuttoihin. Kingman on asuttamaton, mutta siitä seuraava saari etelään, Palmyra, on 20 hengen tutkimusaseman ja suojelualueen kotipaikka. Vielä etelämpänä Terainan (tuolloin 900 asukasta), Tabuaeranin (2500 asukasta) ja Kiritimatin (5100 asukasta) saaret ovat osa Kiribatin tasavaltaa. Niiden kaikkien merelliset ja ilmastolliset olosuhteet sekä eläimistö ja kasvillisuus olivat niin samanlaisia, että ainoa varsinainen muuttuja oli ihmisten määrä.
Tutkijaryhmämme arvioi lajien monimuotoisuutta ja määrää – virusten, bakteerien, levien, selkärangattomien ja kalojen – ja mittasi, miten koralliriutan ekosysteemi muuttui ihmishäiriön eri tasoilla. Viiden viikon sukelluksilla laskimme ja arvioimme kaiken mahdollisen runsautta ja biomassaa, ja löydökset olivat selvät: kun muutamakin sata ihmistä alkaa kalastaa, he alkavat karsia ravintoketjua yläpäästä. Ja kun ihmisten lukumäärä kasvaa nollasta vain muutamaan tuhanteen, koralliriutta muuttuu runsaasti haita ja koralleja sisältävästä kokonaan haittomaksi, mutta pikkukalaa ja merilevää siellä on runsaasti.
Teimme kuitenkin yhden riutan pienimpiin otuksiin liittyvän löydön, joka yllätti minut täysin.
ONNEKSI KUTSUIN ystäväni Forest Rohwerin mukaan tutkimusmatkalle. Forest on nerokas virologi ja yksi ensimmäisistä, joka on hyödyntänyt genomitekniikkaa meren virusten ja bakteerien tutkimisessa. Vuoden 2005 tutkimusretkellä Forest ja hänen pieni ryhmänsä keräsivät Linesaarilta vesinäytteitä, joista he mittasivat mikrobien määrää suhteessa ihmisten läsnäoloon. Kiritimatin näytteessä oli Kingmanin
vesinäytteeseen nähden kymmenkertainen määrä bakteereja. Ihmismäärän lisääntyessä mikrobien määrä ei vain kasva; myös niiden toiminta muuttuu merkittävästi. Kingmanin vedet olivat kristallinkirkkaita ja puolet sikäläisistä mikrobeista oli erittäin pieniä, Prochlorococcuksen kaltaisia bakteereja, joiden elämä perustuu yhteyttämiseen. Kiritimatissa taas vedet olivat sameita ja noin kolmannes bakteereista oli patogeenejä, esimerkiksi erilaisia Staphylococcus-, Vibrio- ja Escherichia-bakteereja.
Erityistä huolta herätti vibriobakteeri, joka voi sairastuttaa koralleja ja myötävaikuttaa siihen, että korallien sijaan riuttoja hallitsevat merilevät, mikä puolestaan edelleen kiihdyttää mikrobien lisääntymistä. Vibrio voi aiheuttaa myös ihmisille hengenvaarallisia tauteja, kuten koleraa, gastroenteriittiä (maha-suolitulehdus), haavatulehduksia ja sepsistä (verenmyrkytys). Forest kutsuu tällaista ekosysteemin muutosta – kypsästä, vakaasta ja kookkaita eläimiä sisältävästä epäkypsään ja pienten otusten hallitsemaan – koralliriuttojen ”mikrobialisaatioksi”.
Teimme ensimmäisen National Geographic Pristine Seas -tutkimusmatkan viidelle päiväntasaajan eteläpuolen asumattomalle Linesaarelle huhti-toukokuussa 2009. Siellä tilanne oli sama kuin aiemmin Kingmanin tienoilla: puhdasta vettä ja erittäin paljon kalabiomassaa, paljon haikaloja ja elävien korallien dominoima riutta. Millennium-atollin laguunissa ihastelimme runsaslukuisia jättiläissimpukoita – samanlaisia olimme nähneet Kingmanin laguunissa.
Jättiläissimpukat suodattavat vettä ruumiinsa läpi ja ottavat vedestä ravinnokseen pieneliöitä, ja meitä mietitytti, missä määrin ne vaikuttivat veden puhtauteen. Forest otti laguunista vesinäytteitä koeakvaarioihin: joissakin eli jättiläissimpukka, joissakin oli vain tyhjä simpukankuori ja joissakin pelkkää vettä. Sitten hän alkoi mitata kunkin akvaarion bakteerien ja virusten määrää tasaisin väliajoin.
Tulokset olivat hämmästyttäviä. Jättiläissimpukat poistivat valtaosan meriveden bakteereista ja viruksista 12 tunnissa, kun taas muiden akvaarioiden vesi samentui ja mikrobien määrä kasvoi räjähdysmäisesti. Seuraavaksi Forest lisäsi kuhunkin akvaarioon vibriobakteeria mukanaan tuomasta bakteeriviljelmästä. Kuten odottaa saattoi, jättiläissimpukat vähensivät merkittävästi vibriobakteerien määrää, mutta muissa altaissa vibrio kukoisti.
Luonto siis rajoittaa virusten määrää myös suodattamalla niitä pois järjestelmästä. Jättiläissimpukoita on kerätty useimmilta Tyynenmeren riutoilta niiden lihan ja kuoren vuoksi niin paljon, että ne ovat monin paikoin hävinneet lähes kokonaan. Ihmiset ovat siis tietämättään hävittäneet luonnosta suodattimia, jotka suojasivat ihmisiä itseään taudeilta.
OLEMME SAMASSA VENEESSÄ kaikkien maapallon lajien kanssa. Samalla kun olemme tarttuneet toimeen ja auttaneet koronaviruksen uhreja eri puolilla maailmaa, meidän pitää myös pohtia, miten voisimme estää seuraavan eläinperäisen pandemian.
Olemme toistuvasti nähneet, että kaikilla eläimillä on oma tärkeä roolinsa biosfäärin ylläpitäjinä, vaikka emme tiedäkään, mitä monet eläimistä tarkkaan ottaen tekevät. Tutkimuksista, jotka ovat selvittäneet luonnon ekosysteemien yhteyttä viime aikojen tauteihin, pitää ottaa onkeensa edes se, että tautien tarttumista ihmisiin ei kannata yrittää estää villieläimiä hävittämällä vaan päinvastoin: meidän pitää varjella ekosysteemejä, joissa ne elävät ja tarvittaessa ennallistaa luontoalueita.
Jos heikennämme habitaatteja, eläimet stressaantuvat ja laittavat enemmän viruksia liikkeelle. Vastaavasti elinympäristöissä, joissa on laaja kirjo mikrobi-, kasvi- ja eläinlajeja, tauteja on vähemmän. Biologinen monimuotoisuus laimentaa monia esiin pulpahtavia viruksia ja antaa luonnollisen suojamuurin, joka imee patogeenipäästöjä.
Laittoman villieläinkaupan suitsiminen, metsien hävittämisen lopettaminen, neitseellisten ekosysteemien suojeleminen, ihmisten valistaminen villieläinten syömisen vaaroista, elintarviketuotannon muuttaminen, fossiilisista polttoaineista luopuminen ja siirtyminen kiertotalouteen ovat kaikki asioita, joita me voimme ja joita meidän pitää tehdä.
Me todella tarvitsemme villiä luontoa enemmän kuin koskaan. Terve luonto on viruksentorjuntakeinoista ylivoimaisesti paras. ▢
ELINYMPÄRISTÖISSÄ, JOISSA ON LAAJA KIRJO MIKROBI-, KASVI- JA ELÄINLAJEJA, TAUTEJA ON SELVÄSTI VÄHEMMÄN.