Viedyt elämät
SEKSIIN LIITTYVÄ IHMISKAUPPA ON MAAILMANLAAJUINEN VITSAUS, JOSTA KÄRSIVÄT MILJOONAT LAPSET. TÄMÄ JUTTU KERTOO KAHDESTA TYTÖSTÄ, JOIDEN TULEVAISUUDEN HAAVEET SEKSIORJUUS MURSKASI.
Bangladeshissa ja Länsi-Bengalissa myydään vuosittain tuhansia tyttöjä seksiorjiksi. Köyhyys ja näköalattomuus altistavat tyttöjä huijauksille ja sieppauksille, joiden seurauksena he päätyvät pakkotyöhön bordelleihin tai punaisten lyhtyjen alueille.
Huomautus: Lapsikaupan uhriksi joutuneiden tyttöjen yksityisyyden suojaamiseksi sekä Intian lainsäädännön noudattamiseksi emme paljasta tyttöjen tai heidän läheistensä identiteettejä. Tytöt on kuvattu niin, että heidän kasvonsa jäävät hämärän peittoon, ja joitakin kuvia on lisäksi käsitelty tunnistettavien piirteiden häivyttämiseksi. Artikkelin kahden päähenkilön nimet on muutettu.
R lähti kotoaan läheltä Kolkataa riideltyään äitinsä kanssa. Hän tapasi rautatieasemalla kaksi miestä, jotka onnistuivat huijaamaan hänet mukaansa. Nuorukaiset veivät hänet kaupungin punaisten lyhtyjen alueelle. Moni teini-iässä ihmiskaupan uhriksi joutunut tyttö elää lopun ikäänsä bordellissa. R ehdittiin onneksi pelastaa ennen myyntiä ja lähetettiin Sanlaapjärjestön ylläpitämään Sneha-turvakotiin. R, joka on tätä nykyä aikuinen, ja joukko muita artikkelissa mainittuja tyttöjä, kuvattiin Snehassa.
Anjali kohtasi 16-vuotiaana miehen, joka houkutteli hänet avioliittolupauksilla karkaamaan kotoa Intian Länsi-Bengalista. Vihkimisen sijaan mies aisapareineen myikin tytön bordelliin Haldian esikaupunkiin Mahishadaliin. Anjali pakotettiin seksiin jopa 20 kertaa päivässä, kunnes hänet pelastettiin. Hän asui yli vuoden Snehassa seuranaan tyttöjä, jotka ymmärsivät hänen ahdistustaan. Nyt hän on aikuinen ja asuu äitinsä kanssa. Äiti haluaisi tyttärensä solmivan avioliiton, mutta Anjali ei enää aio sortua rakkauteen.
Ennen kuin Sayeda ja Anjali myytiin samaan ilotaloon, he olivat ihan tavallisia teinityttöjä, jotka varttuivat samanlaisissa oloissa muutaman sadan kilometrin päässä toisistaan: Sayeda Khulnan kaupungissa Bangladeshissa ja Anjali Länsi-Bengalin Siligurissa Intiassa.
Heillä oli samanlaisia suunnitelmia kuin nuorilla kaikkialla – he halusivat itsenäistyä, löytää rakkautta ja toteuttaa omia haaveitaan. Kummatkin olivat varsin sinisilmäisiä eivätkä voineet kuvitellakaan niitä julmuuksia, joita he joutuivat pian kokemaan.
Pienessä kahden huoneen talossa rähjäisessä kaupunginosassa asuva Sayeda oli lapsena usein omillaan. Hänen äitinsä nousi varhain ja lähti siivoamaan kauppoja New Marketiin, yhteen Khulnan ostosalueista. Sayedan isä oli pyöräriksakuski, joka tienasi niukasti roposia kuskaamalla asiakkaita. Koulu ei sujunut Sayedalta kovin hyvin, ja hän jätti opinnot kesken jo ennen teini-ikää äitinsä varoitteluista huolimatta.
Ulospäin suuntautunut ja vapaamielinen Sayeda hymyili paljon ja ystävystyi ihmisten kanssa helposti. Ennen kaikkea hän rakasti
tanssimista. Kun hänen vanhempansa olivat poissa, hän katseli televisiosta musikaaleja ja kopioi niiden tanssiliikkeitä. Jos äiti sattui paikalle, hän moitti Sayedaa. ”Naapurimme eivät pitäneet siitä, että hän lauloi ja tanssi jatkuvasti”, hänen äitinsä kertoi minulle.
Sayeda oli kaunis. Hänellä oli veistokselliset kasvot ja mantelin muotoiset silmät, ja hänellä oli tapana meikata päivittäin. Hän alkoi tehdä töitä apulaisena kauneushoitoloissa ja ammensi oppia kosmetiikasta, ihonhoidosta ja kampauksista. Hänen vanhempansa olivat huolissaan, koska pojat alkoivat kiinnittää heidän tyttäreensä huomiota, ja naittoivat hänet 13-vuotiaana. Lapsiavioliitot ovat laittomia mutta silti yleisiä pitkin eteläistä Aasiaa. Sayedan vanhempien valitsema mies oli kuitenkin väkivaltainen, ja Sayeda palasi perheensä luo.
Kotiin palattuaan Sayeda suostutteli äitinsä antamaan hänelle luvan ilmoittautua tanssikouluun. ”Voisin esiintyä ja tienata vähän rahaa”, hän sanoi. Äiti antoi lopulta luvan, ja Sayeda alkoi tanssia häissä ja muissa tapahtumissa. Siinä vaiheessa Sayeda ihastui poikaan, jolla oli tapana käydä tanssikoululla. Poika sanoi, että hän voisi viedä Sayedan Intiaan, missä tämä voisi tienata tanssijana paljon enemmän. Sayeda näki mielessään ruusuisen tulevaisuuden ja päätti karata nuorukaisen matkaan.
Siro, kirkassilmäinen ja yleväpiirteinen Anjali halusi lähteä kotoa pitkälti samoista syistä. Hänen perheensä asui slummihökkelissä. Lähinnä palvelijana työskentelevän äitinsä kasvattama Anjali ja hänen sisarensa olivat niin köyhiä, että he tappelivat keskenään niistä vähistä koulutarvikkeista, joita kotona oli. 13-vuotiaana
Anjali oli jättänyt koulun kesken – kuten niin monet muutkin Intian köyhien perheiden lapset. Hän meni töihin tehtaaseen pakkaamaan välipalatuotteita. Anjali oli luonteeltaan varautunut eikä hänellä juuri ollut ystäviä. Kotona hän tapasi uskoutua adoptoimalleen kilille, joka seuraili häntä, näykki hänen ruokiaan ja kömpi sänkyynkin viereen öisin.
Tehtaalla Anjali tapasi nuorukaisen, joka hurmasi hänet. Anjali tiesi äitinsä etsivän sopivia sulhasehdokkaita, mutta hän halusi olla tuon miehen kanssa, johon hän oli mieltynyt. Niinpä eräänä iltana lokakuussa 2016 hindulaisen durga puja -festivaalin aikaan Anjali puki ylleen upouuden salwar kameezin, luikahti ulos ja matkusti bussilla rautatieasemalle, missä hän oli sopinut tapaavansa poikaystävänsä. Anjalin yllätykseksi nuorukaisen seurassa oli toinen nuori mies, joka nousi heidän kanssaan Kolkatan-junaan.
Anjalin äiti etsi hädissään tytärtään tuona iltana ja tajusi, että tyttö oli ilmeisesti suunnitellut karkaamista jo jonkin aikaa. Naapurit olivat kuulleet Anjalin höpöttelevän vuohelleen lähtöään edeltäneinä päivinä, että ”kuka sinusta pitää huolta, kun olen lähtenyt?”
IHMISKUNNAN TURMELUKSESTA järkyttävimpiä on lasten pakottaminen seksiorjiksi. Minulle tarinansa kertoneet Sayeda ja Anjali ovat vain kaksi lukemattomista lapsiseksikaupan uhreista. Muun rikollisuuden tavoin näiden hirmutekojen mittaluokkaa on vaikea määrittää, mutta alaikäisten seksikauppa on joka tapauksessa monen miljardin euron globaali toimiala.
Kansainvälisen työjärjestön ILO:n usein lainatun tutkimuksen mukaan yli miljoonaa lasta käytettiin seksuaalisesti hyväksi vuonna 2016. Koska lapsiprostituutiota on vaikea jäljittää, raportti arvioi todellisen määrän olevan todennäköisesti paljon suurempi. YK:n huumeiden ja rikosten vastaisen yksikön tuoreimman globaalin ihmiskaupparaportin mukaan eri valtioiden ilmoittamat ihmiskaupan uhrimäärät nousivat alle 15 000:sta vuonna 2010 yli 25 000:een vuonna 2016. Tilastoissa näkyy vain murto-osa uhreista, sillä useimmat tapaukset jäävät pimentoon. Nousu voi johtua paremmasta valvonnasta, mutta tutkijoiden arvion mukaan se heijastaa synkempää todellisuutta eli sitä, että ihmiskauppa ja myös lasten kauppaaminen seksiorjiksi on yleistymässä. ”Se on kasvava ala”, sanoo ihmiskauppaan perehtynyt George Mason -yliopiston professori Louise Shelley.
Juuri mikään maa ei ole välttynyt lasten seksiorjakaupan vitsaukselta, mutta jotkin maailman kolkat ovat tämän laittoman toiminnan todellisia solmukohtia. Yksi erityisen ongelmallinen alue on ollut Sayedan ja Anjalin kotiseutu eli Intian Länsi-Bengali ja sen naapurialue Bangladeshissa. Ammoin nuo alueet tunnettiin Bengalin maakuntana. Noita kahta aluetta jakaa 2250 kilometrin maaraja, mutta niitä yhdistävät edelleen yhteinen kulttuuri- ja kieliperintö ja valitettavasti myös se surkea tosiasia, että tuhansia tyttöjä myydään seksiorjiksi vuosittain.
Tarkkaa lukua ei tiedä kukaan, mutta sekä raportoidut että arvioidut luvut kertovat epätarkkoinakin siitä, että ihmiskauppa on seudulla vilkasta. Intian kansallisen rikosrekisteriviraston mukaan läntisen Intian vuosina 2010–2016 raportoiduista 34 908 ihmiskauppatapauksesta liki neljännes tapahtui Länsi-Bengalissa. Se on hätkähdyttävän suuri osuus, semminkin kun osavaltion asukkaiden osuus Intian väkiluvusta on vain noin 7 prosenttia. Pelkästään vuonna 2017 Länsi-Bengalissa ilmoitettiin kadonneeksi 8178 lasta, mikä oli lähes kahdeksasosa Intian kaikista tuon vuoden tapauksista. Näistä tytöistä merkittävä määrä myytiin lähes varmasti bordelleihin. Tilanne saattaa olla vieläkin huonompi Bangladeshissa: yhden virallisen arvion mukaan maasta salakuljetetaan joka vuosi 50 000 tyttöä Intiaan tai Intian läpi edemmäs – eikä tuo luku siis sisällä tyttöjä, jotka myydään prostituoiduiksi Bangladeshin sisällä.
Länsi-Bengali ei ole vain seksityöläisiksi pakotettujen tyttöjen lähtö- vaan myös kohdealue. Pitkä Bangladeshin-vastainen raja ja sadan kilometrin raja Nepalin kanssa sisältävät monia valvomattomia rajaosuuksia, joten salakuljettajien on helppo kulkea rajan yli. Osa tytöistä päätyy yli 14 miljoonan asukkaan Kolkatan metropolin punaisten lyhtyjen alueelle. Tyttöjä myydään myös muualle Intiaan – Delhiin, Mumbaihin,
Yhden arvion mukaan Bangladeshistä salakuljetetaan joka vuosi Intiaan 50 000 tyttöä.
Puneen – ja Lähi-itään. (Seksin myyminen on Intiassa laillista toimintaa, mutta paritus, ilotalon pitäminen ja lasten käyttö prostituutiossa on laissa kielletty.)
Kuten arvata saattaa, suurin syy murheelliseen toimintaan on alueella vallitseva köyhyys. Yksi tällainen ongelma-alue on South 24 Parganas, yksi Intian suurimmista piirikunnista. Siellä on vain surkeita teitä, hyvin vähän teollisuutta ja viljelysmaita, jotka ovat alttiita monsuunikauden tulville. Jengit ottavat kohteikseen köyhien perheiden tyttöjä ja käyttävät heidän haavoittuvaa asemaansa ja heikkouksiaan hyväkseen.
”Jos olisin ihmiskauppias … selvittäisin, näkeekö tyttö nälkää tai etsiikö hän epätoivoisesti työtä tai romanssia”, sanoo Tapoti Bhowmick kolkatalaisesta Sanlaap-järjestöstä, joka auttaa ihmiskaupan uhreja. Köyhille tytöille lupaukset pienistäkin ylellisyyksistä kuten kännykästä tai kosmetiikasta voivat olla lumoavia. ”He haaveilevat elämästä, jollaista he näkevät television saippuasarjoissa”, Bhowmick jatkaa.
Bhowmickin mukaan ihmiskauppaverkostoissa työskentelevät pojat ja nuoret miehet järjestävät joskus valeavioliittoja ja jopa asuvat tyttöjen kanssa hetken aikaa. ”Jos poika käyttää vaikkapa 20 000 rupiaa tytön saamiseksi ansaan, hän voi myydä tytön 70 000 rupialla”, hän sanoo. Se on melkoinen liikevoitto – noin 550 euroa, mikä vastaa helposti intialaisen tehdastyöläisen viiden kuukauden palkkaa.
Länsi-Bengalin ja muidenkin osavaltioiden poliisi on viime vuosina tehostanut toimiaan bordelleihin kaupattujen tyttöjen löytämiseksi ja pelastamiseksi, mutta työtä on enemmän kuin tekijöitä. ”Aina kun lapsi katoaa, meidän on varmistettava, että poliisi todella käynnistää tutkimuksen”, sanoo Rishi Kant, toinen satoja uhreja auttaneen Shakti Vahini -järjestön perustajista.
Sanlaap ja muut vapaaehtoisjärjestöt ylläpitävät ohjelmia, joissa tyttöjä kuntoutetaan. Tavoitteena on, että tytöt voisivat palata perheidensä pariin ilman negatiivista leimaa ja rakentaa itselleen kunnon elämän. Kantin mukaan osavaltioiden pitäisi kuitenkin tukea pelastettuja uhreja nykyistä enemmän. ”Heille pitäisi suoda mahdollisuus elää niin kuin sinä ja minä”, hän sanoo. ”Heitä pitäisi voimaannuttaa.”
Tällä hetkellä käytössä olevien toimenpiteiden teho vastaa sitä, että yrittäisi hajottaa linnoitusta
pelkällä vasaralla: ihmiskaupan mittakaava on niin suuri, että sitä vastaan pitäisi taistella paljon mittavammilla ja johdonmukaisemmilla lainvalvontatoimilla. Voi olla, että tehokas työ edellyttäisi aivan omaa, vain ihmiskauppaan keskittyvää kansallista virastoa.
KUN SAYEDA LÄHTI KOTOA pojan mukaan, tämä vei hänet linja-autolla Khulnasta pieneen kaupunkiin lähelle Intian rajaa. Kun he pääsivät perille, oli ilta, ja he kävelivät metsän läpi joelle. Poikaystävä lahjoi poliisin, ja kaksikko nousi veneeseen, joka kuljetti heidät vastarannalle, ja niin he olivat siirtyneet Intiaan.
He majoittuivat taloon lähelle jokea, ja siellä Sayeda tapasi toisen Bangladeshista tuodun tytön, mikä herätti hänen epäluulonsa. Sayeda kovisteli poikaystäväänsä, joka ilmoitti, että
Sayeda on menossa töihin ilotaloon. Kun Sayeda kieltäytyi, nuorukainen sanoi: ”Tapan sinut ja heitän ruumiin jokeen.”
Sayeda olisi ehkä voinut karata, muttei tiennyt kenen puoleen kääntyä. Hän oli tullut Intiaan laittomasti ja arveli, ettei voisi mennä poliisin luo. ”Pelkäsin niin paljon, että suostuin”, hän sanoi. ”Sanoin, että okei, voin tanssia, mutta en tee mitään muuta.”
Poika myi Sayedan bordelliin Mahishadaliin, joka on suuren teollisuus- ja jokisatamakaupungin Haldian esikaupunki Länsi-Bengalissa noin 60 kilometriä Kolkatasta lounaaseen. Tusina tuossa bordellissa pakolla pidettyä tyttöä, Sayeda ja Anjali heidän joukossaan, jutteli kanssani, ja tämä juttu perustuu heidän kertomuksiinsa. Kaikki tytöt kertoivat samanlaisia asioita siitä, miten olivat päätyneet seksiorjiksi.
Bordelli oli kaksikerroksinen, noin 24 pienen huoneen hotelli nimeltä Sankalpa monien samanlaisten rivissä. Hotellin ravintolan takana oli pieni tanssibaari. Tyttöjen mukaan toimintaa johti mies nimeltä Prasanta Bhakta. Hän ei ollut tavoitettavissa, ja hänen asianajajansa kieltäytyi kommentoimasta.
Tuolloin 14-vuotias Sayeda uskoi, ettei hänen tarvitsisi tehdä muuta kuin tanssia asiakkaille. Hän sanoi Bhaktan ottaneen häneltä tuon luulon pois raiskaamalla hänet ensi töikseen. Sittemmin Sayeda sai kuulla muilta, että se oli Bhaktan tapa arvioida, minkä verran hän voisi veloittaa asiakkailta seksistä kunkin tytön kanssa. Sayedan kaltaiset, neitseelliset tulokkaat olivat kaikkein arvokkaimpia – heistä saattoi pyytää 500 rupiaa eli reilut viisi euroa kerrasta. Tyttöjen mukaan Bhakta pakotti heidät juomaan alkoholia, jotta he olisivat myötämielisempiä. Vaikka Sayeda olikin vastahakoinen, hän huomasi humalan auttavan turruttamaan seksiorjuuden traumaa. Hän alkoi juoda yhä enemmän. ”Niin minä tapoin aikaa – join urakalla pitkin päivää”, hän sanoi.
Sayeda oli ollut bordellissa kaksi vuotta, kun silloin 16-vuotias Anjali myytiin taloon. Mies, jonka kanssa Anjali oli luullut menevänsä naimisiin, oli yhdessä seuraan lyöttäytyneen toisen nuorukaisen kanssa vienyt hänet ensin Kolkataan ja sitten Mahishadaliin. Poikaystävän kumppani oli ostanut hänelle saippuaa, sampoota, kamman ja kosmetiikkaa ja kehottanut laittautumaan illan tapaamista varten.
Anjali ei kysellyt mitään, mutta kun hänet johdatettiin hämärään huoneeseen, hän alkoi huolestua. ”Mikä paikka tämä oikein on?” hän kysyi. Nuorukaiset vastasivat, että paikka oli hotelli, jossa Anjali alkaisi tehdä töitä. ”Mitä töitä?” Anjali kysyi ja alkoi hätääntyä tosissaan. Kun he selittivät asian laidan, hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.
Anjalille oli selvää, ettei vastustelusta olisi hyötyä. Tytöt kertoivat pelkäävänsä Bhaktaa todella paljon ja sanoivat tämän hakkaavan heitä rajusti tai polttavan heitä tupakalla, jos he niskoittelivat. Tytöille tuo bordelli oli vankila. Rakennusta kiersi aita, ja portti ja ulko-ovi olivat aina lukossa tai vartioituja. Tytöt saivat poistua ainoastaan puolilta öin syömään edustalla olevaan ravintolaan vanhemman vartijan seurassa. Vartija antoi tytöille lempinimiä ja vitsaili heidän kanssaan, ja toi heidän karuun elämäänsä pienen häivähdyksen ystävällisyyttä.
Asiakkaita kävi päivin ja öin, ja tyttöjä raiskattiin jopa 20 kertaa vuorokaudessa. He söivät kipulääkkeitä fyysiseen tuskaan, mutta tunnepuolen kärsimystä ei päässyt millään pakoon. ”Meitä hävetti hirveästi, kun meillä oli asiakkaina isiämme vanhempia miehiä”, Anjali sanoi.
Tytöt söivät kipulääkkeitä kestääkseen fyysiset kivut. Henkistä tuskaa ei päässyt pakoon.