Amazonin petolinnut
Tutkijat, parapähkinänpoimijat, maanomistajat ja matkailuyrittäjät yhdistävät voimansa Amazonian suuren petolinnun pelastamiseksi.
Tiede ja liike-elämä ovat yhdistäneet voimansa Amazonian mahtavien harpyijojen auttamiseksi.
Sen piti olla oikotie. Nyt huomaan kuitenkin kompastelevani uppotukkeihin vyötäisiin asti
ulottuvassa maitokahvinruskeassa vedessä, sukeltelevani muurahaisia kuhisevien piikkipensaiden ali ja puskevani läpi tahmeiden hämähäkinseittiverhojen, kun yritän pysyä brasilialaisen ekologin Everton Mirandan perässä. Yksi kallis kamera on jo mennyt tärviölle, kun kenttäavustaja Edson Oliveira kaatui päistikkaa lätäkköön, minkä lisäksi ampiaisenpisto on paisuttanut valokuvaaja Karine Aignerin kyynärvarteen tomaatin kokoisen ja värisen paukaman.
Tehtävä on kuitenkin niin tärkeä, ettei kukaan ala puhua takaisin kääntymisestä. Olemme etsimässä hankalasti löydettävää harpyijan pesää, jonka on huhuttu olevan noin puolentoista kilometrin päässä tämän Amazonin sademetsäsaarekkeen sisällä Mato Grosson osavaltiossa, jolla on kokoa kahden Ruotsin verran.
Linjakas, yksivärinen ruumis, hurja katse ja runsaat, saparomaiset naamahöyhenet tekevät harpyijasta, yhdestä maailman suurimmasta kotkasta, linnuista näyttävimpiä, ja se onkin monen lintubongarin listan kärjessä. Harpyijan kynnet voivat olla isommat kuin
harmaakarhulla, ja niillä voi kiskoa täysikasvuisen laiskiaisen kyytiin suoraan puusta. Naaras voi painaa yli 10 kilogrammaa. ”Ne näyttävät taruolennoilta”, Miranda tuumii.
Huippupetoina harpyijoilla voi olla elinympäristössään ratkaiseva ekologinen rooli, koska ne auttavat pitämään saaliseläinkantoja kurissa. ”Jos harpyijojen suojelussa onnistutaan, onnistutaan myös lähes koko niiden asuttaman ekosysteemin biologisen monimuotoisuuden suojelemisessa”, sanoo Richard Watson, jonka johtama suojelujärjestö Peregrine Fund vetää harpyijaohjelmaa Panamassa. Luonnonvaraisten harpyijojen määrää ei tiedä kukaan, mutta se tiedetään, että ne ovat katoamassa. Näitä vahvoja petolintuja eli joskus Etelä-Meksikosta Pohjois-Argentiinaan ulottuvalla alueella, mutta 1800-luvulta lähtien kannat ovat kutistuneet yli 40 prosenttia ja niitä tavataan Mirandan mukaan enää lähinnä Amazonin tienoilla. Harpyijoja uhkaa etenkin metsäkato, joka johtuu maatalouden, kaivosten ja muun rakentamisen vuoksi tehtävistä hakkuista, eikä kaatotahti vaikuta hidastuvan. Mirandan laskelmien mukaan Brasilian Amazonian viidakoissa kaadettiin alkuvuodesta 2020 noin 55 hehtaaria metsää tunnissa.
Entinen kamppailu-urheilija, nykyinen tutkija Miranda on Brasilian harpyijansuojelun etujoukoissa. Hän sanoo, että ilman tehokasta suojelua harpyijat katoavat pian monista Brasilian suojapaikoistaan niin kutsutulla metsäkatokaarella: hajanaisella, pinta-alaltaan noin Espanjan kokoisella hakkuualueiden sarjalla, joka kiertää Kaakkois-Amazoniaa kuin rujo virnistys.
Miranda uskoo, että laaja elinympäristöjen hävitys voidaan saada kuriin, kunhan brasilialaisille osoitetaan, että metsät ovat tuottavampia pystyssä kuin kaadettuina. Sitä silmällä pitäen hän oli hiljattain mukana käynnistämässä innovatiivista ekomatkailuhanketta, joka antaa maanomistajille syyn suojella harpyijoja ja niiden elinympäristöjä. (Onneksi matkoja varattiin vuoden 2020 kahden ensimmäisen kuukauden aikana paljon, ja niillä tuloilla hanketta on pidetty pystyssä siinä toivossa, että pandemia pian hellittäisi ja matkailu pääsisi taas vauhtiin.)
Jos löydämme pesän, saadaan taas vähän lisää tietoa siitä, millaisissa ympäristöissä harpyijoja nykyisin elää, ja sitten sellaisia paikkoja voidaan suojella. Miranda vilkuilee GPS-paikantimensa pistettä, joka osoittaa pesän oletetun paikan. Kuohuva virta katkaisee etenemisemme. Miranda ei lannistu vaan etsii käsiinsä puolilahon puunrungon, joka ihme kyllä kestää allamme, kun rynnäköimme vuoron perään sitä pitkin virran yli. Kavuttuamme mutaista penkkaa ylös pääsemme viimein kantavalle maalle ja etenemme vauhdikkaasti viimeisen kilometrin, kunnes näemme edessämme parapähkinäpuun jykevän rungon. Mirandan tutkimusalueen harpyijat suosivat tämän korkeaksi kasvavan ja suojellun puulajin latvaoksistoja pesäpaikkanaan.
Kurkimme tiheään latvustoon. Noin 30 metrin korkeudessa näkyy valtava oksakasa. Pesä on siellä! Emme kuitenkaan löydä mitään muuta merkkiä sen käyttäjistä kuin Mirandan äkkäämään valkoisen sulan.
Soitamme nauhoitettuja harpyijan kutsuhuutoja – pistäviä kirkaisuja – mutta nekään eivät saa aikaan mitään reaktiota. Miranda arvelee, että tässä pesässä aiemmin pysyvästi majaillut poikanen on nyt varttunut noin kolmivuotiaaksi, missä vaiheessa ne alkavat yleensä jättää vanhempiensa reviiriä taakseen.
Jos harpyijoja ei häiritä, ne saattavat käyttää samaa pesää vuosikymmenien ajan, ja Miranda arvelee tämän pesän saavan uuden poikasasukin vuoden 2020 lopulla. Jos kaikki menee hyvin, hän toivoo matkailijoiden pääsevän tänne vielä ihailemaan sitä – ja auttamaan sen suojelussa.
TURMELEMATTOMAN Amazonin harpyijoihin perehtymisen sijaan Miranda päätti keskittää tutkimuksensa metsäkatokaareen, koska siihen liittyvien uhkien torjumisella on kiire. Brasilia vähensi hakkuitaan 83 prosentilla vuosina 2004–2012 noin 4400 neliökilometriin vuodessa. Metsien kaataminen alkoi kuitenkin kiihtyä uudelleen, kun karja- ja soijaparonit alkoivat ostaa poliittista vaikutusvaltaa. Vuonna 2019 presidentiksi noussut Jair Bolsonaro alkoi jarrutella laittomien hakkuiden torjuntatoimia, mikä kasvatti metsäkatoa 30 prosentilla. Joidenkin arvioiden mukaan 95 prosenttia nykyisistä hakkuista on laittomia.
Kun Miranda saapui kaaren alueelle, hänelle kerrottiin harpyijojen jo kadonneen. Hän asettui ranskalaiselle tutkimusasemalle, jonka itäpuolella noin 250 kilometrin päässä olevan Alta Florestan kaupungin liki 52 000 asukkaalla on karjaa yli 790 000 päätä.
Tutkimuksen käyntiin saamiseksi Mirandan piti löytää pesiä. Rämmittyään viidakossa reilut 50 kilometriä hän viimein löysi yhden. Hän oli tyytyväinen ja arveli, että tasaisella tahdilla hän löytäisi muutaman pesän kuussa. Kolme kuukautta ja neljäsataa kilometriä myöhemmin pesiä ei kuitenkaan ollut löytynyt ainuttakaan lisää. Miranda tarvitsi apua. Hän alkoi laittaa esiin ilmoituksia, joissa hän lupasi pesän löytävälle 100 dollarin palkkion. Etsinnät johdattivat hänet lopulta parapähkinänpoimijoiden luo, sillä nämä koluavat metsiä pudonneita pähkinöitä etsien (ja ovat keskeinen osa tuottavaa ja kestävää toimialaa). ”Tajusin, että väkeä kulkee jatkuvasti metsien poikki joka tapauksessa”, Miranda sanoo ja alkoi ottaa yhteyttä parapähkinäyhdistysten edustajiin.
”Muistan, kun kuulin sekopäästä, joka etsii harpyijoja Amazoniasta”, muistelee yhden parapähkinänpoimijayhdistyksen puheenjohtaja Veridiana Vieira. Ennen Mirandan tapaamista Vieira sanoo pitäneensä harpyijoja vain kanantappajina, vaikkei ollut koskaan nähnyt ainuttakaan harpyijaa. Hän mieltyi etenkin ajatukseen osallistumisesta tieteelliseen tutkimukseen, joten hän ilmoitti yhdistyksensä mukaan.
Harpyijat pesivät mielellään parapähkinäpuiden latvoissa, ja siksi pähkinänpoimijoilla on merkittävä rooli pesien paikantajina.
Miranda opetti poimijoille, miten puhelimella pystyy soittamaan kotkien kutsuhuutoja ja miten pesien merkkejä voi löytää metsänpohjilta. ”Nykyisin kaikki vaihtavat tietoja harpyijoista WhatsAppilla”, sanoo Vieira.
Vieiran yhdistys ja muut poimijaryhmät ovat tähän mennessä auttaneet Mirandaa löytämään kaikkiaan 34 pesää eri puolilta osavaltiota. Se on ”merkittävä, uskomattoman arvokas ja epätavallinen” tietokokonaisuus, sanoo Watson, jonka järjestö on koonnut ainoan toisen vertailukelpoisen pesätietorekisterin Panamassa.
Miranda on myös käynnistänyt valistuskampanjan, jotta ihmiset tutustuisivat harpyijaan eivätkä enää tappaisi niitä ainakaan tarkoituksella. Kun hän kiersi haastattelemassa 180 maanomistajaa, hän näki kuvia kuolleita harpyijoja tai niiden osia roikottavista ihmisistä ja laski, että nämä olivat ampuneet ainakin 180 harpyijaa kahdessa vuodessa. Yli 80 prosenttia sanoi, etteivät olleet ennen nähneet niin isoa lintua ja halusivat päästä tarkastelemaan sitä lähempää.
Mirandaa kuitenkin lämmitti se, että useampikin maanomistaja sanoi katuvansa linnun ampumista, etenkin kuultuaan lisää tästä uhanalaisesta lajista. ”Nyt kaikki ymmärtävät, että harpyijat ovat seudulle hyvä asia, joten niitä ei enää tapeta”, sanoo Roberto Stofel, entinen metsuri ja metsästäjä, joka työskentelee tätä nykyä ammattimaisena puukiipeilijänä.
LINTUJEN AMPUMISEN lopettaminen auttaa, mutta Mirandan mukaan varsinainen haaste on löytää keinot, joilla metsästä saadaan rahaa
ilman laajoja hakkuita. ”Me poltamme maailman monimuotoisinta metsää ruokkiaksemme muutamia laihoja lehmiä”, hän murehtii. ”Jotta metsien hävittäminen saataisiin loppumaan, meidän pitää löytää fiksu tapa yhdistää Amazonia maailmantalouteen.”
Hän lisää, että hyvä uutinen on se, että brasilialaiset voivat tienata ilman hakkuitakin. Parapähkinöiden poiminta ja kalanviljely ovat useiden tutkimusten mukaan tuottavampia ja kestävämpiä kuin karjatalous. Matkailusta voisi löytyä toinen toimiva vaihtoehto.
Joulukuussa 2016 Miranda oli yhteydessä Charles Munniin, Brasilian Cuiabássa päämajaa pitävän SouthWild-ekomatkailuyrityksen perustajaomistajaan, ja alle kuukaudessa he olivat solmineet yhteistyösopimuksen. ”Moni tutkija on kiinnostunut vain perustutkimuksesta, ei tutkimustulosten soveltamisesta kestävien ratkaisujen luomiseen”, sanoo Munn. ”Everton on poikkeus siinäkin mielessä, että hän todella haluaa luoda vihreitä työpaikkoja ja suojella luontoa.”
Korkeatasoisia kuvaussafareita Etelä-Amerikassa järjestävä Munn on todistanut, että luonnonsuojelu voi olla taloudellisesti tuottavaa. Hän alkoi ensimmäisenä tuoda turisteja maailman suurimmalle kosteikkoalueelle Brasilian Pantanaliin katsomaan alueen nykyisin kuuluisia jaguaareja. Yhden tutkimuksen mukaan alueen seitsemän matkailumajan jaguaarimatkailutulot ovat olleet lähes seitsemän miljoonaa dollaria vuodessa. Matkailusta hyötyvät tilalliset eivät enää ammu jaguaareja – vaikka kissapedot joskus tappavatkin heidän nautojaan.
”Tämä on ikään kuin luonnon riskisijoitusbisnestä”, Munn sanoo. ”Yritämme keksiä, millaiset asiat voisivat nostaa nämä eläimet asemaan, jossa ne suojelisivat elinympäristöjään meiltä.” Heinäkuuhun 2020 mennessä Miranda oli värvännyt ohjelmaan 35 maanomistajaa, joiden mailla on harpyijanpesiä. Kun pesään ilmaantuu poikanen, Munnin yritys palkkaa alueen asukkaita rakentamaan 30 metriä korkean lintutornin, josta turistit voivat katsella pesää. Maanomistajat saavat kustakin matkailijasta 20 dollaria päivässä, ja alueen muut asukkaat tienaavat esimerkiksi kantajina, kuljettajina ja kokkeina. Munn lupaa rahat takaisin, jos vieraat eivät pääse näkemään harpyijaa omin silmin.
Miranda uskoo, että harpyijanpesät voisivat jossain vaiheessa houkutella Mato Grossoon noin 700 matkailijaa vuodessa. Se olisi Munnin yritykselle varsin tuottoisaa – ja voitot sataisivat myös harpyijojen laariin.
Miranda sanoo olevansa sitoutunut varmistamaan sen, että harpyijoilla ja niiden ympäristöillä on tulevaisuus. Hänen suunnitelmanaan on avata ensi vuonna Alta Florestaan petolintuinstituutti, joka keskittyy perustutkimuksen laajentamiseen ja käytännön ratkaisuihin.
”Suojelu voi onnistua Amazoniassa vain, jos täkäläiset ovat siinä täysillä mukana”, sanoo Miranda. ”Jossakin vaiheessa tajuamme, että Amazonia on Brasilian suurin voimavara.” ▢
Rachel Nuwer on kirjoittanut kirjan Poached: Inside the Dark World of Wildlife Trafficking.
Karine Aigner on keskittynyt kuvaamaan eläinten ja ihmisten välisiä suhteita. Hänen kuviaan nähdään National Geographicissa nyt ensi kertaa.