KIRJE SUKUPOLVELLENI
Aikuistumme koronaviruksen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kuohunnan ja ilmastonmuutoksen varjossa. Emme koe olevamme Z-sukupolvea tai millenniaaleja – saati sitten tuhoon tuomittua sukupolvea. Älkää aliarvioiko kykyämme selviytyä vaikeuksista.
Pandemia kohteli meitä 18–25-vuotiaita kovalla kädellä, mutta emme silti ole mikään tuhoon tuomittu sukupolvi, vaikka jotkut niin väittävätkin.
KUKAPA OLISI ARVANNUT, että käsky pysyä kotona voisi aiheuttaa niin paljon syrjäytymistä?
Siltä kevät 2020 tuntui monesta sukupolveni edustajasta – meistä, jotka olimme vasta hamuamassa itsenäisyyttä ja aikuisuutta ennen kuin pandemia kaatui päällemme.
Ehkä me 18–25-vuotiaat tarvitsemme nimen sen sijaan että jäisimme pelkäksi kiirastulen sukupolveksi: olemme liian nuoria millenniaaleiksi mutta emme tarpeeksi nuoria Z-sukupolveksi. Minä en kelpuuta mitään niistä nimityksistä, joilla meitä on kutsuttu: sateenkaarisukupolvi, zillenniaalit, tuomittu sukupolvi. Sitä emme kuitenkaan pääse pakoon, että olemme elämämme käännekohdassa aikana, jolloin maailma näyttää monessakin mielessä romahtavan.
Kun yhteiskuntia suljettiin aiemmin tänä vuonna, juuri kukaan meistä ei tuntunut pysyvän siellä missä oli vaan hakeutui turvallisempaan paikkaan. Tiedän, että meistä monet tekivät niin, koska kirjoitin perinteisiä käsin kirjoitettua kirjeitä, ja niiden lähettämiseksi minun piti kerätä ystävieni postiosoitteita.
Charlie Coburn – kuvassa kotonaan San Franciscossa Amy Hudsonin kanssa – kirjoitti kesäkuussa, että ”haluni tarttua toimintaan on vahvempi kuin koskaan aiemmin elämässäni”.
Vuonna 2020 yliopistosta valmistunut Elle O’Brien selvitti Instagram-kyselyissään, että 91 % hänen ikätovereistaan ”tuntee ahdistusta tai stressiä siitä, miten covid-19 on vaikuttanut valmistumisen jälkeisiin suunnitelmiin ja työpaikkoihin”.
Olen seurannut sitä, ketkä ystävistäni pakenivat yliopiston kampukselta. Tiesin, ketkä heistä muuttivat omasta ensiasunnostaan takaisin vanhaan huoneeseensa lapsuudenkotiinsa, ketkä sulkeutuivat vuoristoon tai rannikolle ja keiden sosioekonominen tausta pakotti heidät jäämään kulkutaudin vaivaamaan kaupunkiin. Tiesin, keiden työpaikat olivat turvassa, kenen piti katsoa sisaruksiensa perään ja keiden tyttö- ja poikakaverit olivatkin äkkiä tuskallisen kaukana. Vain harva meistä näytti aluksi kuitenkaan tajuavan sitä, kuinka kauan tätä kestäisi ja kuinka normaaliksi epänormaali tilanne muuttuisi.
Kirjekaverini tiesivät myös, missä minä oleskelin. He tiesivät, että kun infektiotautien lääkärinä New Yorkissa työskentelevä isäni näki, mitä oli tulossa, päätimme pysyä erossa toisistamme jonkin aikaa. He tiesivät, että lähdin New Yorkista opiskelijaikäisten veljieni, äitini ja raihnaisen isoäitini kanssa Pohjois-Carolinaan ja tunsimme suunnatonta syyllisyyttä siitä, että emme olleet isämme tukena ja että kaipasimme häntä valtavasti.
KIRJEEMME SISÄLSIVÄT paljon tuollaisia ajatuksia ja tunteita, joita emme tuoneet ilmi tekstiviesteissä tai Zoom-ryhmäkeskusteluissamme (joita toki edelleen kävimme). Kirjeiden kirjoittaminen näytti jotenkin nostavan esiin tunteita ja haavoittuvuuksia tavalla, jota moni meistä ei ollut aiemmin kokenut, ja yhtäkkiä olikin niin paljon tunnettavaa.
Kirjeiden sävy vaihteli olosuhteista riippuen ahdistuneesta pohdiskelevaan, pelokkaasta rauhalliseen, turhautuneesta hämmentyneeseen. Ystävät kirjoittivat ylpeydenaiheistaan – esimerkiksi veljestä, joka valmistui lääketieteellisestä etuajassa päästäkseen pandemiataistelun etulinjaan – ja yllättävistä ilonaiheista kuten siitä, että olivat jälleen löytäneet unohtuneen lukuinnon.
Kun seisoin eräänä iltapäivänä postilaatikolla, sain kokea ensimmäistä kertaa sen, miltä tuntuu saada huonoja uutisia kirjeitse. ”Isovanhempani ovat koronan takia sairaalassa”, kirjoitti ystäväni. (He kuolivat joitakin viikkoja myöhemmin vain muutaman tunnin välein.)
Pandemia-aallon pyyhkiessä Yhdysvaltain yli kävi selväksi, että se veisi minun ikäisiäni ihmisiä ajelehtimaan vailla päämäärää. Moni oli jo pulassa: Oli kymmenien tuhansien dollareiden lukukausimaksuja. Suurkaupunkien huippukorkeita vuokria. Vuosia jatkunut järjestelmällisen rasismin ja aseväkivallan vastainen taistelu oli vienyt voimia, mutta korruptoituneet ja hajottavat poliitikot eivät vain halunneet tarttua toimeen. Pandemia veti mattoa meidän kaikkien jalkojen alta.
Olemmehan kuitenkin aloittaneet koulumme WTC-iskujen jälkeisen pelon ja kouluampujien varjossa. Jos meille maalattiin jo aiemminkin synkkää tulevaisuutta, mitä mahtaisikaan olla tulossa nyt?
Uudet epävarmuudet vaanivat nyt tilanteissa, joiden pitäisi olla tavallista arkea, kuten omilleen muuttaminen, kouluun palaaminen, treffeillä käyminen ja isovanhempien halaaminen. Pandemia vyöryy mukaan kaikkiin keskusteluihin, ja tuntuu kuin muusta ei enää puhuttaisikaan.
VAIKKA MEITÄ ONKIN kutsuttu tuomituksi sukupolveksi – ja siltä se voi joskus tuntuakin – nimitys on minusta turhan negatiivinen. Meitä on kyllä kolhittu ja ravisteltu, mutta emme todellakaan anna helpolla periksi.
”Emme ajatelleet, että elämästä tulisi tällaista”, sanoo äskettäin Colgate-yliopistosta valmistunut Elle O’Brien. Hän on kysellyt sosiaalisessa mediassa pandemian aikaisia tuntoja ja kokemuksia. (1) Hän julkaisi huhtikuusta alkaen kysymyksiä Instagramtilillään ja bloggasi tuloksista. O’Brien kirjoitti, että sadat ihmiset osallistuivat kyselyihin ja vastasivat hätkähdyttävän samankaltaisesti: ”Olemme monimutkainen sekoitus pelokasta ja toiveikasta, ja moni meistä itkee ja nauraa samoina päivinä.” O’Brien kiteytti sukupolvemme tunnot näin: ”Meille on jaettu p **** t kortit, mutta tuomme mielipiteemme julki.”
Minun mielestäni O’Brien tulkitsee tuntojamme oikein. Liike on käynnistymässä, eikä vaikeneminen tule enää kysymykseen ainakaan minun piireissäni. On jokseenkin ironista, että tarvittiin kuukausien sosiaalinen eristys, että juuri nuorten yhteiskunnallinen osallistuminen saatiin näin korkealle tasolle.
Suuria määriä erilaisia nuoria aikuisia liittyi George Floydin tappamista vastustaneisiin mielenosoituksiin osin sen vuoksi, mitä pandemia paljasti Yhdysvaltain järjestelmällisestä eriarvoisuudesta. Mustien ystävien ja luokkatoverien perheet sairastuivat koronaan suhteettoman usein. Matalan koulutus- ja tulotason perheistä tulevien opiskelijoiden oli muita vaikeampi siirtyä etäopetukseen. Juuri tutkinnon suorittaneilla värillisillä ihmisillä ei ollut mahdollisuuksia ja suhteita menestyä yhä hankalammiksi muuttuneilla työmarkkinoilla. Miten me voisimme mitenkään olla vaatimatta muutosta?
Ihmiskunnalla taitaa olla edessään samanlainen tilinteko planeetan pahoinpitelyn seurauksiin liittyen. Globaali ilmastohätätila on pitkään herättänyt huolta sukupolvessamme, aivan kuten koronavirus nyt. Ehkä nimeksemme sopisi ”ilmastonmuutossukupolvi”, sillä se on suurin uhka meidän kaikkien olemassaololle. Aiempi sukupolvi ei toiminut ajoissa, jotta olisi voinut estää jäätiköiden sulamisen, ilman saastumisen, sademetsien teurastuksen, merenpinnan nousun – ehkä siksi, että heidän ei tarvitse elää toimettomuutensa seurauksena syntyvässä maailmassa.
Tämän pandemian aiheuttamaa tuhoa ei olisi aiemmin voinut edes kuvitella, mutta siitä huolimatta se todennäköisesti kalpenee tulevien ympäristökatastrofien rinnalla.
Kaikkien näiden asioiden taakka kävi ilmeiseksi kesäkuisessa kirjeessä, jonka sain yhdeltä kämppikseltäni. ”Olo on surullinen. Ristiriitainen. Olen turhautunut ja vihainen sekä itselleni että omalle osallisuudelleni/toimettomuudelleni”, kirjoitti Charlie Coburn. Yksin hiljaisuudessa vietetyt kuukaudet olivat saaneet jonkin kiehumaan yli. ”Valtiovallan reaktiot raivostuttavat”, hän kirjoitti. ”Haluni tarttua toimintaan on vahvempi kuin koskaan aiemmin elämässäni.” (2)
Pew Research Centerin kesäkuisen kyselyn mukaan noin 41 % rotuun liittyviin mielenosoituksiin osallistuneista amerikkalaisista oli alle 30vuotiaita.
ITSE KIRJOITIN karanteenin alkuvaiheissa ystävilleni nuoresta valaasta, joka huuhtoutui rantaan lähellä asuinpaikkaamme. Sen kuolema johtui todennäköisesti ihmisestä: veneosumasta tai verkkoon takertumisesta. Koska virus piti useimmat turistit poissa rannoilta, ruho haudattiin sinne luonnon hoidettavaksi.
Seurasin kävelyilläni, kuinka hiekasta esiin pistävä selkäranka muuttui ajan mittaan. Yhdellä viikolla se oli tyystin kärpästen peitossa. Muutamaa päivää myöhemmin sitä olivat syöneet kojootit. Sitten iski myrsky, jonka jälkeen huomasin aaltojen kaivaneen esiin puhtaan selkänikaman (vas.), joka oli helppo napata matkaan.* Karanteenin mittaan puhdistin luun ja puleerasin sen. Säilytän sitä muistona pandemiasta – juurettomuudesta, monista yksinäisistä ja ennenaikaisista kuolemista, luonnosta ja meidän paikastamme siinä.
Meille aikuisen elämää aloitteleville pandemian horjuttama startti tarkoittaa sitä, että valinnoillamme on yhä enemmän merkitystä. Tarvitsemme muistutuksia, jotta emme unohtaisi sitä, miltä se tuntui: jotkut kärsivät paljon enemmän kuin toiset, mutta me kaikki syöksyimme kyseenalaistamisen, uudelleenarvioinnin ja koettelemusten aikaan.
On vain luonnollista tuntea joskus kuuluvansa tuomittuun sukupolveen, mutta itse haluaisin kasvaa osaksi uudistunutta sukupolvea. Emme luovuta taistelutta, ja paljon nykyisiä koettelemuksia tärkeämpää on se, mitä teemme päästyämme niistä yli.