Mietteitä maailman muutoksista
TÄMÄN VUODEN ALUSTA LÄHTIEN elämä on muuttunut monin tavoin. Järisyttävä määrä ihmisiä on sairastunut covid-19-tautiin, ja kuolleiden määrä vain kasvaa. Mikään elämänalue ei ole ennallaan, ei työ, koulu eikä perhe-elämäkään. Valmistujaisten ja hautajaisten kaltaiset tilaisuudet ovat muuttuneet liki tunnistamattomiksi.
Tämä numero pureutuu siihen, miten pandemia on muovannut maailmaamme – ja miten se saattaa vielä merkittävästikin muuttaa näkemyksiämme ja toimintaamme.
Minua on mietityttänyt etenkin tämän kaiken vaikutukset lapsiin.
Seuraa tutkijoiden ponnisteluja koronaviruksen – ja tulevien pandemioiden – torjunnassa ohjelmassa Virus Hunters. Dokumentin ensi-ilta National Geographic Channelilla marraskuussa.
Videopalavereissa, joita meillä on ollut maaliskuusta alkaen kun siirryimme etätöihin, näen usein kollegoideni lapsia taustalla (ja satunnaisesti ihan lähikuvassakin). Murehdin sitä, miten koulun käyminen etänä vaikuttaa heidän oppimiseensa.
Eniten minua huolettavat silti nuoret, joita kuvissa ei näy: ne, jotka pääsivät edes koulussa käyttämään tietokoneita ja syömään kunnolla ainakin kerran päivässä. Rukoilen, että heitä autetaan, vaikka koulut pysyisivätkin suljettuina, ja toivon, että lapset jaksavat kiriä mahdolliset takapakit aikanaan takaisin.
Mietin myös niitä nuoria, jotka olivat juuri muuttamassa omilleen, kun pandemia tuli ja murskasi unelmat. Nuo 18–25-vuotiaat ovat puskeneet muutenkin usein vastatuuleen. He ovat varttuneet vuoden 2001 terrori-iskujen varjossa ja harjoitelleet toimintaa koulu-ampujien varalta alakoulusta lähtien. Lama iski moniin perheisiin rajusti, ja moni opiskelija joutui ottamaan jättilainan rahoittaakseen opintonsa. Nyt heidän harjoittelupaikkojaan perutaan ja työtilaisuudet katoavat, ja tarjolla on välivuosi niillekin, jotka eivät sellaista olisi halunneet. Moisilla korteilla on kurja pelata. Jotkut ovat kutsuneet heitä jopa tuhoon tuomittujen sukupolveksi.
Se on ehkä liioittelua. Luin hiljattain lukio-opinnot toukokuussa päättäneen Cate Englesin esseen vuodesta 2020. Muiden valmistuneiden tavoin hänenkin luokkansa ”heitettiin suoraan maailmaan, jossa päättäjäisperinteillä, arvosanoilla ja opiskelusuunnitelmilla ei ollut juuri merkitystä”, hän sanoi. Saavutuksia ei juhlittu, ja edessä oli vain epävarmuutta.
Hän on lykännyt yliopistoon menoa vuodella ja aikoo ottaa siitä kaiken irti, kuten hänen luokkansakin teki, kun päättäjäisjuhlat peruttiin. ”Sen sijaan, että olisimme miettineet pukuja ja juhlakuvioita, me omistimme viikonloppumme taisteluille oikeudenmukaisuuden puolesta”, hän kirjoitti. Hän toivoo, että loppujen lopuksi ”lehdissä kerrotaan, kuinka hänen sukupolvensa paransi maailmaa”.
Minä en taatusti ollut 18-vuotiaana noin viisas. Lue lisää tuon sukupolven määrätietoisuudesta Jordan Salaman esseestä. Hän on kuvannut nykyhetkeä näin: ”Meille aikuisen elämää aloitteleville pandemian horjuttama startti tarkoittaa sitä, että valinnoillamme on yhä enemmän merkitystä.”
Kiitos, kun luet National Geographicia. ▢