Ihmiskasvojen vuokralaiset

Kirjoittaja tutustuu ihollaan majaileviin karvatuppipunkkeihin. TEKSTI: ERIKA ENGELHAUPT

KKASVOJEN HUOKOSISSA MAJAILEE tälläkin hetkellä satoja tai tuhansia kahdeksanjalkaisia eläimiä – minun, sinun ja parhaan ystäväsi ja oikeastaan kaikkien muidenkin kasvoissa. Ne ovat tavallaan meidän kaikkein lähimpiä kumppaneitamme. Kyseiset eläimet ovat punkkeja – pieniä hämähäkkieläimiä. Ne ovat niin pieniä, ettei niitä näe paljaalla silmällä eikä niiden liikettä tunne. Eipä sillä, että ne paljon liikkuisivatkaan, sillä karvatuppipunkit ovat erakoiden erakoita, jotka viettävät todennäköisesti suurimman osan elämästään pää alaspäin yhden ja saman ihohuokosen sisällä. Niiden ruumis on jopa kehittynyt huokosen sisäpuolen muotoiseksi; evoluutio on karsinut ne ohuiksi tulpiksi, joilla on kahdeksan naurettavan pientä jalkaa. Karvatuppipunkkeja löydettiin ensimmäisen kerran ihmisen korvakäytävästä vuonna 1841, ja pian sen jälkeen niitä löytyi kulmakarvoista ja silmäripsistä. Sen jälkeen on saatu selville, että niitä ei elä vain

MOLEMMAT PUNKKILAJIT OVAT SELLAISIA KOTIHIIRIÄ, ETTÄ NIITÄ ON VAIKEA TARKKAILLA NIIN VANKEUDESSA KUIN IHMISKASVOJEN KÄTKÖISSÄKIN. SIKSI NIIDEN ELÄMÄSTÄ TIEDETÄÄN VÄHÄN.

muhkeissa pöheiköissä vaan myös vartaloamme peittävillä, lyhyttä karvaa kasvavilla savanneilla kämmeniä ja jalkapohjia lukuun ottamatta. Öljyä sisältäviä huokosia, joista karvat kasvavat, on erityisen tiheässä kasvojen alueella, ja siksi myös karvatuppipunkkeja elää eniten juuri siellä.

Yllättävin asia saattaa kuitenkin olla se, että huokosissamme elää ainakin kahta eri karvatuppipunkkilajia, jotka molemmat kuuluvat Demodex-sukuun. Lyhyempi ja paksumpi on D. brevis, joka on suunnilleen sarjakuvaluolamiehen nuijan muotoinen ja viihtyy talirauhasten syövereissä. Toinen on pidempi ja hoikempi D. folliculorum, joka oleilee karvatupissa lähempänä ihon pintaa.

Molemmat ovat sellaisia kotihiiriä, että tutkijoiden on vaikea tarkkailla niitä niin vankeudessa kuin ihmiskasvojen kätköissäkin. Siksi niiden elämästä tiedetään vähän. Biologit ovat melko varmoja muutamasta asiasta: Karvatuppipunkit ovat herkkiä valolle. Niillä ei ole peräaukkoa, joten ne eivät voi ulostaa. Ja ne viettävät käytännössä koko elämänsä iholla.

Muuta niistä ei sitten juuri tiedetäkään. Niiden oletetaan syövän kuollutta ihoa ja talia, mutta ruokavaliosta ei ole varmuutta. Niillä on sukupuolielämä, mutta sen yksityiskohtia ei tiedetä.

Koska karvatuppipunkit ovat niin salamyhkäisiä, useimmat eivät koskaan pääse niitä näkemään, mutta biologi Rob Dunn kollegoineen on kartuttanut niihin liittyvää tietoa merkittävästi. Otin asiakseni lähteä käymään Dunnin laboratoriossa Pohjois-Carolinan osavaltionyliopistossa Raleigh’ssa. Toivoin näkeväni omia kasvopunkkejani ja saavani lisää tietoa oudoista eläimistä. Dunn kertoo kiinnostuneensa niistä juuri siksi, että ne ovat niin salaperäisiä. Kuinka jokin voi elää ihollamme niin, ettei sitä huomaa?

MEGAN THOEMMES PYÖRÄYTTÄÄ pitkät hiuksensa nutturalle ja vetää hanskat käsiinsä. Hän valmistaa minun laillani itseään siihen mitä on edessä: punkkien puristamista minun huokosistani. Thoemmes on viimeistelemässä tohtorintutkintoaan Dunnin laboratoriossa, joten hän on punkinpoiston asiantuntija. Hän varoittaa silti, ettemme hyvin todennäköisesti löydä ainuttakaan.

Parempi keino kerätä Demodexejä onkin hänen mukaansa pistää tippa syanoakrylaattiliimaa (siis superliimaa) henkilön kasvoihin ja painaa päälle mikroskooppilevy. Kun liima kuivuu, se nykäistään irti (se ei kuulemma satu niin paljon kuin luulisi), ja

liima vetää mukanaan huokosen sisällön punkkeja myöten yhtenä huokosen muotoisena möykkynä. Laboratorion ennätys on 14 punkkia huokosesta.

Tänä aamuna Thoemmes ei löytänyt superliimaa, joten tyydymme vanhanaikaiseen menetelmään: talin kaapimiseen laboratoriolastalla. Minua hermostuttaa se, että saatoin juuri ajaa viisi tuntia nähdäkseni vain lähikuvan huokosmönjästäni. Thoemmes kumartuu lähemmäs ja kaapii varmoin ottein. Hetken kuluttua hän näyttää minulle, että lastassa on kunnon satsi läpikuultavaa ihorasvaa. Hän pyyhkäisee sen lasille ja tökkää mikroskoopin alle.

Thoemmes säätää mikroskooppia niin kuin tuhat kertaa aiemminkin. Pian hän mutisee ehkä löytäneensä jotain ja katsoo uudelleen. ”Löytyi!” Hihkumme ilosta. Punkkini on vieläpä hengissä, ja voin seurata sen jalkojen sätkintää kirkkaassa valossa.

Kun olemme kuvanneet entisen kasvoasukkini, Thoemmes katsoo lasia tarkemmalla silmällä ja alkaa laskea. ”Kaksi, kolme … oho, taisin löytää brevisin!” Hän vaikenee pitkäksi aikaa. ”Kahdeksan punkkia”, hän julistaa – kuusi D. folliculorumia ja kaksi D. brevisiä. Se on paljon, Thoemmes sanoo diplomaattisesti. Yleensä hän saa kaavittua yhden tai kaksi. Päätän olevani keskiarvon yläpuolella – hyvässä mielessä.

Thoemmesilla on toinenkin keino löytää karvatuppipunkkeja: DNA. Kun Dunnin ryhmä analysoi talinäytteitä, karvatuppipunkkien DNA:ta löytyi joka ainoasta yli 18vuotiaasta koehenkilöstä (kaavintamenetelmällä sitä löytyi vain 14 prosentilta). He julkaisivat vuonna 2014 todisteita siitä, että karvatuppipunkkeja on kaikkialla ihmisessä. Myöhemmin on käynyt ilmi, että karvatuppipunkit ovat kehittyneet niin läheisesti ihmisisäntiensä kanssa, että ainakin neljä niiden sukulinjaa – eurooppalainen, aasialainen, latinalaisamerikkalainen ja afrikkalainen – heijastelee ihmisten syntyperää.

Dunnin kollega Michelle Trautwein jatkaa monimuotoisuustutkimuksen parissa. Hän on kerännyt karvatuppipunkkinäytteitä yli 90 maasta ja haluaa sekvensoida karvatuppipunkin genomin. Sen avulla voisimme hänen mukaansa saada tietoa yhteisestä evoluutiostamme, ja karvatuppipunkkien geenit voisivat auttaa ymmärtämään niiden fysiologiaa, vaikka niitä onkin vaikea saada kasvamaan laboratoriossa.

TUTKIJAT, JOTKA LÖYSIVÄT ihmisistä Demodexejä 1800luvulla, näkivät ne mahdollisena riesana tai lääketieteellisenä ongelmana, ja tuo asenne piti pintansa yli sata vuotta. (Koska Demodexejä esiintyy enemmän ihmisillä, joilla on ruusufinni – kasvojen punotusta aiheuttava ihosairaus – jotkut dermatologit ovat olettaneet punkkien aiheuttavan sitä.)

Nyt karvatuppipunkkien imago on kuitenkin muuttumassa. Jos melkein kaikilla ihmisillä on niitä, olemme joko kaikki sairaita tai sitten niitä ei voi sanoa sairaudeksi. Edes niiden yhteys ruusufinniin ei ole sellainen kuin aluksi luultiin, ja Thoemmes kysyykin, mahtaisiko asia olla toisin päin. Ehkä ruusufinniin liittyvä tulehdus ja kiihtynyt verenkierto luovat karvatuppipunkeille otolliset olot? Toisin sanoen karvapunkkien runsaus voisi olla ruusufinnin seuraus eikä suinkaan sen syy.

Tämän lisäksi tieteessä on alettu ajatella ihmiselimistöä ekosysteeminä – kirjavan mikroskooppisen flooran ja faunan yhdistelmänä – joten Demodexpunkkeja ei välttämättä pitäisi nähdä haitallisina loisina. Ne saattavat jopa auttaa meitä samalla tavalla kuin suolistossa elävät ”hyvät” mikrobitkin; ehkä ne syövät huokosista haitallisia bakteereita, kuollutta ihoa ja talia tai erittävät antimikrobisia yhdisteitä. Saatamme elää karvatuppipunkkien kanssa symbioosissa: Me syötämme niille huokostöhnää ja ne auttavat meitä puhtaanapidossa.

Koen olevani onnekas, kun olen nähnyt kasvoissani eläviä Demodexpunkkeja, ja toivon niiden olevan hyvällä asialla. Odotan tieteen paljastavan lisätietoja näistä mikroskooppisista talonvaltaajista ja julistaudun sillä välin ylpeänä piilopunkkariksi. ▢

Tiedetoimittaja Erika Engelhaupt on perustanut Gory Details -blogin, jota voit lukea osoitteessa natgeo.com. Hänen uusin kirjansa Gory Details: Adventures From the Dark Side of Science julkaistiin toukokuussa. Tämä artikkeli on ote kirjasta, ja sitä on editoitu julkaistavaksi National Geographicissa.

TUTKIJAT, JOTKA LÖYSIVÄT IHMISISTÄ DEMODEXEJÄ 1800-LUVULLA, NÄKIVÄT NE MAHDOLLISENA RIESANA TAI ONGELMANA. NYT KARVATUPPIPUNKKIEN IMAGO ON KUITENKIN MUUTTUMASSA.