Uusia oikeuksia luonnolle
Uusi-Seelanti pyrkii hyvittämään vanhoja vääryyksiä myöntämällä Whanganuijoelle oikeushenkilön aseman.
”Mahtava joki virtaa vuorilta mereen. Minä olen joki, joki olen minä.”
Näillä sanoilla Uuden-Seelannin Whanganuin maorit julistavat erottamatonta yhteyttään esiisiensä jokeen. Joki nousee esiin Pohjoissaaren keskiosan kolmen tulivuoren lumikentiltä. Heimojen mukaan joki sai alkunsa siitä, kun Taivaan Isän kyynel tippui näistä vuorista korkeimman, Ruapehun, juurelle.
Lukuisten haarojen paisuttama joki kiemurtelee kuin ankerias vajaan 300 kilometrin matkansa mereen pitkin vuoristoista seutua, josta osa on kansallispuistoa. Jos ajaa pitkin jyrkkää River Roadia, voi nähdä kaukana alhaalla väkeä ajelehtimassa kanooteilla virrassa vaahdon ja muun kelluvan aineksen mukana ja ajoittain melomassa kiivaasti koskien läpi.
Tämä on joki, jota Whanganuin heimot hallitsivat ja huolsivat ja josta he olivat riippuvaisia yli 700 vuoden ajan. Se on heille awa tupua – pyhän voiman joki. 1800-luvulla saapuneet eurooppalaissiirtolaiset alkoivat kuitenkin nakertaa heimojen ikivanhaa auktoriteettia jokeen, ja lopulta se nitistettiin kokonaan hallituksen päätöksellä.
Siitä lähtien he ovat nähneet, miten heidän jokeaan on turmeltu ja häväisty, vaikka sitä on samalla ihasteltu ”Uuden-Seelannin Reininä”. Sen koskia on raivattu dynamiitilla, jotta siipiratasaluksilla päästiin helpommin kulkemaan ja valtaamaan sisämaita. Joen soraa on kaivettu rautateiden pohjia ja teitä varten, mikä on vahingoittanut jokiuomaa ja kalakantoja. Joen suistosta tuli yhden kaupungin jätevesiviemäri.
Kaikkein eniten surua on kuitenkin tuottanut latvavesien kääntäminen uuteen suuntaan osaksi kasvavaa vesivoimahanketta, mikä on niukentanut joen yläjuoksun virtausta. Tämä on koettu vakavana maorikulttuurin loukkauksena.
Maorien näkemyksen mukaan yläpää on kaikkien henkilöiden pyhin osa, ja heille myös joki on henkilö – tupuna eli esi-isä.
20. maaliskuuta 2017 tapahtui kuitenkin jotakin merkittävää. Uusi-Seelanti tunnusti lainsäädännössään maorien ikiaikaisen käsityksen, jonka mukaan Whanganuijoki on elävä olento. Parlamentti hyväksyi lain, jonka mukaan Te Awa Tupua – joki ja sen kaikki fyysiset ja metafyysiset olomuodot – on jakamaton, elävä kokonaisuus, joka omaa tästedes ”kaikki oikeushenkilön oikeudet, velvollisuudet ja vastuut”.
Eikä tuo säädös jäänyt ainoaksi. Whanganuin ennakkotapauksen pohjalta reilun 2000 neliökilometrin alue metsää, järviä ja jokea – aiemmin Te Ureweran kansallispuistona tunnettu alue – sai myös oikeushenkilön aseman. Kolmanneksi oikeushenkilöksi ollaan pian tunnustamassa vuori nimeltä Taranaki.
MYÖS MUUALLA MAAILMASSA luonnolle on yritetty saada laillisia oikeuksia. Intiassa oikeushenkilön asemaa on soviteltu Gangesja Yamunajoille, ja vuoden 2019 helmikuussa
Ohiossa äänestettiin Eriejärvestä. Aloitteiden myötä esiin on noussut kysymys siitä, onko näillä säädöksillä todellista vaikutusta oikeuskäytäntöihin. Voiko luonto esimerkiksi haastaa ihmiset oikeuteen vahingonteoista?
Kukaan ei vielä tiedä vastausta tuohon kysymykseen, koska ainuttakaan kannetta ei ole nostettu. On varsin vaikea spekuloida sillä, miten asia oikeudessa ratkaistaisiin.
Maorijohtajien mielestä keskittyminen laillisiin oikeuksiin on toissijaista. Merkittävämpää on ihmisten uusi suhtautuminen luontoon – eikä se perustu oikeuksiin vaan velvollisuuksiin. Se on asenne, johon voidaan soveltaa John F. Kennedyn kuuluisia sanoja: Älä kysy, mitä luonto voi tehdä hyväksesi – kysy, mitä sinä voit tehdä luonnon hyväksi.
Uuden-Seelannin lakien päätarkoitus on korjata historian vääryyksiä. Niiden taustalla on totuus- ja sovintotyö, jota kotimaassani on tehty nyt 40 vuoden ajan. Tavoitteena on hyvittää maoreille tehtyjen lupausten rikkomisen historiaa. Hallitus toisensa jälkeen on rikkonut Waitangin sopimusta, maan perustamisasiakirjaa, likimain sopimuksen allekirjoitusvuodesta lähtien. Waitangin erityistuomioistuin
on vuodesta 1975 alkaen tutkinut, raportoinut ja antanut suosituksia tavoista, joilla valtio voisi ratkoa epäkohtia, joita Aotearoan yli sata maoriheimoa ovat nostaneet esiin (Aotearoa on maorien Uudesta-Seelannista käyttämä nimi).
Sopimus takasi maoreille ensisijaisen oikeuden heidän ikiaikaisiin maihinsa, asumuksiinsa ja kulttuuriaarteisiinsa. Sopimuksen vuonna 1840 allekirjoittaneet whanganuipäälliköt takuulla lukivat jokensa yhdeksi arvokkaaksi aarteekseen. Sehän oli heidän leipävasunsa, lääkekaappinsa, valtatiensä ja vihollisia torjuva vallihautansa. Se oli heidän parantajansa, pappinsa ja vanhempansa. Se oli heidän arvovaltansa lähde ja olemuksensa ydin. Se oli, kuten Waitangin erityistuomioistuin selvitti Whanganuin jokisopimusta koskevassa raportissaan, heidän yhteisen sydämensä pääverisuoni.
He tunsivat joen perin pohjin. He tiesivät miten, milloin ja missä pyytää joen kahdeksaatoista kalalajia sekä simpukoita ja äyriäisiä. He erikoistuivat rakentamaan valtavia ristikkopuisia patoja, joiden avulla he pyysivät perusravintoaan, ankeriaita – ja niitä he pyysivätkin tuhansittain. He tunsivat kaikki joen kosket nimeltä. He tunsivat henkisuojelijat, taniwhat, joita eleli joen jokaisessa mutkassa.
Heidän pyhät asuinpaikkansa, joita oli vielä 1800-luvulla 143, sijaitsivat joen ja metsän välisellä maakaistaleella. Joistakin kallionharjanteiden kylistä joelle laskeuduttiin köynnöstikkaita pitkin. Ryöstelijöiltä suojauduttiin vetämällä tikkaat ylös. Näin kyettiin torjumaan kilpailevat heimot, mutta siirtomaahallinto väänsi joen hallinnan määrätietoisesti omiin käsiinsä.
Vuonna 1903 vähäiseen lakipykälään ujutettiin hiilikaivoksia koskeva kohta, joka siirsi kaikkien purjehduskelpoisten jokien pohjat valtion omistukseen. Se oli Waitangin sopimuksen vastainen säädös, ja se sinetöi joen kohtalon. Whanganuin maorit vastustivat joenpohjien haltuunottoa yhdessä Uuden-Seelannin pitkäkestoisimmista oikeustaisteluista, tuloksetta.
TÄHÄN SAAKKA. Uusi laki sisältää valtiovallan anteeksipyynnön menneistä väärinkäytöksistä, tunnustaa valtion rikkoneen sopimusta ja vieneen Whanganuin heimoilta mahdollisuudet
Maorit näkevät elävän maailman laajana suhdeverkostona, jossa ihmiset eivät ole sen ylempänä tai alempana kuin muutkaan elämänmuodot.
toteuttaa perinteisiä jokea koskevia oikeuksiaan ja vastuitaan ja vaarantaneen heimolaisten fyysisen, kulttuurisen ja henkisen hyvinvoinnin.
Valtion pyrkimyksenä ”on sovittaa menneitä tekoja ja käynnistää paranemisprosessi”. Te Awa Tupua -sopimus edustaa ”uudenlaisen, kestävän suhteen alkua”, jonka keskiössä on Whanganuijoki. Se on nöyrä lausunto hallitukselta, mutta ei palauta joen omistusoikeutta Whanganuin heimoille. Se on toistaiseksi liian pitkä poliittinen silta ylitettäväksi jopa maassa, joka uskoo tulevaisuutensa perustuvaan aitoon ”sopimuskumppanuuteen” maorien ja muiden välillä. Mitä virkaa uudella lailla siis on? ”Tunnustus”, sanoo Gerrard Albert, joen uuden aseman toimeenpanoa valvovan heimokollektiivin puheenjohtaja. Se tunnustaa, että joki on maorien käsityksen mukaisesti ”jakamaton ja elävä kokonaisuus” eikä eurooppalaisen näkemyksen mukainen elottomien vesi-, pohja-, penkka-, haara- ja valuma-aluekomponenttien kokoelma. Se tunnustaa myös heimojen ja joen erottamattoman yhteyden.
Luonnon asema osana perhettä on keskeistä maorien kosmologiassa. He näkevät elävän maailman laajana suhdeverkostona, jossa ihmiset eivät ole sen ylempänä tai alempana kuin muutkaan elämänmuodot. Kaikki polveutuvat yhtä lailla taivaasta ja maasta.
Tapasin Albertin Whanganuissa. Hän näkee joen oikeushenkilöaseman tarjoavan ”niin maoreille kuin pakehoillekin tilaisuuden löytää tie eteenpäin joella, poistaa yhteistyön esteet ja keskittyä siihen, mikä on kaikille hyväksi, awa mukaan lukien.” (Maorit kutsuvat muita kuin maoreja pakehoiksi ja awa taas tarkoittaa jokea.)
Minä ja moni muu pakeha on ottanut Whanganuin ja Te Ureweran oikeushenkilölait myönteisesti vastaan. Samalla hyväksymme sen, että meidän on käsiteltävä maamme menneisyyttä ja kohdattava sen epämiellyttävät totuudet, koska haluamme sen sovinnon, joka seuraa epäoikeudenmukaisuuteen puuttumisesta ja korjausliikkeiden toteuttamisesta.
Menneiden vääryyksien kohtaamisen ohessa nousee esiin miellyttäviäkin puolia. Maorien arvostama luontoyhteys, suhteellinen maailmankuva, vastavuoroisuuden periaate, koko luomakunnan pyhyyden kunnioitus – ne vaikuttavat luonnollisen oikeilta, jopa kipeän välttämättömiltä asioilta ympäristökriisien ratkaisemiseksi. Moni meistä haluaa edetä kohti sellaista olotilaa.
Kysyin Albertilta, voiko Te Awa Tupua auttaa meitä siinä. Löytyykö pakehoille mahdollisuuksia jakaa Whanganuin itsenäisyysjulistus ja sanoa ”minä olen joki, joki olen minä?”
Hän vastasi minulle tarinalla. Kun yksi Whanganuin jokikannetta ajaneista heimopäälliköistä kuoli vuonna 2010, hänen ruumiinsa vietiin moottoriveneellä jokea pitkin hautapaikalle. ”Olin sitä seuraavassa veneessä”, sanoi Albert. ”Joen penkat olivat mustanaan saniaisen lehtiä piteleviä pakehoja. Kun vene kulki heidän ohitseen, he laskivat lehtensä veteen”, mikä on maorien perinteinen tapa kunnioittaa veden elämänvoimaa. ”He kunnioittivat päällikön edustamia asioita ja taistelua.”
”Te Awa Tupua on osallistava ehdotus. Kun mietitään, millä tolalla maailman ympäristö on, niin jos minun lapseni on putoamassa jyrkänteen reunalta, onko sillä väliä, kuka saa lapsen kiinni ja estää häntä putoamasta? Meillä on sanonta: Pienet purot ja suuret joet virtaavat yhdessä. Se on yhteisöjen metafora. Me olemme kaikki vastuussa joen hyvinvoinnista.”
Sen, että olemme yhtä luonnon kanssa, nosti vahvasti esiin amerikkalainen oikeusfilosofi Christopher Stone esseessään vuonna 1972. Hän peräänkuulutti ”radikaalia uutta teoriaa” ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta.
Stone kirjoitti kaukokatseisesti, että ihmisten nykyisin kohtaamat ongelmat ovat ”globaalin organismin maailmanlaajuisia kriisejä: eivät jokien saastumisia vaan ilmakehän ja valtamerten saastumisia. Yhä useamman ihmisen ajatuksia vaivaa kuolema, mutta ei hänen omansa vaan koko maapallon elämänkierron, jossa kukin ihminen on kuin solu ihmiskehossa.”
Yli 40 vuotta myöhemmin kourallinen lakeja alkaa viimein toteuttaa ”radikaalia uutta teoriaa”, ja joki Uudessa-Seelannissa näyttää tien. ▢
Uuden-Seelannin hallituksen pyrkimyksenä ”on sovittaa menneitä tekoja ja käynnistää paranemisprosessi”.