Pormestari uskoi olevansa mennyttä naista.
Vinton 48-vuotiaan pormestarin María Patricia Arce Guzmánin kimppuun käytiin vuoden 2019 vaalien jälkeisten mellakoiden yhteydessä. Hän uskoo, että hänet otettiin kohteeksi, koska hän on nainen ja ajaa naisten asioita.
Oli marraskuun kuudes päivä vuonna 2019, ja kaupungintalo oli liekeissä. Se oli sytytetty Bolivian sosialistisen presidentin Evo Moralesin syrjäyttämiseen johtaneiden, kiisteltyjen lokakuisten presidentinvaalien jälkimainingeissa. Moralesin MAS-puolueen (Movimiento al Socialismo) jäsen, 48-vuotias María Patricia Arce Guzmán, pakeni savua ja yritti väistellä ulkona vellovaa vihamielistä väkijoukkoa.
Hän kipitti minkä kipeältä polveltaan pääsi pitkin kesäkuusta 2015 johtamansa Vinton kaupungin katuja Keski-Bolivian Cochabamban departementissa. Kengät tippuivat, mutta hän vain jatkoi. ”Sitten ne tarttuivat minuun ja alkoivat huutaa, että olen murhaaja”, kertoi Arce myöhemmin. Siitä alkoi tunteja kestänyt
koettelemus. Mellakoijat valelivat hänet bensiinillä. Hän lemusi virtsalta ja valkaisuaineelta. Häntä potkittiin, hakattiin kepeillä ja kivitettiin, ja sitten hänet raahattiin paljasjaloin paikalle, jolla 20-vuotias nuorukainen Limberth Guzmán Vásquez oli kuollut syrjäytettyä presidenttiä tukeneiden vasemmistolaisten ja heidän oikean laidan vastustajiensa välisessä kahakassa. Moralesia vastustavat mielenosoittajat syyttivät Arcea kohtalokkaisiin väkivaltaisuuksiin osallistuneiden vasemmistolaisten rahoittamisesta ja tukemisesta. ”Luulin, että he tappaisivat minut sytyttämällä minut palamaan”, Arce sanoo.
Muuan mies kaatoi hänen päälleen punaista maalia. Joku nainen kyni Arcen vyötäisille ulottuneet hiukset. ”Tuntui kuin hän olisi repinyt päänahkaani irti.” Jotkut huutelivat, että he aikovat tappaa Arcen kaksi poikaa. Jotkut vaativat häntä eroamaan ja sanoutumaan irti entisestä presidentistä Moralesista, joka oli julistettu vilpillisiksi moitittujen vaalien voittajaksi. Morales jäi vaille armeijan ja poliisin tukea ja luovutti.
Sosiaalisessa mediassa kiersi videoita ahdistuneesta mutta uhmakkaasta Arcesta naamioituneiden mielenosoittajien keskellä. ”Minä en aio vaieta!” hän sanoi yhdessä otoksessa. ”Jos he haluavat tappaa minut, tappakoot!” Lopulta tuntemattomat ihmiset junailivat hänet tilanteesta pois ja veivät moottoripyörällä poliisin suojiin.
Arcen kohtelu heijasti Bolivian politiikan kitkeriä jakolinjoja, mutta se nosti esiin myös ristiriidan: Bolivia on tunnettu naisten aseman
edistämisestä kansallis- ja paikallishallinnossa, mutta samalla se on yksi Etelä-Amerikan naisille vaarallisimmista maista. Naismurhien määrä on mantereen suurin – naisia tapettiin heidän sukupuolensa vuoksi peräti 2,3 jokaista 100 000 naista kohden vuonna 2018. Vuonna 2019 naisia tapettiin 117. Arvioiden mukaan 70 prosenttia bolivialaisnaisista on kokenut seksuaalista tai muuta fyysistä väkivaltaa.
Siksi Arce ja monet muut Bolivian naispoliitikot sanovat tapauksen johtuneen osin maan machokulttuurista – maailmanlaajuisen naisjohtajia kohtaan osoitetun asenteellisuuden pahanlaatuisesta versiosta. Se kukoistaa Boliviassa yhä, vaikka vuonna 2010 säädetyn lain mukaan puolueiden paikallisiin, alueellisiin ja valtiollisiin tehtäviin asettamista ehdokkaista vähintään puolet on oltava naisia. Bolivian parlamentaarikoista naisia on nyt 53 prosenttia.
Kun Arcen kimppuun käytiin, Cochabambassa oli kolme muutakin naispormestaria, jotka kaikki olivat Moralesin puolueen edustajia, mutta vain Arcea pahoinpideltiin. Hän arvelee sen johtuneen hänen ajamistaan naisten voimaannuttamisohjelmista, kuten naisten taloudellista riippumattomuutta edistävistä ammattikoulutushankkeista. Ne eivät hänen mukaansa olleet kaikkien miesten suosiossa.
Arcen arvostelijat syyttävät häntä väkivaltaa lietsoneesta julkisten varojen väärinkäytöstä, minkä hän itse kiistää jyrkästi. ”Machokulttuuri on täällä vahva”, sanoo Arce. ”Veikkaan, että he halusivat antaa minulle opetuksen ja tehdä minusta varoittavan esimerkin.”
Arce palasi virkaansa joitakin viikkoja välikohtauksen jälkeen hoitaakseen loppuun virkakautensa, joka päättyi 30. toukokuuta 2020.
Tapasin hänet joulukuussa hänen toimistossaan. Oli lämmin aamu, ja hän istui työpöytänsä ääressä hiukset hädin tuskin siilimittaisiksi kasvaneina. ”Pelko on aina läsnä”, hän sanoi. ”En tunne olevani turvassa täällä.”
Hänen toimistonsa ikkunalasit särjettiin mellakoissa, ja niitä edelleen peittävät muovit keinuivat tuulessa. Seinät olivat täynnä Moralesin kuvia. Moralesin seuraajan, konservatiivisemman Jeanine Áñez Chávezin kuvia ei näkynyt lainkaan – Arce ei lukeudu hänen kannattajiinsa, vaikka hän onkin nainen. ”Me naiset olemme taistelleet saadaksemme poliittista jalansijaa, emmekä voi antaa periksi”, sanoi Arce silmät kyynelissä. Hän viittasi omaan pormestarin pestiinsä. ”Jos minä eroan ja annan heidän voittaa, millaisen viestin se antaa kansalle, kaikille niille naisille, joita minä olen kehottanut jatkamaan toimintaa?”
VALTA-ASEMAAN PYRKINEET naiset ovat kautta aikain kohdanneet vastustusta, jonka voimakkuus on vaihdellut haukuista salamurhiin. Naisten asema on monin paikoin kohentunut merkittävästi, mutta tuttuja esteitä nousee yhä eteen jopa maissa, joissa naisia on mukana politiikan kaikilla tasoilla. Yli puolet maailman maista takaa nykyisin naisten poliittisen osallistumisen sukupuolikiintiöillä – myös Boliviassa ja Afganistanin ja Irakin kaltaisissa konfliktien kiusaamissa maissa.
Kiintiöt eivät kuitenkaan ole aivan ongelmattomia. Joissakin liberaaleissa demokratioissa niitä on moitittu epädemokraattisiksi ja syrjiviksi, koska niiden väitetään väheksyvän ansioiden merkitystä ja antavan naisille etua miehiin nähden pelkästään sukupuolen perusteella.
Eivätkä kiintiöt esimerkiksi Boliviassa estä virkaan nimitettyjen naisten arvostelemista joskus hyvinkin ikävin ja seksistisin sävyin.
Sukupuolineutraaleihin, meriittiperusteisiin poliittisiin järjestelmiin liittyy myös vanhoja rakenteellisia vääristymiä. Tällaiset kiintiöttömät järjestelmät, jollainen esimerkiksi Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on, saattavat suosia yhteiskunnan valtavirtaa, kuten miehiä, valkoisia ja vauraita. Politiikkaan mukaan pääsy voi olla vaikeaa, ja haasteita liittyy myös valtaan nousseiden naisten vallankäyttöön. Naisten ottaminen mukaan puoluetehtäviin tai parlamenttiin voi antaa kuvan tasa-arvoisuudesta, mutta se saattaa olla vain pintakiiltoa, jos naispoliitikkoja lähinnä vain nähdään eikä kuulla. Lisäksi kysymyksiä herättää se, ketkä naiset pääsevät vallan kahvaan ja miten hyvin he edustavat muita naisia – tällaisten kysymysten kanssa painitaan esimerkiksi Uudessa-Seelannissa ja Afganistanissa. Pelottelusta, väkivallasta ja muista ongelmista huolimatta naiset eri puolilla maailmaa pitävät pintansa ja vankistavat sinnikkäästi asemiaan politiikassa.
JOISSAKIN MAISSA naisten poliittinen osallistuminen on kasvanut merkittävästi ilman kiintiöitä. Ensimmäisenä – vuonna 1893 – naisille äänioikeuden antanut Uusi-Seelanti on naisten parlamenttiedustusosuuden globaalissa vertailussa sijalla 20. Yhdysvallat oli tuossa Parlamenttienvälisen liiton IPU:n vertailussa lokakuun alussa sijalla 87, Suomi sijalla 11. Kansanedustajaksi pääseminen ei kuitenkaan takaa kaikkialla sitä, että naisten asema olisi siellä tasa-arvoinen. Esimerkiksi Irakin parlamentin naisedustajille paikka parlamentissa ei välttämättä merkitse sitä, että heillä olisi todellista poliittista valtaa.
Irak oli joskus naisten oikeuksien edelläkävijä Lähi-idässä. Vuonna 1959 säädettiin laki, joka rajoitti moniavioisuutta ja lapsiavioliittoja, kielsi pakko-avioliitot ja paransi naisten oikeuksia avioero-, huoltajuus- ja perintöasioissa. Saddam Husseinin maallisen Baath-puoleen vuonna 1970 laatima perustuslaki taas takasi kaikille kansalaisille yhtäläiset oikeudet. Naisten lukutaitoa, koulutusta ja työssäkäyntiä edistettiin aktiivisesti esimerkiksi ilmaisella lastenhoidolla ja puolen vuoden äitiyslomarahalla.
Vauhdikas edistys alkoi kääntyä takapakiksi kansainvälisten pakotteiden ja vuosikymmenien peräkkäisten sotien vuoksi. Hussein oli brutaali ja murhanhimoinen diktaattori, mutta hänen kaatumisensa vuonna 2003 avasi tien konservatiivisten uskonjohtajien ja parlamentaristien nousulle, ja he ovat nakertaneet naisten oikeuksia pala kerrallaan. Uskonnolliset poliittiset puolueet ”eivät oikeastaan usko merkkitehtäviä naisille”, sanoo Hanaa Edwar, joka on työskennellyt ihmisoikeuksien parissa yli 50 vuotta.
Irakiin vuoden 2003 jälkeen vahvistettu perustuslaki varaa neljäsosan parlamenttipaikoista naisille, mutta kuten naiset kaikkialla tietävät, samaan tilaan pääsy ei takaa sitä, että tulee myös kuunnelluksi. Noora al-Bajjari, Mosulista ensimmäisen kerran vuonna 2010 parlamenttiin valittu naisedustaja, sanoo uskonnollisten puolueiden ja parlamenttia hallitsevien valtaryhmittymien ”pitävän naisia vain muodollisina määrävaatimuksien täyttäjinä, joilla ei ole mitään käytännön roolia päätöksenteossa”.
Irakin hallituksessa tai muissa merkittävissä elimissä ei ole naisia, ja al-Bajjarin mukaan Irakin naisparlamentaarikot eivät myöskään ole keskenään liittolaisia. ”Rehellisesti sanottuna me naiset emme tue toisiamme emmekä edes itseämme. Toimintaa sävyttävät kateus, itsekkyys ja kilpailu.”
Jos Irakin 84 naispuolista lainsäätäjää yhdistäisivät voimansa, he muodostaisivat 329 paikan parlamentissa merkittävän ryhmittymän, sanoo Edwar. Vuoteen 2018 saakka yritykset muodostaa parlamenttiin naisverkosto epäonnistuivat. Edwar on ollut perustamassa vuonna 1992 alkuun pantua naisten Al-Amal-järjestöä ja Irakin naisten verkostoa, joka on yli 90 naisjärjestön katto-organisaatio, sekä lukuisia muita naisten järjestöjä. Hän yrittää muuttaa asenteita parlamentissa työpajoilla, joissa niin nais- kun mieskansanedustajatkin voivat perehtyä voimaannuttamiseen ja naisten asioihin.
”Emme halua vastakkainasettelua. Haluamme rakentaa yhteistyön kanavia myös niiden suuntaan, jotka vastustavat ajamiamme asioita”, hän sanoo. Hän on nähnyt työn tuottavan jo tulosta: ”Jotkut heistä olivat hyvin uskonnollisia – ja he ovat muuttaneet ajatteluaan”, hän lisää. ”Ongelmana ei kuitenkaan ole vain muutoksen aikaansaaminen vaan myös muutoksia vastustavien kova ääni. Heitä on vain vähän, mutta he ovat hyvin aggressiivisia ja … he yrittävät tukahduttaa kaikkien muiden mielipiteet.”
Hän viittaa muiden muassa konservatiiviedustajiin, jotka kannattivat vuoden 2014 Jaafarilakiesitystä. Sen 254 artiklan joukossa oli kohta, joka olisi sallinut jopa 9-vuotiaiden tyttöjen naittamisen, ja toinen, jonka mukaan aviomiehellä ei ole velvollisuutta elättää vaimoa, jos tämä on joko liian nuori tai liian vanha tyydyttämään miestään seksuaalisesti. Naisoikeusaktivistit johtivat esityksen vastustusta ja saivat sen poistettua parlamentin esityslistalta. Myös myöhemmät vastaavat yritykset on saatu kumottua, viimeksi vuonna 2017.
”Me saimme yleisen mielipiteen kääntymään sitä vastaan”, Edwar sanoo. ”Olin niin iloinen siitä, että meidän lisäksemme … yleinen mielipide oli Irakissa vahvasti tällaisia esityksiä vastaan. Se oli onnen hetki.”
AFGANISTANIN NAISET ovat Irakin naisten tavoin kokeneet vuosikymmenien sotia, ulkomaisten armeijoiden väliintuloja ja Talibanin kaltaisten kovan linjan ääri-islamistien nousuja ja laskuja. Samalla poliittinen tilanne on käynyt yhä epävakaammaksi ja arki turvattomammaksi. Toisin kuin Irakissa, missä naiskansanedustajilla kesti kauan löytää mitään yhteistyön muotoja,
Afganistanissa parlamentin naisverkosto syntyi jo yli kymmenen vuotta sitten. Afganistanin 249 hengen alahuoneen paikoista 27 prosenttia eli 68 paikkaa on varattu naisille.
Shinkai Karokhail valittiin ensimmäisen kerran parlamenttiin vuonna 2005 pääkaupungista Kabulista. Hän oli avainhenkilö parlamentaarisen naisverkoston muodostamisessa, jota vauhditti shiiojen henkilöoikeudellinen lakiesitys. Se oli sisällöltään samankaltainen kuin Irakin Jaafari-laki, ja kumpikin esitys nojasi samaan uskonnolliseen oikeuskäytäntöön. ”Se oli karmeaa”, sanoo Karokhail lakiesityksen sisällöstä.
”Ongelman ydin oli siinä, että tässä yhteiskunnassa keskeisiä päätöksentekijöitä ovat miehet eivätkä naiset; vaikka meistä tulee poliitikkoja, ensimmäinen ja viimeinen sana on miehellä”, sanoo Karokhail, joka sai tappouhkauksiakin lain vastustamisesta. ”Paineet olivat valtavat. Liikuin mahdollisimman vähän ja minulla oli henkivartijat. Se oli kamalaa aikaa.”
Parlamentaarisen naisverkoston noin 150 jäsenestä vain pari tusinaa on kansanedustajia; muut ovat kansalaisyhteiskunnan, oikeuslaitoksen ja median edustajia. ”Tärkeintä oli, että pidimme yhtä ja mietimme, mikä on meille tärkeintä”, sanoo Karokhail. ”Jos on parlamentissa ja on saanut sieltä paikan kiintiöjärjestelmän ansiosta, edustajuuteen sisältyy velvollisuuksia, jotka on hoidettava. Meidän on tehtävä töitä Afganistanin naisten puolesta.”
Naisaktivistien sitkeästä vastustuksesta huolimatta tarkistettu lakiesitys hyväksyttiin vuonna 2009 – samana vuonna kuin parlamentaarisen naisverkoston ajama, naisiin kohdistuvaa väkivaltaa torjuva laki.
Nyt Afganistanin naisilla on vastassaan uusi mutta tuttu haaste – Taliban ja sen naisia alistavat asenteet ovat tekemässä paluuta. Taliban syrjäytettiin WTC-iskujen jälkeen vuonna 2001 Yhdysvaltain johtaman koalition avulla osin kostona siitä, että se piilotteli al-Qaida-johtaja Osama bin Ladenia Afganistanissa. Yhdysvallat solmi Talibanin kanssa rauhansopimuksen helmikuussa 2020, jotta 18 vuotta kestänyt sota saataisiin päättymään. Talibanin asema ja vaikutusvalta sodan repimässä maassa on hämärän peitossa samoin kuin liikkeen aikeet Yhdysvaltain joukkojen lähdön jälkeen.
”Emme oikein vielä tiedä, mitä Taliban haluaa meidän menettävän tai uhraavan”, sanoo Karokhail ja huomauttaa, että Yhdysvaltojen ja Talibanin välisissä rauhanneuvotteluissa ei ollut mukana afgaaninaisia. ”Naiset ovat aina olleet sodan häviäjiä, emmekä haluaisi olla myös rauhansopimuksen häviäjiä. Se huolettaa meitä. Emme me rauhaa vastusta emmekä sitä, että Taliban palaa päättämään tämän pitkän sodan.” Hänen mukaansa nykynaiset ovat kuitenkin eri maata kuin menneen ajan naiset ja olisivat ansainneet paikan neuvottelupöydässä.
Naisoikeusaktivisti ja islaminoppinut Jamila Afghani oli yksi harvoista naisista, jotka Taliban suostui tapaamaan. Hän oli mukana naisten delegaatiossa, joka tapasi rauhanneuvotteluihin osallistuneita Talibanin edustajia viime kesänä Qatarin pääkaupungissa Dohassa. Yhdentoista naisen ryhmä oli osa isompaa afgaanien kansalaisoikeusaktivistiryhmää.
”Valitettavasti virallisissa neuvotteluissa ei ollut mahdollisuutta puhua” naisten oikeuksista, mutta ”nostimme asian esiin yhteisillä tee- ja lounastauoilla”, hän sanoo.
Afghani palasi kaksipäiväisestä kokouksesta huolestuneena. ”Taliban ilmoitti hyväksyvänsä sharian naisille myöntämät oikeudet ja säännöt” tai tarkemmin ottaen heidän tulkintansa niistä, joita Afghani pitää ”aivan mahdottomina ja epäislamilaisina” naisille asetettujen rajoitusten vuoksi. ”Emme voi palata siihen, mitä se oli silloin, kun Taliban hallitsi”, hän sanoo. ”He kielsivät naisilta opiskelun ja työnteon. Sitä me emme voi suvaita.”
Sen jälkeen kun Taliban syöstiin vallasta vuonna 2001, Afghani on työskennellyt naisien voimaannuttamiseksi islamin oppien avulla.
Afganistanin naiset pelkäävät menettävänsä oikeudet, jotka he saivat hankituksi Taliban-hallinnon kaaduttua vuonna 2001.
Hän on opettanut noin 6000 imaamille eri puolilla maata naisten oikeuksia valistusjärjestönsä Noorin nimissä. Sen lisäksi hän on järjestänyt äidinkielen ja uskonnon opetusta noin 50 000 tytölle ja naiselle. Hän sanoo Talibanin uhkailleen häntä ”monta, monta kertaa” ja kertoo, että kahdeksan hänen verkostonsa imaamia on tapettu kahden viime vuoden aikana, koska heidän islaminopetuksensa ei ole ollut Talibanin linjan mukaista. Hän toivoo, että muutkin islamia tuntevat naisaktivistit ryhtyvät yhteistuumin esittämään shariasta tulkintoja, jotka tarjoavat vaihtoehdon Talibanin versiolle.
Karokhail puolestaan sanoo, että Afghanilla on erilainen ajattelutapa kuin useimmilla afgaaninaisilla, ja lisää, että vaikka oli tärkeää saada naisia mukaan keskustelemaan rauhasta Talibanin kanssa, on syytä täsmentää, mistä naisista nyt puhutaan. ”Ei voi olla niin, että siellä on muutama poliittisen eliitin nainen ... ja sitten väitetään, että ovathan naiset edustettuina.”
Afghani on kuullut vastaavaa arvostelua ennenkin. ”Joskus mietin, että mitä minun oikein pitäisi tehdä. Kansalaisyhteiskunta on maltillinen; kansalaisyhteiskunta pitää minua konservatiivisena tai islamistisena, ja osa islamisteista taas väittää minun esittelevän aivan uutta islamia”, hän sanoo. ”En voi edustaa kaikkia, mutta voin varmasti edustaa isoa määrää naisia, jotka uskovat islaminuskon arvoihin.”
YHTEEN KYSYMYKSEEN on ollut vaikea löytää vastausta jopa Uuden-Seelannin kaltaisissa rauhanomaisissa ja perinteisesti edistyksellisissä maissa: keitä naisia kuunnellaan, mistä yhteisöistä he tulevat ja keiden puolesta he puhuvat? Uuden-Seelannin nykyinen johtohahmo, 39-vuotias Jacinda Ardern, on maan kolmas naispääministeri. Ensimmäisenä ruoriin tarttui vuonna 1997 Jennifer Shipley, jota seurasi kahta vuotta myöhemmin Helen Clark. Uudessa-Seelannissa ei kuitenkaan ole koskaan valittu pääministeriksi maoria – ei miestä eikä naista – vaikka alkuperäiskansan osuus Uuden-Seelannin lähes viisimiljoonaisesta väestöstä on 16,5 prosenttia. Maoreja on kyllä ollut parlamentissa vuodesta 1868, koska vuonna 1867 säädetty maorien edustuslaki varasi maoreille neljä paikkaa edustajainhuoneesta, jonka kaikkiaan 120 paikasta 71 täytetään vaaleilla ja loput 49 ovat puolueiden nimeämiä edustajia. Nyt, yli 150 vuotta myöhemmin, vaaleilla valittuja maoreja on seitsemän ja maoriedustajia kaikkiaan 29, heistä 11 on naisia.
Uuden-Seelannin maorien oikeudet perustuvat sopimukseen, jonka he saivat solmittua brittikolonialistien kanssa taistelun kautta vuonna 1840. Waitangin sopimus on Uuden-Seelannin valtion perustamisasiakirja. Maorit ovat nostaneet satoja kanteita sopimuksen rikkomisesta. Uuden-Seelannin korkeimman oikeuden puheenjohtaja sir James Prendergast julisti sopimuksen mitättömäksi vuonna 1877. Hän sanoi, että sivistyneen kansan kanssa sopimuksen oli solminut joukko villejä, jotka eivät olleet oikeustoimikelpoisia. Sopimus tunnustettiin uudelleen laillisesti päteväksi vasta 1970-luvulla.
Ennen siirtomaa-aikaa maorinaisilla ”oli yhtä paljon valtaa kuin miehillä ja vallanjako oli toisiaan täydentävää”, sanoo Aucklandin yliopiston maoritutkimuksen professori Margaret Mutu. Hänen mukaansa naiset vastasivat kansan henkisestä hyvinvoinnista ja miehet puolestaan fyysisestä. ”Naiset olivat keskeisiä päätöksentekijöitä ja vallankäyttäjiä”, hän sanoo ja lisää,
että kolonialistien länsimaiset, patriarkaaliset perinteet ja etenkin kristinusko ”tekivät suurta vahinkoa tuolle järjestelmälle”.
1800-luvun lopulla maorinaiset, huomattavimpana heistä Meri Te Tai Mangakāhia, ajoivat naisten oikeutta äänestää ja asettua ehdolle parlamenttiin. ”Toisin kuin valkoiset naiset, maorinaiset eivät koskaan ajatelleet, ettei heillä olisi asemaa tai sananvaltaa”, Mutu sanoo.
Maorikulttuuri on valtavirtaistunut monin tavoin, mutta assimilaatio voi joskus olla myös kolonialistista omimista. Maoritervehdykset, kuten kia ora, ovat laajalti muidenkin kuin maorien käytössä, ja koulussa pojat opetetaan tanssimaan maorien sotatanssia hakaa. Näennäisestä integraatiosta huolimatta joidenkin maorien ja muiden välisissä suhteissa on ongelmia. Moni maaoikeuskiista on ratkaisematta, ja valtiota on syytetty asenteellisuudesta maorinaisia kohtaan.
36-vuotias Kiritapu Allan on työväenpuolueen nimeämä kansanedustaja ja yksi 120-paikkaisen edustajainhuoneen 29 maorista. Hän muistaa, miten hän liftasi 17-vuotiaana halki Wellingtonin päästäkseen lautalle, joka kuljetti työntekijöitä kirsikkaviljelmille, ja katseli ”mehiläispesäksi” kutsuttua parlamenttitaloa ja mietti, miten etäisiltä nuo ”vallan salit tai kamarit” tuntuivat. ”Miten nuo tuolla edustavat minua, ja miten he voisivat ymmärtää kaltaisiamme ihmisiä?”
Allan lähti opiskelemaan oikeustiedettä ja politiikkaa. Hän liittyi Ardernin työväenpuolueeseen ja teki harjoittelunsa silloisen pääministerin Helen Clarkin toimistossa. Allan oli työläisperheen vesa, nuori maori ja samaa sukupuolta olevan kanssa avioitunut äiti, ja pääsy parlamenttiin vuonna 2017 perustui hänen mukaansa onneen ja kovaan työhön – mitkään rakenteelliset tikkaat eivät avittaneet häntä nousemaan. ”Ihan sama, onko nuori ja alkuperäiskansaa, nuori ja etnistä vähemmistöä, nuori ja nainen: jos ei elä etuoikeutettua elämää, ylitettävänä on huomattavia esteitä”, Allan sanoo.
Pääministeri Jacinda Ardern nousi otsikoihin, koska hän oli naimaton, raskaana oleva nainen ja valtionpäämies. Kun Allan toi oman nelikuukautisen vauvansa parlamenttiin, hän sai omien sanojensa mukaan paljon ilkeämielistä arvostelua. ”Miten äiti kehtaa tulla parlamenttiin lapsensa kanssa”, hän muistelee. ”Jos haluamme rohkaista enemmän naisia paitsi työelämään myös valta-asemiin ja johtotehtäviin, niin meidän on näytettävä, miten se tapahtuu.”
Koskettavassa ensipuheessaan vuonna 2017 Allan kertoi korowai-heimonsa kiivinsulkainen perintöviitta yllään, miten hänen isoäitiään ja kaimaansa rangaistiin koulussa äidinkielen puhumisesta ja miten hänen nimensä muutettiin Kiritapusta Kittyksi.
”Mummuni kulttuuri-identiteetti piiskattiin hänestä koulussa pois, ja samalla vietiin tavallaan hänen sananvaltansa. Mummu katsohan, seison nyt tässä edustajainhuoneessa kunnioittaakseni sinun nimeäsi ja antaakseni äänen äänettömille, jotka syystä tai toisesta eivät voi puhua omasta puolestaan”, lausui Allan puheessaan. Se on vahva perintö, jota Allan pitää keskeisenä tehtävänään.
Lakitekniset kysymykset, ihmisoikeudet, julkinen valta ja vaikutukset alkuperäisyhteisöihin innoittivat Allania pyrkimään ensin lakimieheksi ja sitten poliitikoksi. ”Urani lähti halusta ymmärtää kunnolla lakia ja sen soveltamista ja sitä, miten lakia voidaan käyttää paitsi tukahduttamisen, myös vapauttamisen työkaluna tai ainakin tukahduttamisen rajoittamiseen.”
LAEILLA ON KUITENKIN rajansa. Asioita voi uudistaa lakisääteisesti vain tiettyyn rajaan asti, etenkin jos yhteiskunnalliset asenteet eivät muutu tai jos lakien täytäntöönpano on vetelää. Paperilla Bolivian vuoden 2009 perustuslaki takaa naisille yhtäläiset oikeudet. Vuoden 2013 laki numero 348 kriminalisoi naisiin kohdistuvan väkivallan ja määrää naismurhan rangaistukseksi 30 vuotta vankeutta ilman ehdonalaisoikeutta. Tuomioita ei kuitenkaan ole langetettu juuri lainkaan. Alle 4 prosenttia naismurhista johtaa tuomioon.
Huhtikuussa 2019 32-vuotias parlamentaarikko Shirley Franco Rodríguez kutsui koolle tutkijapaneelin selvittämään naismurhien ja raiskausten oikeustoimien viiveitä. ”Pääongelma on siinä, että meillä on lakeja, oikeuksia ja rangaistuksia, mutta ei mekanismeja niiden toimenpanoon, joten kaikki on pelkkää puhetta; mitään ei tapahdu oikeasti”, hän sanoo. Naispoliitikkoihin kohdistuva väkivalta on niin yleistä, että Boliviasta tuli vuonna 2012 ensimmäinen maa, joka on säätänyt lain sen torjumiseksi. Kyseinen laki kriminalisoi muun muassa naispoliitikkoja koskevan väärän tiedon levittämisen, fyysisen väkivallan ja naisen painostamisen eroamaan virasta, johon hänet on valittu, niin
kuin pormestari Arcen tapauksessa. Arce on tehnyt rikosilmoituksen, mutta ei tiedä, saako koskaan oikeutta.
Vuonna 2019 Bolivian naisten poliittisia oikeuksia puolustava naiskunnanvaltuutettujen ja -pormestareiden kansalaisjärjestö sai 127 ilmoitusta eritasoisesta häirinnästä ja pelottelusta. Vuonna 2018 ilmoituksia oli tullut 117 ja vuotta aiemmin 64.
Järjestön johtaja Bernarda Sarué Pereira arvelee tapauksia olevan todellisuudessa paljon enemmän, koska pelko estää naisia ilmoittamasta väärinkäytöksistä. ”Kun joku tekee virallisen ilmoituksen, häntä aletaan vainota kaksin verroin, häntä häiritään enemmän ja hänet leimataan”, hän sanoo.
Bolivian 339 kunnassa on vain 33 naispormestaria, joista 11 on tehnyt ilmoituksia. Väärinkäytösten kohteeksi on joutunut naisia kaikilta politiikan tasoilta parlamentista lähtien ja myös kaikista poliittisista suunnista. Häiriköinti ei rajoitu mihinkään maantieteelliseen alueeseen tai etniseen ryhmään tuossa maassa, jossa noin 48 prosenttia asukkaista kuuluu johonkin alkuperäiskansaan. Kyse on yksinkertaisesti ”naisista, joilla on poliittista valtaa”, sanoo Pereira ja lisää, että olemassa olevat lait eivät tehoa, koska niitä ei toimeenpanna tehokkaasti.
Joitakin pormestareita, esimerkiksi Bertha Eliana Quispe Titoa, on estetty pääsemästä työpaikalleen. Heitä on pahoinpidelty ja heidän perheitään on uhkailtu. Quispe nimettiin Collanan ensimmäiseksi naispormestariksi 27-vuotiaana vuonna 2015. Collana on pieni noin 5000 aimaran asuttama maalaiskylä. MAS-puoluetta edustava Tito sanoo ongelmien alkaneen, kun hän alkoi säännellä paikallista kalkkikivilouhosteollisuutta. Naamioidut miehet hakkasivat hänet yhtenä iltana syyskuussa 2016, kun hän oli lähtenyt töistä kotiin.
”He varoittivat, että jos en eroaisi, siskoni ja perheeni joutuisivat maksamaan seuraukset”, Quispe sanoo. ”He sanoivat kaikenlaista: Jos en eroaisi, he polttaisivat isäni talon ja veisivät häneltä karjan.” Neljä valtuustokollegaa siepattiin Quispen painostamiseksi perumaan rikosilmoituksensa. Hän tekikin niin, ja jo kiinni otettu nelikko vapautettiin, eikä ketään asetettu syytteeseen sieppauksista. Hän empii asettumista uudelleen ehdolle.
Bolivian toiseksi suurimman kaupungin El Alton aimarapormestari, 39-vuotias Soledad Chapetón Tancara, edustaa poliittisen kentän toista laitaa: Frente de Unidad Nacional -puoluetta eli kansallista yhtenäisyysrintamaa. Hän syrjäytti MAS-puoluetta edustaneen miespormestarin ja nosti korruption hävittämisen työnsä kulmakiveksi johtamassaan miljoonan asukkaan kaupungissa.
Chapetón pitää itseään onnekkaana, koska ei ollut kaupungintalolla 17. helmikuuta 2016, kun tuhopolttoisku tappoi kuusi kaupungin viranhaltijaa. Hän uskoo olleensa iskun kohde korruptionvastaisten toimiensa vuoksi.
Viime lokakuussa presidentin vaalien jälkeen Chapetónin kimppuun hyökättiin jälleen, koska ”moni sanoi, että MAS menetti kannatuksensa El Altossa minun takiani”. Pormestarin toimisto poltettiin, samoin Chapetónin ja hänen vanhempiensa yhteinen kotitalo. Hänet siirrettiin työskentelemään tilapäiseen toimistoon ja perhe hajaantui pakon edessä useisiin salaisiin asuinpaikkoihin. Hän selaa puhelimensa viestejä ja näyttää uhkauksia, joita hän saa vähän väliä. Chapetónin ”on maksettava synneistään”, lukee yhdessä. ”Tämä ämmä tekee kaikkea tällaista … me valtaamme pormestarin toimiston, valtaosan alueista ja neutraloimme ne”, lukee toisessa. ”Me vaadimme, että hän eroaa!”
Chapetón ei aio noudattaa kehotusta. ”Tiedän tekeväni asioita hyvin.” ▢
Naispoliitikkoihin kohdistuvan väkivallan vuoksi Boliviassa säädettiin vuonna 2012 erityinen laki sen torjumiseksi.