Mik­si nat­sit tais­te­li­vat kuo­le­maan as­ti?

Ian Kers­haw ky­syy, mik­si mo­net sak­sa­lai­set tais­te­li­vat so­dan lop­pu­vai­heis­sa kat­ke­raan lop­puun as­ti.

Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa - - Sisältö -

Huh­ti­kuun 18. päi­vä­nä 1945 19-vuo­tias teo­lo­gian opis­ke­li­ja Ro­bert Lim­pert päät­ti teh­dä jo­ta­kin es­tääk­seen ete­lä­sak­sa­lai­sen ku­van­kau­niin Ans­bac­hin kau­pun­gin jär­jet­tö­män tu­hon. Hän oli jo ot­ta­nut suu­ria ris­ke­jä le­vit­tä­mäl­lä pamflet­te­ja, jois­sa ve­dot­tiin kau­pun­kia an­tau­tu­maan tais­te­lut­ta. Nyt hän me­ni pi­tem­mäl­le ja kat­kai­si kau­pun­gin ul­ko­puo­lel­la ol­leen Wehr­mach­tin yk­si­kön pu­he­lin­joh­dot, mut­ta sa­mal­la kak­si Hit­ler­ju­gen­din poi­kaa huo­ma­si hä­net. Pai­kal­lis­po­lii­sin pi­dä­tyk­sen jäl­keen hä­net vie­tiin alu­een ko­men­dan­tin eteen, Luftwaf­fen evers­tin, jol­la oli toh­to­rin­tut­kin­to fy­sii­kas­sa – ja jo­ka oli fa­naat­ti­nen nat­si. Ko­men­dant­ti pys­tyt­ti vä­lit­tö­mäs­ti kol­men mie­hen tuo­miois­tui­men, jo­ka ei vit­kas­tel­lut tuo­mi­ta Lim­pe­riä kuo­le­maan.

Kun hirt­to­sil­muk­kaa las­ket­tiin hä­nen kau­lan­sa ym­pä­ril­le kau­pun­gin­ta­lon pi­hal­la, nuo­ri­mies py­ris­te­li va­paak­si, mut­ta hä­net saa­tiin kiin­ni sa­dan met­rin pääs­sä, hän­tä pot­kit­tiin ja kis­kot­tiin hiuk­sis­ta ja raa­hat­tiin sit­ten ta­kai­sin te­loi­tus­pai­kal­le. Ku­kaan kat­se­le­maan ke­rään­ty­nees­tä pie­nes­tä jou­kos­ta ei teh­nyt elet­tä­kään aut­taak­seen hän­tä. Seu­ra­si uusia tus­kan het­kiä, kun köy­si kat­ke­si, mut­ta lo­pul­ta Lim­pert nos­tet­tiin kuo­le­maan­sa. Ko­men­dant­ti sa­noi, et­tä ruu­mis oli jä­tet­tä­vä roik­ku­maan, kun­nes ”se al­kaa hais­ta”. Sit­ten hän pa­ke­ni kau­pun­gis­ta ta­ka­va­ri­koi­dul­la pol­ku­pyö­räl­lä. Nel­jä tun­tia myö­hem­min ame­rik­ka­lai­set mars­si­vat Ans­bac­hiin lau­kaus­ta­kaan am­pu­mat­ta ja las­ki­vat Ro­bert Lim­per­tin ruu­miin alas.

Lim­per­tin tra­ge­dia ei ol­lut vain kau­pun­gin nat­si­ko­men­dan­tin sil­mi­tön­tä fa­naat­ti­suut­ta. Pai­kal­li­nen po­lii­si ja si­vii­li­hal­lin­to te­ki­vät oman osuu­ten­sa, va­lit­si­vat teh­dä sen, min­kä kat­soi­vat vel­vol­li­suu­dek­seen, vaik­ka he tie­si­vät ame­rik­ka­lais­ten mie­hi­tyk­sen ole­van vain tun­tien ky­sy­mys. Si­vii­lit ei­vät osoit­ta­neet Lim­per­til­le myö­tä­tun­toa. Mo­nis­sa muis­sa­kin pai­kois­sa, jois­sa useim­mat ih­mi­set ha­lusi­vat epä­toi­voi­ses­ti vält­tää tur­haa tu­hoa nat­si­hal­lin­non niin il­mei­si­nä vii­mei­si­nä päi­vi­nä, oli joi­ta­kin, jot­ka oli­vat nyt­kin val­mii­ta tu­ke­maan nat­sien to­del­li­sen tai ku­vi­tel­lun vas­tus­tuk­sen tu­kah­dut­ta­mis­ta. Sa­man­lai­sia kau­hu­ta­ri­noi­ta kir­jat­tiin lu­kui­sis­ta sak­sa­lais­kau­pun­geis­ta nat­si­hal­lin­non vii­mei­si­nä viik­koi­na.

Kiih­ty­vän so­ti­laal­li­sen ro­mah­duk­sen kes­kel­lä alueil­la, joi­ta vi­hol­li­nen ei vie­lä ol­lut mie­hit­tä­nyt, hal­lin­to oli yhä jol­la­kin ta­paa toi­min­ta­ky­kyi­nen vie­lä huh­ti­kuus­sa 1945. Val­ta­kun­ta oli nyt ku­tis­tu­nut pie­nek­si kais­ta­leek­si maa­ta. Vies­tin­tä- ja kul­je­tus- ver­kos­tot oli­vat lu­his­tu­mis­pis­tees­sä, mil­joo­nat oli­vat il­man kaa­sua, säh­köä ja vet­tä. Mut­ta maa ei va­jon­nut anar­ki­aan.

Val­tion by­rok­ra­tia toi­mi, jos­kin val­ta­vien vai­keuk­sien edes­sä. Pal­kat mak­set­tiin huh­ti­kuus­sa 1945. Joh­ta­va aka­tee­mi­nen elin myön­si edel­leen apu­ra­ho­ja ul­ko­mai­sil­le opis­ke­li­joil­le, mi­tä pi­det­tiin vie­lä­kin si­joi­tuk­se­na Sak­san vai­ku­tus­val­taan ”uu­des­sa Eu­roo­pas­sa”. Sa­no­ma­leh­tiä il­mes­tyi yhä, jos­kin kool­taan ja le­vi­kil­tään huo­mat­ta­vas­ti ku­tis­tu­nei­na. Im­pro­vi­soi­tu­ja yri­tyk­siä ja­kaa pos­tia teh­tiin.

Jo­pa jon­kin ver­ran es­ka­pis­tis­ta viih­det­tä jär­jes­tet­tiin. Ber­lii­nin fil­har­mo­ni­kot pi­ti­vät vii­mei­sen kon­sert­tin­sa 12. huh­ti­kuu­ta, nel­jä päi­vää en­nen kuin Neu­vos­to­lii­ton hyök­käys kau­pun­kiin al­koi. Stutt­gar­tin asuk­kaat saat­toi­vat sul­kea pois trau­man­sa tun­nik­si tai pa­rik­si ja kat­soa elo­ku­va­teat­te­reis­sa musi­kaa­li­ko­me­di­aa Unel­mie­ni nai­nen vain päi­viä en­nen kau­pun­gin an­tau­tu­mis­ta 22. huh­ti­kuu­ta. So­dan vii­mei­nen jal­ka­pal­lo-ot­te­lu jär­jes­tet­tiin 23. huh­ti­kuu­ta, kun Bayern Münc­hen voit­ti pai­kal­lis­kil­pai­li­jan­sa, TSV 1860 Münc­he­nin, 3–2. Se tus­kin oli va­lio­luo­kan ta­soa, mut­ta oli mer­kit­tä­vää, et­tä jal­ka­pal­loa yli­pää­tään pe­lat­tiin vain viik­koa en­nen Hitlerin it­se­mur­haa.

Lu­his­tu­mi­sen mer­kit

Kai­ken kes­kel­lä Wehr­macht tais­te­li yhä. Tap­piot oli­vat hui­keat. Noin 300 000– 400 000 sak­sa­lais­ta so­ti­las­ta kuo­li jo­ka kuu­kausi so­dan lo­pun lä­hes­tyes­sä. Mut­ta laa­jaa ka­pi­noin­tia ei esiin­ty­nyt, ku­ten 1918. Useim­mat so­ti­laat kai­pa­si­vat nyt si­vii­li­väes­tön ta­voin so­dan lop­pu­mis­ta. Ro­mah­duk­sen mer­kit oli­vat sel­vät. Tu­han­net so­ti­laat kar­ka­si­vat, vaik­ka ran­gais­tuk­set oli­vat dra­ko­ni­sen an­ka­ria, mi­kä­li hei­dät saa­tiin kiin­ni. He oli­vat kui­ten­kin pie­ni vä­hem­mis­tö. Wehr­macht toi­mi yhä. Jos se ei oli­si, hal­lin­to oli­si ro­mah­ta­nut. Mut­ta ken­raa­lit ja­koi­vat yhä käs­ky­jään, mi­ten toi­vot­to­mak­si ti­lan­ne kä­vi­kin. Ja käs­ky­jä nou­da­tet­tiin.

Lop­pu­tu­los oli ol­lut sel­vä ai­na ke­säs­tä 1944 läh­tien, jol­loin län­si­liit­tou­tu­neet oli­vat nous­seet mai­hin Nor­man­dias­sa ja pu­na-ar­mei­ja eden­nyt Puo­laan. Mut­ta Sak­san joh­to, ei vain Hit­ler, pi­ti kiin­ni us­kos­taan, et­tä jos lu­vas­sa ei ol­lut suo­ra­nais­ta voit­toa, so­dal­la voi­tiin sil­ti yhä saa­vut­taa jo­ta­kin. Uusia, tu­hoi­sia asei­ta oli tu­los­sa, us­kot­tiin. Jos vi­hol­li­sel­le pys­tyt­täi­siin ai­heut­ta­maan kam­mot­ta­via tap­pioi­ta, aja­tel­tiin, län­si­val­to­jen ja Neu­vos­to­lii­ton epä­py­hä al­lians­si ha­joai­si. Liit­tou­tu­neet voi­tai­siin sit­ten pa­kot­taa neu­vot­te­le­maan, ja osa Sak­san alu­ees­ta jäi­si kos­ke­mat­to­mak­si.

Mo­net Sak­san joh­ta­jis­ta luo­pui­vat täl­lai­sis­ta har­ha­ku­vi­tel­mis­ta vain hy­vin

Tais­te­lu lo­pul­li­seen hä­viöön jo me­ne­te­tys­sä so­das­sa on har­vi­nais­ta. Lä­hes kaik­ki ny­ky­his­to­rian so­dat ovat päät­ty­neet jon­kin­lai­seen neu­vot­te­lu­rat­kai­suun.

hi­taas­ti ja vas­ta­ha­koi­ses­ti. Vas­ta Sak­san vii­mei­sen suur­hyök­käyk­sen Ar­den­neil­la ro­mah­det­tua no­peas­ti ja pu­na-ar­mei­jan aloi­tet­tua si­tä­kin tu­hoi­sam­man hyök­käyk­sen­sä tam­mi­kuus­sa 1945 oli sel­vää, et­tä so­ta oli aut­ta­mat­to­mas­ti hä­vit­ty. Kun län­si­liit­tou­tu­neet sit­ten maa­lis­kuus­sa ylit­ti­vät Rei­nin, ete­ne­mi­nen koh­ti val­ta­kun­nan sy­dän­mai­ta kä­vi no­peas­ti. Idäs­sä pu­na-ar­mei­ja oli val­mis vii­mei­seen hyök­käyk­seen Ber­lii­niin. So­dan jat­ka­mi­sel­le ei ol­lut mi­tään jär­ke­vää syy­tä. Mut­ta Wehr­macht jat­koi tais­te­lua.

Tais­te­lu lo­pul­li­seen hä­viöön sel­väs­ti jo me­ne­te­tys­sä so­das­sa on har­vi­nais­ta. Lä­hes kaik­ki ny­ky­his­to­rian so­dat, ku­ten en­sim­mäi­nen maa­il­man­so­ta, ovat päät­ty­neet jon­kin­lai­seen neu­vot­te­lu­rat­kai­suun.

Au­to­ri­tää­ri­set­kään hal­lin­not, joi­den näh­dään sel­väs­ti lä­hes­ty­vän tien pää­tä, ei­vät yleen­sä py­sy pys­tys­sä täy­del­li­seen tu­hoon as­ti. Yleen­sä ne kaa­de­taan si­tä en­nen, jo­ko val­lan­ku­mouk­ses­sa tai, useam­min, hal­lit­se­van elii­tin si­säi­ses­sä kaap­pauk­ses­sa. Mut­ta Nat­si-sak­sa ei suos­tu­nut an­tau­tu­maan. Mik­si?

Usein väi­te­tään, et­tä liit­tou­tu­nei­den Ca­sab­lancas­sa tam­mi­kuus­sa 1943 esit­tä­mä vaa­ti­mus ”eh­dot­to­mas­ta an­tau­tu­mi­ses­ta” sul­ki pois kaik­ki mah­dol­li­suu­det Sak­san an­tau­tu­mi­ses­ta. Se ai­na­kin toi­mi pro­pa­gan­dan hy­väk­si, ja hal­lin­to käyt­ti si­tä hy­väk­seen oi­keut­taak­seen tais­te­lun lop­puun as­ti. Mut­ta se ei pois­ta­nut odo­tuk­sia rau­han­neu­vot­te­luis­ta. Useim­mat nat­si­joh­ta­jat eh­dot­ti­vat jos­sa­kin vai­hees­sa yh­tey­de­not­toa län­si­liit­tou­tu­nei­siin tai edes neu­vos­to­liit­to­lai­siin tien löy­tä­mi­sek­si pois odot­ta­vas­ta tu­hos­ta. Mut­ta Hit­ler kiel­täy­tyi jyr­käs­ti har­kit­se­mas­ta neu­vot­te­lu­ja muus­ta kuin voi­ma-ase­mas­ta – tä­män mah­dol­li­suus vä­he­ni päi­vä päi­väl­tä. Pi­täi­si­kö mei­dän siis et­siä syi­tä sen kau­em­paa kuin Hit­le­ris­tä it­ses­tään, yk­sin­val­ti­aas­ta joh­ta­jas­ta, jo­ka oli val­mis vie­mään maan­sa kui­luun mie­luum­min kuin koh­ta­si uu­den sel­lai­sen ”pel­ku­ri­mai­sen” an­tau­tu­mi­sen, ku­ten hän sen nä­ki, kuin mar­ras­kuus­sa 1918?

Hitlerin pe­rää­nan­ta­mat­to­muus oli sel­väs­ti rat­kai­se­van tär­ke­ää. Ja kos­ka hä­nel­lä ei oli­si tu­le­vai­suut­ta min­kään neu­vo­tel­lun rau­han jäl­keen, val­taan tar­rau­tu­mi­nen oli hä­nel­le help­poa. Hän tie­si, et­tä sen oli pää­tyt­tä­vä it­se­mur­haan. Mut­ta mi­ten hän saat­toi jat­kaa niin tur­miol­li­sen val­lan har­joit­ta­mis­ta, kun kaik­ki tie­si­vät hä­nen päi­vien­sä ole­van luet­tu? Mik­sei teh­ty uut­ta yri­tys­tä tap­paa hä­net, pois­taa hä­net tai edes haas­taa hä­net täy­del­li­sen tu­hon vaih­toeh­dol­la? Vas­taus löy­tyy kau­em­paa kuin dik­taat­to­ris­ta it­ses­tään; nat­si­hal­lin­non ra­ken­teis­ta ja nii­tä pön­kit­tä­väs­tä mie­len­mai­se­mas­ta.

Suu­ren osa vas­tauk­ses­ta muo­dos­taa var­mas­ti kau­hu. Pel­ko on jär­keen­käy­vä reak­tio ter­ro­ri­soi­vaan ja pe­lot­ta­vaan hal­lin­toon. Hal­lin­toon si­sään­ra­ken­net­tu ter­ro­ri rä­jäh­ti hel­mi­kuus­ta 1945 al­kaen ra­jat­to­mak­si rai­von­pur­kauk­sek­si kaik­kia nii­tä koh­taan, jot­ka jou­tui­vat sen tiel­le. Ra­joit­ta­ma­ton val­mius ää­rim­mäi­seen vä­ki­val­taan jo­pa omia kan­sa­lai­sia koh­taan eli­mi­noi mah­dol­li­suu­det val­lan­ku­mouk­seen al­haal­ta päin, ku­ten 1918 oli ta­pah­tu­nut.

Sak­san väes­tö oli 1945 pe­lo­tel­tu, uu­vuk­sis­sa ja alis­tu­nut, mut­tei ka­pi­nal­lis­ta. Ter­ro­rin ko­neis­to toi­mi yhä. Noin 15 000 sak­sa­lais­ta so­ti­las­ta te­loi­tet­tiin kar­ku­ruu­des­ta (en­sim­mäi­ses­sä maa­il­man­so­das­sa vain 18), ja lu­ku kas­voi jyr­käs­ti so­dan lä­hes­tyes­sä lop­pu­aan. Kier­tä­vät kent­tä­oi­keu­det si­rot­te­li­vat um­pi­mäh­käi­siä kuo­le­man­tuo­mioi­ta, myös si­vii­leil­le. Pelk­kä tap­pio­mie­lia­lai­nen kom­ment­ti saat­toi tuot­taa no­pean ja vä­ki­val­tai­sen kos­ton.

Sa­dat sak­sa­lai­set pää­tyi­vät mie­li­val­tai­sen vä­ki­val­lan uh­reik­si nat­sien hal­lin­non vii­mei­si­nä viik­koi­na, kun pai­kal­lis­ta­son puo­lue-edus­ta­jat var­mis­ti­vat vii­mei­se­nä val­lan­te­ko­naan, et­tei­vät hei­dän pit­kä­ai­kai­set vas­tus­ta­jan­sa eläi­si naut­tiak­seen hei­dän tap­pios­taan. Nyt, ku­ten ai­kai­sem­min­kin, pa­him­man vä­ki­val­lan koh­teik­si pää­tyi­vät ro­tu- ja po­liit­ti­sik­si vi­hol­li­sik­si luo­ki­tel­lut. Vie­ras­työ­läi­set ja van­git näh­tiin tur­val­li­suusuh­ki­na ja sur­mat­tiin ar­mot­ta. Kes­ki­tys­lei­rien van­git, mo­net heis­tä juu­ta­lai­sia, oli­vat täy­sin var­ti­joi­den­sa oik­ku­jen ar­moil­la pää­mää­rät­tö­mil­lä, val­ta­väes­tön sil­mien al­la teh­dyil­lä ” kuo­le­man­mars­seil­la” var­ti­joi­den lä­het­täes­sä hei­tä mat­kaan seu­rauk­sia ajat­te­le­mat­ta. Noin 250 000 ih­mi­sen us­ko­taan me­neh­ty­neen näil­lä mars­seil­la. Useim­mat sak­sa­lai­set seu­ra­si­vat pas­sii­vi­si­na, jo­ko myö­tä­tun­non puut­tees­ta tai seu­raus­ten pe­los­ta, joi­ta aut­ta­mis­yri­tyk­sis­tä voi­si koi­tua.

Laa­jaa in­hoa

Ter­ro­ri ei kui­ten­kaan ole ko­ko se­li­tys, mik­si Sak­sa jat­koi so­taa. Lu­ke­mat­to­mia pik­ku­vir­ka­mie­hiä, jot­ka jat­koi­vat hal­lin­non pal­ve­le­mis­ta, ei ol­lut pe­lo­tel­tu. Ei so­ti­las­joh­ta­jia lii­oin. Ken­raa­le­ja ero­tet­tiin kyl­lä usein, mut­ta hei­tä ei te­loi­tet­tu (pait­si Stauf­fen­ber­gin val­lan­kaap­paus­yri­tyk­seen 1944 osal­lis­tu­neet).

Kon­sen­sus hal­lin­non ta­ka­na ei kui­ten­kaan, ku­ten on usein väi­tet­ty, kes­tä­nyt lop­puun as­ti. Lu­ke­mat­to­mat si­säi­set ra­por­tit ker­to­vat laa­jal­le le­vin­nees­tä in­hos­ta puo­luet­ta koh­taan ja jo­pa us­kon Hit­le­riin ro­mah­ta­mi­ses­ta kau­an en­nen so­dan lop­pua. Mut­ta ris­ti­rii­ta on il­mei­nen. Vaik­ka sak­sa­lai­set toi­voi­vat har­taas­ti so­dan lop­pu­mis­ta, har­va ha­lusi ko­kea ul­ko­val­to­jen mie­hi­tys­tä, kaik­kein vä­hi­ten pe­lä­tyil­tä ve­nä­läi­sil­tä. Tais­tel­les­saan vii­mei­sin voi­min tor­juak­seen vi­hol­li­sen sak­sa­lai­set, mi­ten pal­jon he hal­lin­to­aan vi­ha­si­vat­kin, it­se asias­sa aut­toi­vat si­tä jat­ka­maan toi­min­taan­sa.

Idän kam­mot­ta­va so­ta loi erään­lais­ta ne­ga­tii­vis­ta yh­den­ty­mis­tä niin so­ti­lai­den kuin si­vii­lien kes­kuu­des­sa. Pe­rus­tel­tu kau­hu pää­ty­mi­ses­tä neu­vos­to­liit­to­lais­ten kä­siin sai so­ti­laat tais­te­le­maan epä­toi­von vim­mal­la; nyt har­vem­min nat­si­va­kau­mus­ten vuok­si, vaan per­hei­den, to­ve­rei­den ja vii­me kä­des­sä oman hen­kiin­jää­mi­sen.

Vaih­toeh­toa ei jo­ka ta­pauk­ses­sa ol­lut. So­ti­lail­la ei hei­dän yk­si­löl­li­sis­tä tun­teis­taan ja mo­tii­veis­taan riip­pu­mat­ta ol­lut juu­ri muu­ta vaih­toeh­toa kuin to­tel­la up­see­rien­sa käs­ky­jä tai tul­la te­loi­te­tuk­si kar­ku­ruu­des­ta. Kau­his­tu­neet si­vii­lit pa­ke­ni­vat mis­sä voi­vat, tai val­mis­tau­tui­vat pa­him­paan. It­se­mur­ha­lu­vut nousi­vat pil­viin, var­sin­kin Sak­san itä­osis­sa. Noin 20 % nai­sis­ta ar­vioi­daan tul­leen rais­ka­tuk­si pu­na-ar­mei­jan so­ti­lai­den vas­ta­tes­sa par­haan­sa mu­kaan nat­si­pro­pa­gan­dan heis­tä luo­maa ku­vaa.

Län­nes­sä sa­man­lais­ta pel­koa ei ol­lut. Tap­pio­mie­lia­la oli yleis­tä, mut­ta Wehr­macht jat­koi tääl­lä­kin tais­te­lua sy­vän so­ta­vä­sy­myk­sen il­mei­sis­tä mer­keis­tä huo­li­mat­ta. Sak­sas­sa oli ha­lua es­tää maa­ta pää­ty­mäs­tä ul­ko­val­to­jen mie­hit­tä­mäk­si – ja pie­ni jouk­ko fa­naat­ti­sia nat­se­ja var­sin­kin Waf­fen-ss:ssä – mut­ta tais­te­le­mi­ses­ta oli tul­lut pää­mää­rä it­ses­sään.

Puo­lue ja sen lu­ke­mat­to­mat kaik­ki or­ga­ni­soi­vat eli­met val­lan­neet apu­lai­set alis­ti­vat, joh­dat­ti­vat ja ra­joit­ti­vat sak­sa­lai­sia so­dan vii­mei­si­nä kuu­kausi­na enem­män kuin kos­kaan. Gau­lei­te­reil­la – ko­va­pin­tai­sil­la nat­sien alue­pääl­li­köil­lä, jot­ka oli­vat polt­ta­neet sil­tan­sa yh­des­sä hal­lin­non kans­sa – oli laa­jat val­tuu­det or­ga­ni­soi­da kaik­ki alu­een­sa si­vii­li­puo­lus­tus, ja he ja hei­dän alai­sen­sa pii­ri- ja pai­kal­lis­ta­sol­la pi­ti­vät jär­jes­tys­tä raa'as­ti yl­lä.

Pai­kal­li­set so­ti­las­ko­men­ta­jat ja puo­lue­vir­kai­li­jat ot­ti­vat asiat yhä enem­män omiin kä­siin­sä. An­tau­tui­ko kau­pun­ki tai ky­lä tais­te­lut­ta, vai tu­hot­tiin­ko se lä­hes maan ta­sal­le hyö­dyt­tö­män vii­me het­ken uh­mak­kuu­den vuok­si, oli kiin­ni pai­kal­lis­ta­son päät­tä­jis­tä. Tap­pio­mie­lia­lan liet­so­jiin koh­dis­tet­tiin kar­mi­vaa uh­kaa, mut­ta har­va ha­lusi päät­tää elä­män­sä hyö­dyt­tö­män ”san­ka­ruu­den” vuok­si tai näh­dä ko­tin­sa ja työ­paik­kan­sa tu­hou­tu­van vail­la miel­tä. Mo­ni por­mes­ta­ri ja puo­lue­vir­kai­li­ja­kin uh­ma­si, usein kau­pun­gin kun­nioi­tet­tu­jen ”ar­vo­hen­ki­löi­den” ryh­mien esi­mer­kin mu­kai­ses­ti, käs­kyä jat­kaa tais­te­lua, vaik­ka se saat­toi joh­taa vä­ki­val­tai­siin kos­to­toi­miin, jos pai­kal­lis­ta­son vii­mei­set epä­toi­voi­set – yleen­sä puo­lue­fa­naa­tik­ko­ja tai Ss-yk­si­köi­tä, joil­la ei ol­lut mi­tään me­ne­tet­tä­vää – sai­vat yliot­teen.

Mik­sei hal­lin­toa yri­tet­ty kaa­taa uu­del­leen yl­hääl­tä päin hei­nä­kuun 1944 epä­on­nis­tu­neen suun­ni­tel­man jäl­keen? Rat­kai­se­vaa oli val­lan ra­ken­tei­den ra­di­ka­li­soi­tu­mi­nen sen jäl­keen. Hitlerin ala­puo­lel­la Sak­saa joh­ti vii­mei­si­nä kuu­kausi­na nel­jä nat­sien suur­ta hah­moa; kol­me heis­tä oli bru­taa­le­ja fa­naa­tik­ko­ja, nel­jäs val­lan­hi­moi­nen or­ga­ni­sa­to­ri­nen ne­ro.

So­dan lop­pu­vai­heis­sa kuo­li jo­ka kuu­kausi 300 000–400 000 sak­sa­lais­so­ti­las­ta.

Mar­tin Bor­mann, Hitlerin sih­tee­ri ja puo­lue­hal­lin­non pääl­lik­kö, ulot­ti puo­lu­een val­vo­van kä­den lä­hes kai­kil­le ar­kie­lä­män alueil­le. Jo­seph Goeb­bels yh­dis­ti pro­pa­gan­dan ja mies­voi­man mo­bi­li­soin­nin avai­na­lu­eet. Wehr­mach­tin val­ta­via tap­pioi­ta ei oli­si pys­tyt­ty kor­vaa­maan il­man mil­joo­nia mie­hiä, jot­ka hän haa­li ko­koon vuo­den 1944 lop­puun men­nes­sä. Hein­rich Himm­ler, SS:N ja val­ta­kun­nan val­ta­van tur­val­li­suus­ko­neis­ton pääl­lik­kö, tun­keu­tui nyt Wehr­mach­tiin­kin, kas­vat­ti val­taan­sa ot­ta­mal­la ko­men­toon­sa täy­den­ny­sar­mei­jan, jon­ka pää­ma­jas­sa hei­nä­kuun 1944 val­lan­kaap­paus­yri­tys oli suun­ni­tel­tu.

Tet­rar­kian vii­mei­se­nä mut­tei vä­häi­sim­pä­nä Al­bert Speer, teol­li­suu­des­ta vas­taa­va va­rus­te­lu­mi­nis­te­ri, sai ai­kaan or­ga­ni­sa­to­ri­sia ih­mei­tä var­mis­taes­saan, et­tä jou­koil­la oli yhä asei­ta, joil­la tais­tel­la. Jos Speer oli­si ol­lut vä­hem­män ah­ke­ra, Sak­sa ei oli­si kes­tä­nyt lä­hes­kään niin pit­kään.

Rat­kai­se­vaa oli, et­tä hal­lin­to­kin saat­toi luot­taa so­ti­las­joh­don tu­keen. Kor­keim­mal­la hui­pul­la so­ta­mar­salk­ka Kei­tel ja ken­raa­li Jodl, Wehr­mach­tin kor­keim­man joh­don kes­kei­set hen­ki­löt, py­syi­vät ää­rim­mäi­sen us­kol­li­si­na Hit­le­ril­le. Epä­on­nis­tu­neen sa­la­mur­ha­juo­nen jäl­keen nat­sien läs­nä­oloa ar­mei­jas­sa li­sät­tiin. Mo­net kes­ki­joh­don up­see­rit oli­vat niel­leet nat­sien opin­kap­pa­leet Hit­ler­ju­gen­dis­sa ja oli­vat nyt kak­sin ver­roin in­nok­kai­ta osoit­ta­maan us­kol­li­suut­taan. Niin ikään ko­men­ta­vien ken­raa­lien ri­veis­sä oli jäl­jel­lä enää lo­ja­lis­te­ja. Vain har­vat oli­vat täy­si­ve­ri­siä nat­se­ja, mut­ta hei­dän na­tio­na­lis­ti­set mie­lia­lan­sa su­lau­tui­vat hel­pos­ti nat­sien op­pei­hin.

Joil­la­kin ken­raa­leil­la oli an­ka­ria eri­mie­li­syyk­siä Hitlerin kans­sa, ja hei­dät ero­tet­tiin. Mut­ta vaik­ka he ei­vät ol­leet sa­maa miel­tä Hitlerin tak­tii­kois­ta, he ei­vät epäil­leet hä­nen oi­keut­taan laa­tia nii­tä. Kes­ke­nään ja­kau­tu­nei­na hei­dän mie­len­laa­tun­sa sen enem­pää kuin or­ga­ni­soi­tu­nei­suu­ten­sa ei­vät riit­tä­neet Hitlerin haas­ta­mi­seen. Jot­kut, heis­tä huo­mat­ta­vim­pa­na ää­rim­mäi­sen raa­ka so­ta­mar­salk­ka Sc­hör­ner, py­syi­vät Hitlerin fa­naat­ti­si­na tu­ki­joi­na.

Ne­kään, jot­ka oli­vat mie­les­sään kat­kais­seet vä­lin­sä Hit­le­riin, ei­vät voi­neet pi­tää tär­keim­pä­nä vel­vol­li­suu­te­naan muu­ta kuin kaik­ken­sa an­ta­mis­ta val­ta­kun­nan puo­lus­ta­mi­sek­si. Esi­mer­kik­si ken­raa­lie­vers­ti Hein­rici tun­si saa­des­saan eteen­sä yhä mah­dot­to­mam­pia käs­ky­jä Ber­lii­nin puo­lus­ta­mi­sek­si, et­tä nii­den nou­dat­ta­mat­ta jät­tä­mi­nen oli­si maan­pe­tos. Vie­lä huh­ti­kuun lo­pul­la 1945 so­ta­mar­salk­ka Kes­sel­ring tor­jui eh­do­tuk­set an­tau­tu­mi­ses­ta Ita­lias­sa niin kau­an kuin Hit­ler oli yhä elos­sa.

Hitlerin ote val­tae­liit­tiin – hu­pe­ne­val­la

Vaik­ka sak­sa­lai­set toi­voi­vat har­taas­ti so­dan lop­pu­mis­ta, har­vat ha­lusi­vat ko­kea ul­ko­val­to­jen mie­hi­tyk­sen, kaik­kein vä­hi­ten ve­nä­läi­sil­tä.

alu­eel­la, jos­sa hä­nen val­tan­sa vie­lä pä­ti – säi­lyi lop­puun as­ti. Se joh­tui osit­tain hä­nen hal­lit­se­vas­ta per­soo­nal­li­suu­des­taan ja häi­käi­le­mät­tö­män pe­rik­sian­ta­mat­to­mas­ta päät­tä­väi­syy­des­tään jat­kaa tais­te­lua, vaik­ka Sak­san kan­sa tu­hou­tui­si sen ai­ka­na. Mut­ta ky­se ei ol­lut vain per­soo­nal­li­suu­des­ta. Hitlerin vas­tus­ta­mi­nen or­ga­ni­soi­dus­sa eli­mes­sä, po­liit­ti­ses­sa tai so­ti­laal­li­ses­sa, oli mah­do­ton­ta. Mus­so­li­nin hei­nä­kuus­sa 1943 kaa­ta­neel­le Fa­sis­tien suu­rel­le neu­vos­tol­le ei ol­lut vas­ti­net­ta Hitlerin Sak­sas­sa. Ei ol­lut hal­li­tus­ta, se­naat­tia, po­lit­by­roo­ta tai so­ti­las­neu­vos­toa, jo­ka voi­si haas­taa Hitlerin. Ei­kä vaih­toeh­tois­ta lo­jaa­li­suu­den läh­det­tä ol­lut. Hitlerin suo­sio oli ol­lut las­kus­sa pit­kään. Mut­ta vai­ku­tus­val­lan sir­pa­loi­tu­neet ra­ken­teet, kaik­ki Hit­le­ris­tä riip­pu­vai­sia, py­syi­vät lop­puun as­ti.

He­ti Hitlerin teh­tyä it­se­mur­han bunk­ke­ris­saan 30. huh­ti­kuu­ta 1945 hä­nen va­lit­tu seu­raa­jan­sa, suu­ra­mi­raa­li Dö­nitz – sii­hen as­ti su­per­fa­naat­ti­sen tai­pu­ma­ton vii­mei­seen as­ti tais­te­le­mi­sen puo­les­ta­pu­hu­ja – ym­mär­si vält­tä­mät­tö­mäk­si tai­pua rea­li­teet­tei­hin ja pyr­kiä neu­vot­te­lu­rat­kai­suun. Ko­ko jäl­jel­lä ole­va po­liit­ti­nen ja so­ti­laal­li­nen ko­neis­to nou­dat­ti esi­merk­kiä vä­lit­tö­mäs­ti. Tä­mä äk­ki­kään­nös on sel­kein osoi­tus sii­tä, mi­ten suu­ri osa Sak­san mars­sis­ta koh­ti täy­del­lis­tä tap­pio­ta ja tu­hoa oli seu­raus­ta ei vain Hit­le­ris­tä it­ses­tään, vaan hä­nen hal­lin­ton­sa luon­tees­ta ja mie­len­laa­dus­ta, jo­ka oli kan­na­tel­lut hä­nen ka­ris­maat­tis­ta yli­val­taan­sa.

Hal­lit­se­val­la elii­til­lä ei lop­pu­jen lo­puk­si ol­lut sen enem­pää kol­lek­tii­vis­ta tah­toa kuin val­lan­käy­tön me­ka­nis­me­ja­kaan es­tää Hit­le­riä vie­mäs­tä Sak­saa täy­del­li­seen tu­hoon. Se oli rat­kai­se­vaa.

Sir Ian Kers­haw on Hitlerin ja 1900-lu­vun Sak­san joh­ta­va asian­tun­ti­ja ja mo­der­nin his­to­rian eme­ri­tus­pro­fes­so­ri Shef­fiel­din yli­opis­tos­sa.

AI­HEES­TA LI­SÄÄ KIRJAT

E The End: Hit­ler’s Ger­ma­ny, 1944– 45, Sir Ian Kers­haw (Pen­guin, 2012). E Ar­ma­ged­don: The Batt­le for Ger­ma­ny 1944– 45, Max Has­tings (Pan, 2015).

Vie­lä huh­ti­kuun lo­pul­la so­ta­mar­salk­ka Kes­sel­ring tor­jui eh­do­tuk­set an­tau­tu­mi­ses­ta niin kau­an kuin Hit­ler oli yhä elos­sa.

Uh­ma­kas ele Sak­sa­lai­set jou­kot ter­veh­ti­vät Hit­le­riä maa­lis­kuus­sa 1945. Tä­mä oli Sak­san joh­ta­jan vii­mei­nen vie­rai­lu etu­lin­jas­sa – hän te­ki it­se­mur­han huh­ti­kuun lo­pus­sa.

Vas­tus­ta­ma­ton ete­ne­mi­nen Ame­rik­ka­lais­jouk­ko­ja sil­lal­la Re­ma­ge­nis­sa Bon­nin lä­hel­lä, 22. maa­lis­kuu­ta 1945. Liit­tou­tu­nei­den Rei­nin yli­tys te­ki Sak­san tap­pios­ta län­nes­sä lä­hes pää­te­tyn asian. Nat­sit jat­koi­vat tais­te­lua sil­ti.

Nat­sien val­ta­va im­pe­riu­mi oli tou­ko­kuus­sa 1945 ku­tis­tu­nut muu­ta­mak­si pie­nek­si maa­kais­ta­leek­si. Sak­san ken­raa­lit ja­koi­vat yhä käs­ky­jään – ja useim­mat so­ti­laat nou­dat­ti­vat nii­tä.

Pa­koon Nai­nen pa­ke­nee sak­sa­lais­ta kau­pun­kia ra­vi­sut­ta­via rä­jäh­dyk­siä vuon­na 1945. Mo­net kau­pun­git tu­hot­tiin maan ta­sal­le vii­me het­ken uh­mak­kuu­de­no­soi­tuk­sis­sa.

Pak­ko­mars­si Dac­haun kes­ki­tys­lei­rin van­ke­ja kul­kee Starn­ber­gin lä­pi Ete­lä- Sak­sas­sa, 1945. Noin 250 000 ih­mi­sen ar­vel­laan kuol­leen täl­lai­sil­la ”kuo­le­man­mars­seil­la”.

Vih­doin­kin an­tau­tu­mi­nen Ken­raa­li Jodl (kesk.) al­le­kir­joit­taa eh­dot­to­man an­tau­tu­mi­sen Rheim­sis­sä, 7. tou­ko­kuu­ta 1945. Nat­sien val­tae­liit­ti sai vas­ta Hitlerin kuol­tua et­si­tyk­si neu­vot­te­lu­rat­kai­sua vi­hol­li­suuk­sien lo­pet­ta­mi­sek­si.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.