Nat­sia­jan sar­ja­mur­haa­ja

Ro­ger Moor­house ker­too sar­ja­mur­haa­jas­ta, jo­ka vai­no­si Ber­lii­niä so­dan alus­sa.

Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa - - Sisältö -

Ber­lii­ni oli syk­syl­lä 1940 rau­ha­ton kau­pun­ki. Sak­san al­ku­vuo­den näyt­tä­vät voi­tot Rans­kas­ta ja Iso-bri­tan­nias­ta ei­vät ol­leet tuo­neet so­dan ”voit­toa”, ja nat­sien hal­lin­to pu­hui nyt synk­kään sä­vyyn ”ty­ve­nes­tä kah­den tais­te­lun vä­lis­sä”. Pi­men­nys- ja sään­nös­te­ly­mää­räyk­set ja en­sim­mäis­ten il­ma­pom­mi­tus­ten kau­hut sai­vat ber­lii­ni­läi­set suh­tau­tu­maan pa­hoin aa­vis­tuk­sin tu­le­vaan tal­veen.

Ti­lan­net­ta pa­hen­si en­ti­ses­tään Sak­san pää­kau­pun­gin ka­duil­la väi­jy­vä uusi vaa­ra. Kol­me nais­ta oli puu­ko­tet­tu vii­meis­ten kuu­kausien ai­ka­na, ja kah­den muun kimp­puun oli hyö­kät­ty Rum­mels­bur­gin ja Karls­hors­tin kau­pun­gi­no­sis­sa ja nii­den lie­peil­lä. Ja sit­ten, lo­ka­kuun alus­sa, Friedrichs­fel­den esi­kau­pun­gis­ta löy­tyi nuo­ren nai­sen ruu­mis. Uh­ri, 20-vuo­tias kah­den lap­sen äi­ti, Ger­da Dit­ter, oli ku­ris­tet­tu, ja hän­tä oli puu­ko­tet­tu nis­kaan.

Uusia uh­re­ja tu­li pian. Mar­ras­kuus­sa 30-vuo­tias nai­nen ha­kat­tiin ta­jut­to­mak­si ja hei­tet­tiin liik­ku­vas­ta ju­nas­ta Kaak­koisBer­lii­nis­sä edel­lis­ten hyök­käys­ten lä­his­töl­lä. Hän sel­viy­tyi, mut­ta aa­mul­la 4. jou­lu­kuu­ta löy­det­tiin kak­si ruu­mis­ta. En­sim­mäi­nen, 19-vuo­tias Irm­gard Fre­se, löy­tyi tien­var­res­ta Karls­hors­tis­ta lä­hel­tä ju­na­ra­taa. Hä­nen kal­lon­sa oli mur­tu­nut, ja hä­net oli rais­kat­tu. Toi­nen, Elf­rie­de Fran­ke, 26-vuo­tias sai­raan­hoi­ta­ja, löy­det­tiin kuo­le­maan joh­ta­va vam­ma kal­los­saan vain 500 met­rin pääs­tä. Hä­net­kin oli hei­tet­ty ju­nas­ta.

Ver­ta kis­koil­la

Uusia ruu­mii­ta il­maan­tui. 31-vuo­tias Eli­sa­beth Bün­ge­ner löy­det­tiin 22. jou­lu­kuu­ta kal­lo mur­tu­nee­na ju­na­ra­dan lä­hel­tä Rahns­dor­fis­sa. Viik­ko myö­hem­min Karls­hors­tis­ta löy­tyi 46-vuo­ti­aan Gert­rud Siewer­tin ruu­mis. Hä­nen kal­lon­sa oli mui­den ta­voin mur­tu­nut, ja näyt­ti sil­tä, et­tä hä­net oli hei­tet­ty ju­nas­ta. Viik­ko sen jäl­keen, tam­mi­kuun 1941 alus­sa, löy­det­tiin 28-vuo­ti­aan Hedwig Ebau­e­rin ruu­mis vas­taa­van­lai­sis­sa olo­suh­teis­sa Wuhl­hei­den lä­hel­tä.

Po­lii­si päät­te­li, et­tä kaik­ki kol­me ta­paus­ta so­pi­vat ai­em­pien hyök­käys­ten ja kol­men aiem­man mur­han pro­fii­liin. Nii­den ole­tet­tiin ole­van tun­te­mat­to­man hyök­kää­jän te­ko­ja – jon­ka Ber­lii­ni jo tun­si S-bahn-mur­haa­ja­na.

Jän­ni­tyk­sen ki­ris­tyes­sä Sak­san pää­kau­pun­gis­sa mur­haa­jan hyök­käyk­sis­tä tu­li ha­ja­nai­sem­pia. Kes­ti vii­si viik­koa, en­nen kuin hän is­ki jäl­leen. Hel­mi­kuun 11. päi­vän il­ta­na ra­ta­kis­koil­ta Rum­mels­bur­gin lä­hel­tä löy­tyi­nai­sen ruu­mis. Jo­han­na Voig­til­la oli Ber­lii­nin S-bah­nin (kau­pun­ki­rau­ta­tie) lai­tu­ri vuon­na 1936. Vii­si vuot­ta myö­hem­min S-bah­nis­ta tu­li­si apu­lai­so­pas­tin­mies Paul Ogorzowin kar­mei­den mur­hien näyt­tä­mö. hir­vit­tä­viä pää­vam­mo­ja, ja hä­net oli, jäl­leen, hei­tet­ty ju­nas­ta.

Seu­raa­va – ja vii­mei­nen – uh­ri tu­li vii­si kuu­kaut­ta myö­hem­min. 35-vuo­ti­aan Frie­da Kozio­lin ruu­mis löy­tyi kal­lo mur­tu­nee­na sa­mal­ta ku­jien ja vil­je­ly­pals­to­jen alu­eel­ta, jos­sa en­sim­mäi­nen uh­ri oli sur­mat­tu 10 kuu­kaut­ta ai­kai­sem­min.

Mut­ta vie­lä sa­mal­la vii­kol­la po­lii­sia on­nes­ti. 5 000 rau­ta­tie­työ­läi­sen seu­lon­nas­ta pon­nah­ti jat­ku­vas­ti nä­ky­viin yk­si ni­mi. Paul Ogorzow oli 28-vuo­tias S-bah­nin (kau­pun­ki­rau­ta­tien) apu­lai­so­pas­tin­mies, jo­ka oli he­rät­tä­nyt työ­to­ve­rei­den­sa epäi­lyk­set avoi­mel­la nais­vi­hal­laan ja ta­val­laan loi­ka­ta ra­ta­pi­han ai­dan yli ja mars­sia mat­koi­hin­sa työ­ai­ka­na. Ogorzow, jo­ta oli kuu­lus­tel­tu ai­kai­sem­min, pi­dä­tet­tiin, ja hän­tä kuu­lus­tel­tiin uu­del­leen. Kuusi päi­vää myö­hem­min, tii­vii­den kuu­lus­te­lu­jen jäl­keen, hän myön­si vih­doin kah­dek­san mur­haa, kuusi mur­hay­ri­tys­tä ja 31 pääl­le­kar­kaus­ta. S-bahn-mur­haa­ja oli saa­tu kiin­ni.

Pa­nii­kin liet­so­mi­sen pel­koa

Paul Ogorzow on yk­si his­to­rian vä­hi­ten tun­ne­tuis­ta sar­ja­mur­haa­jis­ta. Yh­tä sak­sa­lais­ta, puo­lik­si fik­tii­vis­tä ku­vaus­ta lu­kuun ot­ta­mat­ta hä­nen ri­kok­sen­sa ei­vät ole kos­kaan he­rät­tä­neet kri­mi­no­lo­gien, elo­ku­va­väen, toi­mit­ta­jien tai his­to­rioit­si­joi­den huo­mio­ta. Hä­nen mie­li­joh­teen­sa vai­kut­ta­vat puh­taas­ti sek­su­aa­li­sil­ta. Mut­ta hä­nen ri­kok­sen­sa tar­joa­vat kui­ten­kin tär­kei­tä vih­jei­tä pait­si ajan ideo­lo­gi­sis­ta en­nak­ko­luu­lois­ta, myös sii­tä, mil­lais­ta ta­val­li­nen elä­mä Hitlerin pää­kau­pun­gis­sa oli.

Kun Ber­lii­nin va­ka­vien ri­kos­ten yk­si­kön – Kri­mi­nal­po­lizein, tai ”Kri­pon” – po­lii­sit kui­ten­kin lop­pu­jen lo­puk­si nap­pa­si­vat mie­hen­sä, voi tun­tua mouk­ka­mai­sel­ta ar­vos­tel­la hei­dän tut­ki­mus­taan. Mut­ta kun aja­tel­laan, et­tä Ogorzow oli töis­sä rau­ta­teil­lä ja po­lii­sin tut­tu ja nel­jä hä­nen uh­reis­taan löy­tyi puo­len­tois­ta ki­lo­met­rin sä­teel­lä hä­nen ko­to­aan, tun­tuu äl­lis­tyt­tä­väl­tä, et­tä tar­vit­tiin kym­me­nen kuu­kaut­ta ja kah­dek­san mur­haa, en­nen kuin hä­net saa­tiin kiin­ni.

Kri­po kyl­lä­kin tör­mä­si usei­siin huo­mat­ta­viin es­tei­siin Ogorzowin ri­kok­sia tut­kies­saan. En­sim­mäi­nen niis­tä oli, et­tei­vät Ber­lii­nin po­liit­ti­set joh­ta­jat ha­lun­neet jul­kis­taa mur­hia pa­nii­kin liet­so­mi­sen ja kiel­teis­ten ot­si­koi­den pe­los­ta, jo­ten vain kun­kin ta­pauk­sen pää­koh­dat pää­si­vät jul­ki­suu­teen. Näin uh­rat­tiin en­siar­voi­sen tär­keä tie­to­jen läh­de.

Va­ka­vam­pi häi­riö­te­ki­jä oli­vat pi­men­nys­mää­räyk­set, jot­ka tie­si­vät ku­kois­tusai­kaa Ber­lii­nin ri­kol­li­sil­le ja pai­na­jais­ta sen po­liis­voi­mil­le. Pi­men­nyk­sen ai­ka­na teh­ty­jen ri­kos­ten mää­rän kas­vu oli niin hä­lyt­tä­vä, et­tä si­tä tor­ju­maan pe­rus­tet­tiin po­lii­sin eri­koi­syk­sik­kö. Myös Ogorzow hyö­dyn­si pi­meyt­tä, vaa­ni uh­re­jaan ja pa­ke­ni hel­pos­ti yön suo­jis­sa. Kun Kri­po ker­ran to­del­la ajoi hän­tä ta­kaa, hä­nen on­nis­tui ka­do­ta var­joi­hin.

Kri­poa hi­das­ti myös sen kä­sit­te­le­mien ruu­mii­den silk­ka lu­ku­mää­rä. Kuo­le­mat rau­ta­tie­on­net­to­muuk­sis­sa pi­men­nys­ten ai­ka­na oli­vat jär­kyt­tä­vän ylei­nen il­miö. Esi­mer­kik­si jou­lu­kuus­sa 1940 Kri­pon aloit­taes­sa Ogorzowin ri­kos­ten tut­ki­muk­set, pää­kau­pun­gin rau­ta­teil­lä re­kis­te­röi­tiin 28 kuo­le­man­ta­paus­ta – lä­hes yk­si uh­ri kuu­kau­den jo­kais­ta päi­vää koh­ti. Suu­rin osa oli suo­raa seu­raus­ta pi­men­nyk­sis­tä: ih­mi­set as­tui­vat pi­meäs­sä huo­maa­mat­taan lai­tu­rin reu­nan yli, tai he jäi­vät ju­nan al­le ylit­täes­sään va­lai­se­mat­to­mia ra­to­ja ja pis­to­rai­tei­ta. Kri­pon oli tut­kit­ta­va jo­kai­nen ta­paus; pi­men­nyk­set tun­tui­vat hait­taa­van hei­tä jo­ka kään­tees­sä.

Täl­lais­ten es­tei­den li­säk­si Kri­poa ra­sit­ti myös jouk­ko en­nak­ko­kä­si­tyk­siä ja -luu­lo­ja. En­sim­mäi­nen oli lii­al­li­nen luot­ta­mus kaik­kiin uni­vor­mua käyt­tä­viin, joil­la oli vi­ral­li­nen tai edes puo­li­vi­ral­li­nen ase­ma.

Pi­men­nyk­set tie­si­vät ku­kois­tus­ta Ber­lii­nin ri­kol­li­sil­le ja pai­na­jais­ta sen po­lii­seil­le. Myös Ogorzow hyö­dyn­si pi­meyt­tä.

Se osoit­tau­tui rat­kai­se­vak­si. Vaik­ka yk­si Ogorzowin en­sim­mäis­ten hyök­käys­ten uh­reis­ta muis­ti, et­tä pääl­le­kar­kaa­jal­la oli S-bah­nin tak­ki, Kri­po näyt­tää tul­leen aja­tel­leek­si vas­ta pal­jon myö­hem­min, et­tä mur­haa­ja voi­si­kin ol­la rau­ta­tei­den työn­te­ki­jä.

Sen si­jaan Kri­pon tut­ki­jat an­toi­vat Nat­si-sak­san ro­tu- ja po­liit­tis­ten en­nak­ko­luu­lo­jen oh­ja­ta ar­vio­taan sii­tä, ku­ka voi­si tai ei voi­si ol­la epäil­ty. Eräs tut­ki­ja esi­mer­kik­si eh­dot­ti, et­tä hyök­kää­jä voi­si ol­la juu­ta­lai­nen sen har­haan­joh­ta­van väit­teen no­jal­la, et­tä Sak­san rau­ta­teil­lä työs­ken­te­li sii­hen ai­kaan pal­jon juu­ta­lai­sia. Toi­nen ar­ve­li, et­tä mur­haa­ja voi­si ol­la brit­ti­läi­nen agent­ti.

Toi­set päät­te­li­vät – hi­ve­nen us­kot­ta­vam­min – et­tä epäil­ty voi­si ol­la ul­ko­mai­nen työn­te­ki­jä. Ber­lii­nis­sä oli syk­syl­lä 1940 tul­vi­mal­la ul­ko­maa­lai­sia työn­te­ki­jöi­tä, joi­ta kul­je­tet­tiin – yleen­sä vas­ten tah­to­aan – täyt­tä­mään kau­pun­gin teol­li­suu­den ja kau­pan työ­voi­man­tar­vet­ta. Ita­lia­lai­set, rans­ka­lai­set ja puo­la­lai­set työn­te­ki­jät oli­vat sik­si ylei­nen nä­ky teh­tais­sa lä­hei­sen Wuhl­hei­den alu­eel­la – mis­tä yk­si Ogorzowin uh­reis­ta oli löy­det­ty. Kri­pol­ta ei tar­vit­tu ko­vin mit­ta­vaa mie­li­ku­vi­tuk­sen harp­paus­ta pää­tel­mään, et­tä jo­ku siir­to­työ­läi­sis­tä oli­si syyl­li­nen. Tä­män seu­rauk­se­na ul­ko­mais­ten työn­te­ki­jöi­den lei­rit ase­tet­tiin öi­seen ul­ko­na­liik­ku­mis­kiel­toon, ja rau­ta­teil­lä työs­ken­te­le­väl­le ul­ko­mai­sel­le hen­ki­lö­kun­nal­le teh­tiin laa­jo­ja ja ai­kaa vie­viä tar­kas­tuk­sia.

Kri­pon ideo­lo­gi­nen ja ro­dul­li­nen li­ki­nä­köi­syys oli to­del­la si­tä luok­kaa, et­tä kun Ogorzow tart­tui hei­dän haa­viin­sa, heis­tä näyt­tää tun­tu­neen mah­dot­to­mal­ta pi­tää hän­tä epäil­ty­nä. Hän näyt­tää pi­kem­min­kin teh­neen tut­ki­joi­hin vai­ku­tuk­sen. It­se­var­ma ja sel­keä mies ku­vat­tiin ”uut­te­rak­si ja ai­kaan­saa­vak­si, jo­ka oli on­nel­li­ses­ti nai­mi­sis­sa ja kah­den lap­sen isä”. Nat­sien puo­lu­een ja SA:N jä­se­ne­nä hän täyt­ti kai­kin puo­lin edel­ly­tyk­set, jot­ka Sak­san yh­teis­kun­nan sals­kean­jyl­häl­le jä­se­nel­le ase­tet­tiin. Tä­män seu­rauk­se­na hä­nen tut­kin­tan­sa aluk­si py­säy­tet­tiin.

Jo­pa Ogorzowin tun­nus­tus kan­taa sä­vy­jä kie­rou­tu­nees­ta ajas­ta, jos­sa hän eli. En­sik­si­kin hän näyt­tää us­ko­neen, et­tä hän­tä suo­jai­si syyt­teel­tä lap­suu­de­nys­tä­vä, jo­ka oli nyt Ss-up­see­ri. Hän jo­pa väit­ti, et­tä hän oli al­ka­nut mur­ha­ta vas­ta juu­ta­lai­sen lää­kä­rin epä­so­vin­nai­sen tip­pu­ri­hoi­don jäl­keen. Kar­keat yri­tyk­set myö­täil­lä ajan hen­keä ei­vät saa­neet Kri­poa tai nat­sien oi­keu­den syyt­tä­jiä hel­ty­mään. Ogorzowia ku­vat­tiin oi­keu­den­käyn­nis­sään ”kyl­mäk­si ja las­kel­moi­vak­si mur­haa­jak­si, jo­ka käyt­ti pi­men­nyk­siä häi­käi­le­mät­tä hy­väk­seen tyy­dyt­tääk­seen kie­rou­tu­nei­ta sek­su­aa­li­sia ha­lu­jaan”. Kri­pon se­ka­vaa tut­kin­taa ei kom­men­toi­tu.

En­nen kuin kuu­kausi, jol­loin Paul Ogorzow oli teh­nyt vii­mei­sen mur­han­sa, oli päät­ty­nyt, hän­tä vas­taan oli nos­tet­tu syy­te, hä­net oli tuo­mit­tu ja te­loi­tet­tu gil­jo­tii­nil­la Plötzen­seen van­ki­las­sa. Oi­keus näyt­ti to­teu­tu­neen. Jäl­ki­kä­teen on kui­ten­kin help­po pää­tel­lä, et­tä oi­keus oli­si voi­nut to­teu­tua pal­jon no­peam­min, jos so­dan kii­reet ei­vät oli­si hi­das­ta­neet Hitlerin po­lii­se­ja ja he oli­si­vat saa­neet toi­mia il­man nat­sien maa­il­man­ku­van en­nak­ko­luu­lo­jen sil­mä­lap­pu­ja.

Ro­ger Moor­house on kir­joit­ta­nut usei­ta teok­sia, ku­ten Ber­lin at War (Bod­ley Head, 2010): Li­fe and Death in Hit­ler’s Ca­pi­tal, 1939– 45 (Bod­ley Head, 2010).

Eräs tut­ki­ja eh­dot­ti, et­tä te­ki­jä oli­si juu­ta­lai­nen. Toi­nen ar­ve­li, et­tä hän oli brit­tien agent­ti.

Paul Ogorzow (vas.) on eh­kä his­to­rian vä­hi­ten tun­net­tu­ja sar­ja­mur­haa­jia, mut­ta hän ter­ro­ri­soi Ber­lii­niä 1940–1941. Hä­nen ta­va­ra­merk­kin­sä oli hä­vit­tää uh­rien ruu­miit pu­dot­ta­mal­la ne kau­pun­gin ju­na­ra­doil­le.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.