Hitlerin fi­lo­so­fit

Yvon­ne Sher­ratt kä­sit­te­lee sak­sa­lais­ten aka­tee­mik­ko­jen tai­pu­mis­ta nat­sien ideo­lo­gial­le.

Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa - - Sisältö -

Mi­kään Sak­san yh­teis­kun­nan alue ei Hitlerin kuo­le­maa bunk­ke­ris­saan seu­ran­nei­na vuo­si­kym­me­ni­nä ole jää­nyt tah­rat­to­mak­si: niin lii­ke­mies­ten, tut­ki­joi­den kuin lää­kä­rei­den on osoi­tet­tu tu­ke­neen Füh­re­rin val­taa. Kai­kis­ta näis­tä ih­mi­sis­tä yh­den ryh­män oli­si ku­vi­tel­lut omaa­van se­kä älyl­lis­tä ym­mär­rys­tä et­tä mo­raa­lis­ta sel­kä­ran­kaa pi­tää pin­tan­sa Hit­le­ril­le – fi­lo­so­feil­la. Pol­veu­tuu­han fi­lo­so­fia mo­raa­li­tie­teis­tä.

Sak­sas­sa oli en­nen vuot­ta 1933 ol­lut sa­to­ja juu­ta­lai­sia aka­tee­mik­ko­ja, myös fi­lo­so­fe­ja. Si­nä vuon­na, jol­loin Hit­le­ris­tä tu­li kans­le­ri, yli 1 600 op­pi­nut­ta ero­tet­tiin vi­rois­taan; enem­mis­tö heis­tä oli juu­ta­lai­sia. Hei­dän jou­kos­saan oli vai­ku­tus­val­tai­sia fi­lo­so­fe­ja, ku­ten Ed­mund Hus­serl ja lo­pul­ta myös Karl Jas­pers (jon­ka vai­mo oli juu­ta­lai­nen). Tä­män puh­dis­tuk­sen jäl­ki­mai­nin­geil­ta ”ar­ja­lais­ten” fi­lo­so­fien vas­tus­tuk­ses­ta ei löy­dy lä­hes lain­kaan to­dis­tei­ta – ei kir­jei­tä, kam­pan­joi­ta tai vas­ta­lausei­ta. Ku­ten eräs kom­men­taat­to­ri to­te­si: ”Hei­dän hil­jai­suu­ten­sa oli vah­va.”

Niin mo­nen juu­ta­lai­sen kar­ko­tus jät­ti suu­ren mää­rän vir­ko­ja va­paik­si, ja nii­tä täy­tet­täes­sä vaa­ti­mus­ta­soa alen­net­tiin huo­mat­ta­vas­ti. Jäl­jel­lä ole­vat fi­lo­so­fit huo­ma­si­vat no­peas­ti avau­tu­vat ti­lai­suu­det.

Al­fred Bä­um­ler oli 1800-lu­vun sak­sa­lai­sen fi­lo­so­fi Friedrich Nietzschen kul­tin kar­kea tul­kit­si­ja. Hän ko­ho­si dra­maat­ti­ses­ti täy­del­li­ses­tä tun­te­mat­to­muu­des­ta mai­nee­seen kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­sen omis­tau­tu­mi­sen­sa an­sios­ta. Hän sai vuon­na 1933 ylen­nyk­sen pro­fes­so­rik­si ar­vos­te­tus­sa Ber­lii­nin yli­opis­tos­sa ja kä­vi lä­pi nat­si­puo­lu­een ko­ko ideo­lo­gi­sen kou­lu­tuk­sen. Bä­um­le­rin kol­le­ga Ernst Krieck, kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­sen puo­lu­een jä­sen, hal­vek­si pa­si­fis­ti­sia ja de­mok­raat­ti­sia aja­tuk­sia. Hän kes­kit­tyi juu­ta­lai­sen vai­ku­tuk­sen hä­vit­tä­mi­seen, ja hä­nel­le myön­net­tiin op­pi­tuo­li Hei­del­ber­gin yli­opis­tos­ta, jos­sa hän va­koi­li kol­le­go­jaan, työs­ken­te­li sa­lai­sel­le pal­ve­lul­le ja aut­toi pyö­rit­tä­mään usei­ta nä­ky­viä nat­si-ins­ti­tuu­tioi­ta.

Ura­ke­hi­tys­tä

Mo­nia mui­ta nat­si­myön­tei­siä ylen­net­tiin pian pro­fes­so­reik­si ja reh­to­reik­si yli­opis­toi­hin. Hei­dän jou­kos­saan oli­vat Ernst Berg­mann, Leipzi­gin yli­opis­to; Max Hil­de­bert Boeh­me, Je­nan yli­opis­to; Hans Al­fred Gruns­ky ja Ot­to Höfler, Münc­he­nin yli­opis­to; Wal­ter Sc­hulze-söl­de, Inns­bruc­kin yli­opis­to; ja Hans Hey­se, Kö­nigs­ber­gin yli­opis­ton reh­to­ri.

Nä­mä mie­het oli­vat vain pie­ni osa YL­LÄ: Kurt Hu­ber, fi­lo­so­fi ja Val­koi­sen ruusun vas­ta­rin­ta­ryh­män jä­sen (vas.) kol­le­gan kans­sa. OIKEALLA: Kurt Hu­be­rin pi­dä­tys­mää­räys. Münc­he­nin yli­opis­ton aka­tee­mik­ko te­loi­tet­tiin vuon­na 1943 Sak­san kan­saa Hit­le­riä vas­taan kii­hot­ta­vien leh­tis­ten kir­joit­ta­mi­ses­ta.

nat­si-sak­san fi­lo­so­fia­pu­reis­ta, ei­vät­kä he var­si­nai­ses­ti edus­ta­neet kan­sa­kun­nan ajat­te­li­joi­den ker­maa. Mut­ta jos ajat­te­lit, et­tä lah­jak­kaam­mat oli­si­vat tar­jon­neet enem­män vas­ta­rin­taa, ereh­dyit.

Yk­si Sak­san joh­to­täh­dis­tä oli pro­fes­so­ri Mar­tin Hei­deg­ger, teok­sen Ole­mi­nen ja ai­ka te­ki­jä. Kun Hei­deg­ge­ril­tä ky­syt­tiin 1933, mi­ten niin kar­kea mies kuin Hit­ler saat­toi joh­taa Sak­saa, hän vas­ta­si sil­mät in­nos­ta lois­taen: ”Kult­tuu­ri ei ole tär­ke­ää. Kat­so­kaa hä­nen suu­ren­moi­sia kä­si­ään!”

Kun Hei­deg­ge­ril­le myön­net­tiin Fei­bur­gin yli­opis­ton reh­to­rin vir­ka vuon­na 1933, hä­nen vih­ki­se­re­mo­nian­sa oh­jel­ma­leh­ti­seen oli pai­net­tu ”Horst Wes­sel Lie­din”, kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­sen puo­lu­een hym­nin, sa­nat. Hän ju­lis­ti: ”Füh­rer it­se ja vain hän on Sak­san to­del­li­suus, ny­kyi­syys ja tu­le­vai­suus, ja sen la­ki... Heil Hit­ler.”

Carl Sch­mitt, vuon­na 1888 syn­ty­nyt lois­ta­va oi­keus­fi­lo­so­fi, liit­tyi kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­seen puo­lu­ee­seen tou­ko­kuus­sa 1933 ja al­koi kor­ja­ta yh­teis­työn he­del­miä mel­kein he­ti. Hä­net ni­mi­tet­tiin Preus­sin val­tio­neu­vos­ton jä­se­nek­si, ja hän sai pro­fes­suu­rin Ber­lii­nin yli­opis­tos­ta.

Et­ni­nen kun­nia

Älyl­li­ses­ti huo­mat­ta­van lah­ja­kas Sch­mitt oli mu­ka­na laa­ti­mas­sa ihan­ne­ku­vaa la­ki­jär­jes­tel­mäs­tä, jo­ka loi poh­jan täy­del­li­sen au­to­ri­tää­ri­sel­le hal­lin­nol­le. Sit­ten hän nat­si­joh­ta­jien kut­su­mus­ta ”ter­vee­seen ek­sor­sis­miin” ylis­täen toi­vot­ti ter­ve­tul­leek­si ”ai­don pe­ri­aat­tei­den tais­te­lun juu­ta­lais­ten jul­muu­den ja röyh­key­den ja sak­sa­lais­ten et­ni­sen kun­nian vä­lil­lä”. Sch­mitt tuo­mit­si pel­kän ”emo­tio­naa­li­sen an­ti­se­mi­tis­min, jo­ka ei täy­tä teh­tä­vään­sä pois­taa juu­ta­lai­nen vai­ku­tus”. Hän lai­na­si Mein Kamp­fia: ”Puo­lus­tau­tues­sa­ni juu­ta­lai­sia vas­taan [...] teen Ju­ma­lan työ­tä.”

Ylen­nyk­sis­tään naut­ti­vat Hitlerin fi­lo­so­fit jat­koi­vat ole­mal­la mu­ka­na nat­sien ”fi­lo­so­fian” luo­mi­ses­sa. Hei­deg­ge­rin ta­voin he­kin pal­ve­li­vat Füh­re­riä.

Esi­mer­kik­si Han­se Hey­se pu­hui täy­del­li­sen kuu­liai­suu­den puo­les­ta: ”Uu­des­sa sak­sa­lai­ses­sa yli­opis­tos­sa on vain yk­si la­ki [...] pal­vel­la Sak­san kan­san joh­ta­jan pyr­ki­myk­siä ja ta­voit­tei­ta.”

Mo­net ot­ti­vat myös Sch­mit­tin ta­voin juu­ta­lai­set koh­teek­seen. Toh­to­ri Hans Al­fred Gruns­kys­tä ja Max Wund­tis­ta, Tü­bin­ge­nin yli­opis­ton fi­lo­so­fian pro­fes­so­ris­ta, tu­li tuot­te­liai­ta juu­ta­lais­vas­tais­ten teo­rioi­den tuot­ta­jia, ja Al­fred Bä­um­ler joh­ti lä­hin­nä juu­ta­lai­sen kir­jal­li­suu­den polt­to­ro­vioi­ta tou­ko­kuus­sa 1933. Kol­me­kym­men­tä­lu­vul­la vai­kut­taa it­se asias­sa sil­tä, et­tei yk­si­kään fi­lo­so­fi sak­sa­lai­sis­sa yli­opis­tois­sa – kes­kin­ker­tai­nen tai lois­ta­va – teh­nyt muu­ta kuin hy­väk­syi Hitlerin.

Münc­he­nin yli­opis­ton fi­lo­so­fian

Fi­lo­so­fit oli­vat kuu­lui­suuk­sia. Hei­dän yh­teis­työn­sä an­toi yh­teis­kun­nal­le voi­mak­kaan vies­tin oi­keu­tuk­ses­ta, sy­väl­li­ses­tä tues­ta mo­raa­lit­to­mal­le hal­lin­nol­le.

pro­fes­so­ri Kurt Hu­ber päät­ti kui­ten­kin 1940-lu­vun alus­sa pot­kia tren­diä vas­taan. Nuor­ten sak­sa­lais­ten elä­mien haas­kaus Sta­lin­gra­din tais­te­lus­sa ja kol­man­nen val­ta­kun­nan ala­ti kas­va­va raa­kuus suu­tut­ti­vat Hu­be­ria, jo­ka oli kon­ser­va­tii­vi na­tio­na­lis­ti. Hä­nes­tä tu­li maa­na­lai­sen Val­koi­nen ruusu -vas­ta­rin­ta­ryh­män jä­sen. Hu­ber kir­joit­ti leh­ti­siä, jois­sa ke­ho­tet­tiin Sak­san kan­saa tu­le­maan jär­kiin­sä ja vas­tus­ta­maan Hit­le­riä. Hä­nen elä­män­sä päät­tyi traa­gi­ses­ti, kun hä­net van­git­tiin 1943 ja te­loi­tet­tiin.

Hu­be­rin koh­ta­lo ker­too, et­tä Hit­le­riä oli vaa­ral­lis­ta vas­tus­taa 1940-lu­vul­la. Mut­ta mik­si fi­lo­so­fien suu­ri enem­mis­tö te­ki yh­teis­työ­tä nat­sien kans­sa 1930-lu­vul­la, en­nen kuin kos­to­toi­met al­koi­vat?

Hei­dän mo­tii­ve­jaan tar­kas­tel­taes­sa näyt­tää sil­tä, et­tä jot­kut vain mu­kau­tui­vat val­lit­se­vaan nor­miin. Toi­set oli­vat op­por­tu­nis­ti­sia, eh­kä jo­pa ka­teel­li­sia op­pi­neil­le juu­ta­lai­sil­le kol­le­goil­leen, ja tart­tui­vat in­nok­kaas­ti jo­kai­seen saa­maan­sa ti­lai­suu­teen. Toi­set oli­vat kui­ten­kin ideo­lo­gi­sia – esi­mer­kik­si Bä­um­ler ja Krieck oli­vat nat­se­ja, jot­ka vain odot­ti­vat Hitlerin val­taan­nousua.

Mit­kä hei­dän mo­tii­vin­sa oli­vat­kin, yk­si asia on var­ma: fi­lo­so­fien teoil­la oli val­ta­va kai­ku­poh­ja. Fi­lo­so­fial­la oli Sak­sas­sa iko­ni­nen ase­ma – sil­lä oli kor­kea ase­ma kan­sa­kun­nan pe­rin­nös­sä, hie­man sa­maan ta­paan kuin ku­nin­kaal­li­sel­la per­heel­lä on Bri­tan­nias­sa. Fi­lo­so­fit oli­vat kuu­lui­suuk­sia. Se, mi­tä he te­ki­vät, kuin­ka he käyt­täy­tyi­vät ja mi­tä aja­tuk­sia he edis­ti­vät vai­kut­ti suu­res­ti sak­sa­lai­seen mie­li­ku­vi­tuk­seen. Hei­dän yh­teis­työn­sä an­toi yh­teis­kun­nal­le voi­mak­kaan vies­tin oi­keu­tuk­ses­ta, sy­väl­li­ses­tä tues­ta mo­raa­lit­to­mal­le hal­lin­nol­le.

Liit­tou­tu­neet yrit­ti­vät vuon­na 1945, kol­man­nen val­ta­kun­nan ku­kis­tut­tua, puh­dis­taa Sak­san yli­opis­tot nat­sis­mis­ta. Yri­tyk­set jäi­vät kui­ten­kin te­hot­to­mik­si, ja en­ti­set nat­sit jat­koi­vat usei­den tie­de­kun­tien joh­dos­sa.

Carl Sch­mitt, jo­ka ei kos­kaan pe­ru­nut nä­ke­myk­si­ään, ja Mar­tin Hei­deg­ger, jo­ka ei kos­kaan pyy­tä­nyt an­teek­si roo­li­aan Hitlerin tu­ki­ja­na, ko­ho­si­vat päin vas­toin kan­sain­vä­li­sik­si täh­dik­si. Hei­deg­ge­riä it­se asias­sa ylis­tet­täi­siin 1900-lu­vun suu­rim­pa­na fi­lo­so­fi­na, ja Carl Sch­mit­tiä sa­not­tiin ”1900-lu­vun kuu­lui­sak­si, eh­kä kes­kus­tel­luim­mak­si sak­sa­lai­sek­si ju­ris­tik­si”.

Ny­ky­ään, kun Kurt Hu­ber on unoh­det­tu, Hei­deg­ge­rin ja Sch­mit­tin aja­tuk­sia kun­nioi­te­taan jois­sa­kin län­ti­sen maa­il­man ar­vos­te­tuim­mis­ta ins­ti­tuu­tiois­ta.

Yvon­ne Sher­ratt on Bris­to­lin yli­opis­ton leh­to­ri.

AI­HEES­TA LI­SÄÄ KIRJAT

Hit­ler’s Phi­lo­sop­hers, Yvon­ne Sher­ratt ( Ya­le, 2014).

Ajat­te­li­joi­den koh­taa­mi­nen Aka­tee­mi­kot ta­paa­vat nat­sien val­taa­pi­tä­vät al­le­kir­joit­taak­seen ”Le­pizi­gin ju­lis­tuk­sen”, mar­ras­kuu 1933. Ju­lis­tus kan­nat­ti Hit­le­riä, yk­si­puo­lue­val­tio­ta ja Kan­sain­lii­tos­ta ve­täy­ty­mis­tä. Al­le­kir­joi­tus­ti­lai­suu­des­sa fi­lo­so­fi Mar­tin Hei­deg­ger (mer­kit­ty ris­til­lä) se­kä noin 900 muu­ta yli­opis­to­tut­ki­jaa so­pi­vat, et­tä ”kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­nen val­lan­ku­mous ei ole vain val­tios­sa täl­lä het­kel­lä jo läs­nä ole­van val­lan omak­su­mis­ta: tä­mä val­lan­ku­mous tuo mu­ka­naan mei­dän sak­sa­lai­sen ole­muk­sem­me täy­del­li­sen muo­don­muu­tok­sen.” Ju­lis­tus päät­tyy sa­noi­hin: ”Heil Hit­ler.”

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.