Nat­sien lop­puot­te­lu

Ro­ger Moor­house ker­too Sak­san dra­maat­ti­ses­ta jal­ka­pal­lo­fi­naa­lis­ta vuon­na 1941.

Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa - - Sisältö -

Se on ny­ky­his­to­rian tär­keim­piä päi­vä­mää­riä. Aa­mul­la 22. ke­sä­kuu­ta 1941 nat­si-sak­sa käyn­nis­ti ope­raa­tio Bar­ba­ros­san ja hyök­kä­si Neu­vos­to­liit­toon. Yli kol­me mil­joo­naa ak­se­li­val­to­jen so­ti­las­ta ylit­ti Sta­li­nin län­si­ra­jan Itä­me­rel­tä Mus­tal­le­me­rel­le ja aloit­ti kaik­kien ai­ko­jen pi­sim­män ja kal­leim­man so­ta­ret­ken.

Mut­ta ko­ti-ber­lii­nin si­vii­li­väes­töl­le Bar­ba­ros­sa ei ol­lut vii­kon­lo­pun ai­noa – tai edes tär­kein – pu­hee­nai­he. So­taa oli sii­nä vai­hees­sa käy­ty jo lä­hes kak­si vuot­ta, ja sii­tä oli tul­lut ar­kea; taus­ta, jo­ta vas­ten ar­kie­lä­mä kul­ki päi­väs­tä toi­seen. Hyök­käys Neu­vos­to­liit­toon oli – ai­na­kin aluk­si – kai­kis­ta myö­hem­mis­tä pa­hois­ta en­teis­tään huo­li­mat­ta vain uusi näy­tös käyn­nis­sä ole­vas­sa draa­mas­sa.

Sak­san pää­kau­pun­ki­lais­ten to­del­li­nen pu­hee­nai­he oli jal­ka­pal­lon mes­ta­ruus­fi­naa­li – se oli mää­rä pe­la­ta olym­pias­ta­dio­nil­la sa­man sun­nun­tain 22. ke­sä­kuu­ta1941 il­ta­päi­väl­lä. Hal­lit­se­va mes­ta­ri Sc­hal­ke 04, nat­si­hal­lin­non kul­tai­nen jouk­kue, koh­ta­si Ra­pid Wie­nin, Itä­val­lan täh­ti­jouk­ku­een – maan, jon­ka Sak­sa oli val­lan­nut maa­lis­kuus­sa 1938. Se oli pe­li, jo­ka lu­pa­si pal­jon, ei­kä vä­hi­ten po­liit­ti­sen kil­pai­lua­se­tel­man vuok­si, jo­ka kum­man­kin seu­ran saa­vu­tuk­siin liit­tyi. Pet­ty­mys­tä ei var­mas­ti ol­lut lu­vas­sa.

Sak­sa­lai­nen jal­ka­pal­lo oli nat­sien val­ta­kun­nas­sa ko­ke­nut uu­den tu­le­mi­sen. Pe­lin ra­ken­ne oli muo­kat­tu täy­sin uusik­si, ja se oli joh­ta­nut lah­jak­kuu­den ja la­jia koh­taan tun­ne­tun mie­len­kiin­non uu­teen ku­kois­tuk­seen – la­jia, jo­ta ”ih­mis­ten teat­te­rin” pro­pa­gan­da­mah­dol­li­suu­det ai­na huo­mioi­va hal­lin­to hyö­dyn­si in­nok­kaas­ti. Täh­ti­pe­laa­jis­ta tu­li su­per­julk­kik­sia, ur­hei­lusaa­vu­tus­ten ja ar­ja­lai­sen ylem­myy­den mal­lie­si­merk­ke­jä. Lä­hes täs­mäl­leen sa­man­ai­kai­ses­ti uu­den ku­kois­tuk­sen kans­sa hui­pul­le nousi myös Sc­hal­ke 04 Gel­sen­kirc­he­nin ka­rus­ta teol­li­suuse­si­kau­pun­gis­ta Ruh­rin alu­eel­la län­ti­ses­sä Sak­sas­sa. Hä­vit­ty­ään mes­ta­ruus­fi­naa­lin 1933 Sc­hal­ke pa­la­si seu­raa­va­na vuon­na ja voit­ti en­nak­ko­suo­sik­ki FC Nürn­ber­gin. Sii­tä tu­li ko­mean sar­jan al­ku. Sc­hal­ke oli mu­ka­na seit­se­mäs­sä kah­dek­sas­ta seu­raa­vas­ta fi­naa­lis­ta – 1941 mu­kaan luet­tu­na – ja voit­ti niis­tä vii­si.

Sen vas­tus­ta­jal­la vuo­den 1941 fi­naa­lis­sa – Ra­pid Wie­nil­lä – oli myös pit­kät pe­rin­teet. Itä­val­lan maa­jouk­kue oli ol­lut 1930-lu­vun jal­ka­pal­lon vah­vo­ja ni­miä, ja itä­val­ta­lai­set seu­rat te­ki­vät pian sel­vää jäl­keä Sak­san lii­gas­sa vuo­den 1938 Ansch­lus­sin jäl­keen. Ra­pid te­ki he­ti vai­ku­tuk­sen voit­ta­mal­la Sak­san cup­mes­ta­ruu­den sa­ma­na vuon­na. Si­tä seu­ra­si Ad­mi­ra Wien, jo­ka yl­si vuo­den 1939 mes­ta­ruus­fi­naa­liin, mut­ta hä­vi­si sen. Ra­pid oli jäl­leen mu­ka­na vuo­den 1940 mes­ta­ruusot­te­lu­jen vii­mei­sis­sä vai­heis­sa; sen tie kat­ke­si tap­pioon se­mi­fi­naa­lis­sa. Pää­sy vuo­den 1941 fi­naa­liin ker­toi si­ten me­nes­tyk­sen nouse­vas­ta käy­räs­tä.

Vä­ki­val­tai­nen taus­ta

Ur­hei­lul­li­sen kil­pai­lun li­säk­si ot­te­lua vä­rit­ti myös yl­lät­tä­vän kii­vas alu­eel­li­nen kil­pai­lu. Vaik­ka Hit­ler oli syn­ty­pe­räl­tään itä­val­ta­lai­nen, ja­ko poh­joi­sen ja ete­län vä­lil­lä – pro­tes­tant­tien ja ka­to­lis­ten, ja ”preus­si­lais­ten” ja itä­val­ta­lais­ten – eli yhä Sak­san po­pu­laa­ri­kult­tuu­ris­sa. Poh­joi­nen Sak­sa ta­pa­si kat­sel­la itä­val­ta­lai­sia alas­päin kuin ”maa­lais­serk­ku­ja”, ja itä­val­ta­lai­sil­la oli omat nä­ke­myk­sen­sä poh­jois­sak­sa­lai­sis­ta – tai ”preus­si­lai­sis­ta” – si­vis­ty­mät­tö­mi­nä, röyh­kei­nä tu­lok­kai­na.

Täl­lai­set kau­nat löy­si­vät mi­tä il­mei­sim­män pur­kau­tu­mis­tien Itä­val­lan jal­ka­pal­los­ta. Itä­val­lan sta­dio­neil­la koet­tiin pian preus­si­lais- ja sak­sa­lais­vas­tai­sia tun­nel­mia, ja tä­tä ke­hi­tys­tä kär­jis­ti­vät lu­kui­sat wie­ni­läis­ten ja sak­sa­lais­ten seu­ro­jen kor­kean ta­son koh­taa­mi­set pe­leis­sä. Jän­nit­tei­tä ruok­ki edel­leen

itä­val­ta­lai­sen täh­ti­pe­laa­ja Matt­hias Sin­de­la­rin ar­voi­tuk­sel­li­nen kuo­le­ma vuon­na 1939; hä­nen sa­not­tiin tul­leen mur­ha­tuk­si, kos­ka hän kiel­täy­tyi pe­laa­mas­ta Hitlerin Sak­san puo­les­ta. Fyy­si­set yh­tee­no­tot­kin oli­vat ar­ki­päi­vää. Esi­mer­kik­si vuon­na 1940 sak­sa­lais­jouk­kuei­den ot­te­luis­sa puh­ke­si usei­ta tap­pe­lui­ta, joi­hin osal­lis­tui usein ”Preus­sin vas­tai­sia” mie­le­no­soit­ta­jia. Ei­kä vä­ki­val­ta ra­joit­tu­nut kat­so­moi­hin. Ham­pu­ri­lai­sen Luftwaf­fen ja wie­ni­läi­sen jal­ka­pal­lo­jouk­ku­een vä­lis­tä ot­te­lua syn­ken­si jouk­ko vä­ki­val­tai­sia yh­tee­not­to­ja. Itä­val­ta­lais­ten maa­li­vah­ti kan­net­tiin lo­pul­ta ken­täl­tä paa­reil­la usei­den vä­ki­val­tais­ten tap­pe­lu­jen jäl­keen. Hän kuo­li myö­hem­min sai­raa­las­sa.

Täl­lai­nen alu­eel­li­nen kil­pai­lu saat­toi hel­pos­ti kie­hah­taa hal­li­tuk­sen­vas­tai­sek­si kat­ke­ruu­de­no­soi­tuk­sek­si, ja useim­mi­ten sen koh­tee­na oli Sc­hal­ke. Sc­hal­ke oli alet­tu yh­dis­tää lä­hei­ses­ti nat­sien hal­lin­toon, kos­ka kan­sal­lis­so­sia­lis­tit pyr­ki­vät hyö­ty­mään sen me­nes­tyk­ses­tä. Sen pe­laa­jil­le myön­net­tiin kun­nia-ar­vo­ja nat­sien puo­li­so­ti­laal­li­sis­sa jou­kois­sa, ja sen täh­tiä – ku­ten Ernst Kuzor­raa tai Fritz Sze­pa­nia – käy­tet­tiin nat­si­pro­pa­gan­dan pu­he­tor­vi­na.

Mis­tä ta­han­sa Sc­hal­ken ja wie­ni­läis­jouk­ku­een koh­taa­mi­ses­ta tu­li si­ten hy­vin la­tau­tu­nut ti­lai­suus. Kuzor­ra lyö­tiin erääs­sä pe­lis­sä maa­han, ja Ad­mi­ra Wie­nin ja Sc­hal­ken koh­da­tes­sa mar­ras­kuus­sa 1940 syt­tyi mel­la­koi­ta, jois­sa sak­sa­lais­jouk­ku­een bus­si tu­hot­tiin ja mer­kit­tä­vän kan­sal­lis­so­sia­lis­tin li­musii­nia va­hin­goi­tet­tiin. Vuo­den 1941 mes­ta­ruus­fi­naa­li oli kai­kis­ta näis­tä syis­tä yk­si ai­ka­kau­den in­nok­kaim­min odo­te­tuis­ta.

Us­ko­ma­ton pa­luu

95 000 kat­so­jaa sul­lou­tui ot­ta­maan paik­kan­sa kirk­kaan au­rin­koi­se­na sun­nun­tai-il­ta­päi­vä­nä olym­pias­ta­dio­nin val­ta­vas­sa be­to­ni­mal­jas­sa, ja tu­han­net muut seu­ra­si­vat pe­liä ra­dios­ta. Hit­ler­ju­gen­din ly­hyen ur­hei­lu­näy­tök­sen jäl­keen pe­laa­jat tu­li­vat ken­täl­le aplo­dien myrs­kys­sä – Sc­hal­ke ku­nin­kaal­li­sen si­ni­sis­sä val­koi­sin ko­ris­tein, Ra­pid vih­reis­sä pai­dois­sa ja mus­tis­sa sort­seis­sa. He aset­tui­vat ri­viin, liit­tyi­vät an­tau­muk­sel­la lau­let­tuun kan­sal­lis­hym­niin ja te­ki­vät nat­si­ter­veh­dyk­sen. Vaik­ka sta­dio­nin kuu­lut­ta­ja yrit­ti tuo­da rin­ta­mal­la tais­te­le­vat so­ti­laat kat­se­li­joi­den mie­liin, tus­kin ku­kaan pai­kal­lao­li­ja ajat­te­li juu­ri muu­ta kuin jal­ka­pal­loa. Esi­mer­kik­si Ra­pi­din kes­ki­kent­tä­pe­laa­ja Leo­pold Gern­hardt ei muis­ta­nut, et­tä ku­kaan hä­nen jouk­kue­to­ve­reis­taan oli­si mai­nin­nut Bar­ba­ros­saa si­nä päi­vä­nä.

Pe­lin pääs­tyä al­kuun Sc­hal­ke hal­lit­si pe­liä ja te­ki kak­si maa­lia seit­se­män en­sim­mäi­sen mi­nuu­tin ai­ka­na. Kat­so­jis­ta sen täy­tyi tun­tua vuo­den 1939 fi­naa­lin toi­sin­nol­ta – jol­loin Sc­hal­ke oli murs­kan­nut Ad­mi­ra Wie­nin 9–0. Mut­ta Ra­pid toi­pui ja löy­si hi­taas­ti ta­kai­sin pe­liin, tuh­ri­pa se ran­gais­tus­pot­kun­kin hie­man en­nen tau­koa.

Toi­nen puo­liai­ka al­koi pal­jol­ti ku­ten en­sim­mäi­nen oli päät­ty­nyt: Ra­pid pai­nos­ti ja yrit­ti maa­lia usei­ta ker­to­ja. Sc­hal­ke kui­ten­kin kes­ti myrs­kyn ja näyt­ti 58. mi­nuu­til­la te­ke­vän rat­kai­se­van lä­pi­mur­ron, kun lai­tu­ri Heinz Hinz te­ki 3–0.

Sit­ten ta­pah­tui kui­ten­kin jo­ta­kin ai­nut­laa­tuis­ta. Pe­lin vai­kut­taes­sa rat­kais­tul­ta Ra­pid te­ki­kin dra­maat­ti­sen pa­luun. Se oli to­ki tun­net­tu jouk­kue­hen­ges­tään – ns. Ra­pid­geis­tis­ta – ja ky­vys­tään kään­tää pe­lit eduk­seen, mut­ta täs­tä tu­li sen iki­muis­toi­sin saa­vu­tus. Hyök­kää­jä Georg Sc­hors is­ki maa­lin 60. mi­nuu­til­la. Mi­nuut­tia myö­hem­min, kun Sc­hal­ke ei vie­lä näyt­tä­nyt toin­tu­van, Ra­pi­din on­nen­ka­lu, Franz Bin­der, te­ki upean va­paa­pot­kun ja sit­ten ran­gais­tus­pot­kun 63. mi­nuu­til­la ja toi itä­val­ta­lai­set ta­soi­hin.

Ku­ten eräs pe­laa­ja myö­hem­min huo­maut­ti, ta­soi­tus­maa­li tyr­mis­tyt­ti Sc­hal­ken. ”En­nen kuin ta­jusim­me, mi­tä ta­pah­tui, pe­li oli 3–3. Se oli ihan kä­sit­tä­mä­tön­tä. Kuin pa­haa un­ta.” Kun pe­li si­ten oli kä­sit­tä­mät­tö­mäs­ti ta­san, Ra­pid ot­ti aloit­teen ja Bin­der pau­kaut­ti jäl­leen ker­ran va­paa­pot­kun, jol­la var­mis­ti hat­tu­temp­pun­sa ja vei Ra­pi­din 4–3 -joh­toon. Ra­pid oli kym­me­nes­sä mi­nuu­tis­sa kään­tä­nyt us­ko­mat­to­mas­ti kol­men maa­lin tap­pio­ase­man joh­toon, jos­ta se ei enää luo­pu­nut puh­tin­sa nä­ky­väs­ti me­net­tä­nyt­tä Sc­hal­kea vas­taan. Ra­pid Wie­nis­tä tu­li en­sim­mäi­nen ja ai­noa ”ei-sak­sa­lai­nen” Sak­san jal­ka­pal­lo­mes­ta­ri.

Vaik­ka pe­li jäi vä­ki­val­lat­to­mak­si, kiis­to­ja riit­ti sen ym­pä­ril­lä, ja se syn­nyt­ti usei­ta sa­la­liit­to­teo­rioi­ta ja ur­baa­ni­le­gen­do­ja. Itä­val­ta­lais­ten sa­not­tiin jär­jes­tä­neen lop­pu­tu­lok­sen, ja tuo­ma­ri oli ol­lut lii­an suo­pea myön­täes­sään Ra­pi­dil­le kak­si va­paa­pot­kua ja kak­si ran­gais­tus­pot­kua. Kuin täl­lais­ten epäi­lys­ten vah­vis­ta­mi­sek­si väi­tet­tiin, et­tä Sc­hal­ken kap­tee­ni Kuzor­ra oli aluk­si kiel­täy­ty­nyt ot­ta­mas­ta vas­taan ho­pea­mi­ta­li­aan ja to­ru­nut sit­ten läs­nä­ol­lei­ta nat­si­vir­kai­li­joi­ta sa­no­mal­la: ”Se oli po­li­tiik­kaa, ei ur­hei­lua.”

Myös Ra­pid ke­hit­ti oman ta­rus­ton­sa, jo­ka pe­rus­tui pal­jol­ti us­ko­muk­sel­le, et­tä hal­lin­to oli­si ha­lun­nut Sc­hal­ken voit­ta­van. To­dis­teek­si ker­rot­tiin nat­sien ur­hei­luor­ga­ni­saa­tion ju­lis­ta­neen, et­tä pa­rem­pi jouk­kue oli hä­vin­nyt, ja yk­si pe­laa­jis­ta väit­ti näh­neen­sä pal­kin­to­po­kaa­lin tauol­la – Sc­hal­ken ni­mi jo kai­ver­ret­tu­na sii­hen. Mer­kit­tä­väm­pää eh­kä oli, et­tä Ra­pi­din pe­lin­rat­kai­si­ja, Franz Bin­der, kut­sut­tiin so­ti­las­pal­ve­luk­seen itä­rin­ta­mal­le, ei­kä hän pe­lan­nut Hitlerin ”Suur-sak­san” puo­les­ta enää kos­kaan. Sc­hal­ken täh­ti­pe­laa­jia ei sen si­jaan yleen­sä kut­sut­tu etu­rin­ta­ma­pal­ve­luun.

Täl­lai­set väit­teet, ek­stra­po­laa­tiot ja sa­la­liit­to­teo­riat ovat tie­tys­ti ta­val­li­sia ur­hei­lus­sa, ja vie­lä­kin ta­val­li­sem­pia dik­ta­tuu­ris­sa ja so­das­sa elä­vis­sä yh­tei­söis­sä. Ne ker­to­vat­kin sik­si enem­män vai­keas­ta ajas­ta, jos­sa pe­li pe­lat­tiin, ei­vät niin­kään to­del­li­ses­ta po­liit­ti­ses­ta ma­ni­pu­laa­tios­ta. Jo pe­liä kos­ke­vien kiis­to­jen kiih­keys pal­jas­taa kui­ten­kin sy­vem­män to­tuu­den.

Ja­ko­lin­jat oli­vat yhä ole­mas­sa kai­kes­ta nat­sien rum­mu­tuk­ses­ta ”ih­mis­ten yh­tei­sös­tä” huo­li­mat­ta. Hitlerin Sak­sas­sa pai­kal­li­set, alu­eel­li­set ja po­liit­ti­set­kin vas­tak­kai­na­set­te­lut ku­kois­ti­vat yhä ja kuu­me­ni­vat toi­si­naan kau­nak­si ja vä­ki­val­lak­si.

Ro­ger Moor­house on kir­joit­ta­nut usei­ta teok­sia, ku­ten Ber­lin at War (Bod­ley Head, 2010): Li­fe and Death in Hit­ler’s Ca­pi­tal, 1939– 45 (Vin­ta­ge, 2011).

Jän­nit­tei­tä ruok­ki itä­val­ta­lai­sen pe­laa­jan ar­voi­tuk­sel­li­nen kuo­le­ma; hän oli kiel­täy­ty­nyt pe­laa­mas­ta Hitlerin Sak­san puo­les­ta.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.