Hitlerin nais­len­tä­jät

Cla­re Mul­ley esit­te­lee kak­si hy­vin eri­lais­ta nais­ta Hitlerin il­ma­voi­mis­sa.

Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa - - Sisältö -

CLA­RE MUL­LEY ” Tä­mä ta­ri­na ko­ros­taa Hitlerin hal­lin­non jär­jen­vas­tai­sia ris­ti­rii­tai­suuk­sia”

TÄS­TÄ ON KY­SE

Kak­si nais­ta uh­ma­si odo­tuk­sia nat­si­hal­lin­non mies­val­tai­sel­la il­mai­lua­lal­la ja ko­ho­si kuu­lui­suu­teen koe­len­tä­ji­nä. Han­na Reitschin (1912–79) ja Me­lit­ta Sc­hil­le­rin (1903– 45) ar­vos­tet­tu ja vaa­ral­li­nen työ vei hei­dät kol­man­nen val­ta­kun­nan joh­to­hah­mo­jen yh­tey­teen, ja mo­lem­mat sai­vat nat­si-sak­san so­ti­las­kun­nia­mer­kin, rau­ta­ris­tin. Mut­ta ku­ten Cla­re Mul­leyn kirja pal­jas­taa, nai­sil­la oli päin­vas­tai­set asen­teet nat­sis­miin, mi­kä joh­dat­ti hei­dät dra­maat­ti­sen eri­lai­siin te­koi­hin toi­ses­sa maa­il­man­so­das­sa.

Mil­lai­nen sym­bo­li­nen mer­ki­tys len­tä­mi­sel­lä oli nat­si-sak­sas­sa?

Sak­san il­ma­voi­mat lak­kau­tet­tiin en­sim­mäi­sen maa­il­man­so­dan jäl­keen Ver­sail­le­sin rau­han­so­pi­muk­sen osa­na. Ko­neet tu­hot­tiin, ja moot­to­ri­len­not kiel­let­tiin. Sen seu­rauk­se­na pur­je­len­tä­mi­ses­tä tu­li kan­sa­kun­nan uut­ta toi­veur­hei­lua. Se sai mas­sat mu­kaan­sa: näy­tök­siä tu­li seu­raa­maan 30 000 hen­gen ylei­sö­jä. Pur­je­len­tä­mi­nen oli isän­maal­li­sen el­py­mi­sen ja va­pau­den sym­bo­li – Sak­san tuh­kas­ta nouse­va fee­niks.

Hit­ler len­si en­sim­mäi­sen ker­ran vuon­na 1920. Avoi­men kak­si­ta­son polt­toai­ne­säi­liöi­den vä­liin ah­det­tu­na hän ei naut­ti­nut ko­ke­muk­ses­ta. Sää oli kar­mea, ja hän voi pa­hoin. Mut­ta hän tun­nis­ti he­ti len­tä­mi­sen suu­ren po­ten­ti­aa­lin. Va­pau­den ja val­lan si­vu­mer­ki­tyk­si­neen len­tä­mi­nen ei ol­lut Hit­le­ril­le pelk­kää ur­hei­lua tai kau­pan­käyn­tiä, se oli po­liit­ti­nen ko­neis­to. Hä­nes­tä tu­li vuon­na 1932 en­sim­mäi­nen joh­ta­ja, jo­ka aloit­ti vaa­li­kam­pan­join­nin il­mas­sa, ja suu­rel­la teat­raa­li­sel­la len­nok­kuu­del­la. Hän nousi tai­vaal­le il­ta­hä­mä­räs­sä, va­lot tai­vaal­le lois­taen. Nat­si­puo­lue käyt­ti len­tä­mis­tä jat­kos­sa mo­nin ta­voin: he mai­nos­ti­vat puo­lu­een jä­sen­lu­ku­ja zep­pe­lii­nien kyl­jes­sä ja le­vit­ti­vät leh­ti­siä len­to­ko­neis­ta ym­pä­ri maa­ta.

Mi­tä olet saa­nut tie­tää näis­tä kah­des­ta mer­kit­tä­väs­tä nais­len­tä­jäs­tä?

Mo­lem­mat oli­vat luon­nos­taan lois­ta­via len­tä­jiä, mut­ta hei­dän uran­sa oli­vat us­ko­mat­to­man eri­lai­set. Han­na Reitsch oli en­sim­mäi­nen nai­nen, jo­ka len­si he­li­kop­te­ria, ja yk­si hy­vin har­vois­ta nai­sis­ta, jot­ka len­si­vät suih­ku­moot­to­ril­la va­rus­tet­tua Mes­sersch­mitt 163:a. Hän myös tes­ta­si len­to­ko­nei­ta, joi­den eri­kois­sii­ven­kär­jet oli suun­ni­tel­tu leik­kaa­maan te­räs­vai­je­rei­ta Lon­toon il­ma­puo­lus­tuk­sen sul­ku­pal­lo­jen ala­puo­lel­la. Hän ot­ti val­ta­van hen­ki­lö­koh­tai­sen ris­kin tör­mää­mäl­lä vai­je­rei­hin tar­koi­tuk­sel­la: se oli ää­rim­mäi­sen roh­kea te­ko. Hur­jan on­net­to­muu­den jäl­keen, jos­sa hän ra­por­tin mu­kaan ”pyyh­ki ne­nän­sä kas­voil­taan”, Han­nas­ta tu­li myös yk­si en­sim­mäi­sis­tä plas­tiik­ka­ki­rur­gian po­ti­lais­ta.

Par­hai­ten Han­na tun­ne­taan luul­ta­vas­ti sii­tä, et­tä hän oli yk­si vii­mei­sis­tä ih­mi­sis­tä, jot­ka len­si­vät Ber­lii­niin, kun pu­na-ar­mei­ja pii­rit­ti kau­pun­kia so­dan vii­mei­si­nä päi­vi­nä. Hä­nen ko­net­taan oli tu­li­tet­tu ja hä­nen len­tä­jä­to­ve­rin­sa oli ta­ju­ton ve­ren­hu­kas­ta, kun hän las­keu­tui Füh­re­rin bunk­ke­rin lä­hel­le. Hän ve­to­si Hit­le­riä sal­li­maan hä­nen len­tää tä­mä tur­vaan, mut­ta Hit­ler kiel­täy­tyi.

Me­lit­ta Sc­hil­ler (myö­hem­min von Stauf­fen­berg) op­pi len­tä­mään sa­moil­la veh­reil­lä Slee­sian rin­teil­lä kuin Han­na. Hän­kin naut­ti len­tä­mi­sen tun­tees­ta ja va­pau­des­ta. Mut­ta hän ra­kas­ti myös fy­siik­kaa sen ta­ka­na, ja oh­jaa­mos­sa hän sai yh­dis­tää nä­mä kak­si hä­nel­le tär­ke­ää asi­aa. Me­lit­ta läh­ti in­si­nöö­ri­tut­kin­non suo­ri­tet­tu­aan yh­teen nat­sien tär­keim­mis­tä il­mai­lu­tut­ki­mus­kes­kuk­sis­ta. Hän viet­ti puo­let ajas­taan pii­rus­tus­pöy­dän ää­res­sä ke­hi­tel­len uraa­uur­ta­via muu­tok­sia Luftwaf­fel­le ja toi­sen puo­len tes­taa­mal­la omia mal­le­jaan. Syök­sy­pom­mi­tus oli hä­nen eri­koi­sa­lan­sa: lä­hes pys­ty­suo­rat syök­syt erit­täin suu­rel­la no­peu­del­la. Se oli erit­täin vaa­ral­lis­ta: ve­ri pak­kau­tui raa­joi­hin ja len­tä­jät oli­vat vaa­ras­sa pyör­tyä. Pom­mi­tus­syök­syn te­ke­mi­nen oli mel­koi­nen ko­ke­mus. Me­lit­ta te­ki nii­tä noin 1 500. Muut asian­tun­ti­jat ei­vät voi­neet us­koa, et­tä yk­si len­tä­jä voi­si teh­dä kaik­ki nä­mä tes­tit, ja kun he huo­ma­si­vat len­tä­jän ole­van nai­nen, hei­dän äl­lis­tyk­sel­lään ei ol­lut ra­jo­ja.

Mi­tä Han­na ja Me­lit­ta ajat­te­li­vat hal­lin­nos­ta, jon­ka alai­si­na he työs­ken­te­li­vät?

Mo­lem­mat oli­vat yl­pei­tä sak­sa­lai­sia pat­rioot­te­ja, joil­la oli vah­va vel­vol­li­suu­den­tun­ne. He kui­ten­kin si­tou­tui­vat hy­vin eri­lai­siin asioi­hin: Han­na uu­del­le nat­si­hal­lin­nol­le, Me­lit­ta pal­jon van­hem­mal­le aja­tuk­sel­le Sak­sas­ta. He suh­tau­tui­vat nat­sis­miin täy­sin vas­tak­kai­sis­ta nä­kö­kul­mis­ta. Han­na oli mie­lis­sään pääs­tes­sään jä­se­nek­si Hitlerin puo­lu­ee­seen, jon­ka hän kat­soi tuo­van ta­kai­sin kau­pan, työ­pai­kat ja yl­pey­den isän­maas­ta. Sil­loin­kin, kun hä­nen tie­toon­sa tuo­tiin, mi­tä kes­ki­tys­lei­reil­lä ta­pah­tui, hän kat­soi hy­vin mie­lel­lään toi­saal­le ja hy­väk­syi kri­tii­kit­tö­mäs­ti nat­sien asian. So­dan jäl­keen Han­na väit­ti ole­van­sa epä­po­liit-

”Hit­ler tun­nis­ti he­ti len­tä­mi­sen val­ta­van po­ten­ti­aa­lin po­liit­ti­se­na ko­neis­to­na.”

ti­nen, ja hän­tä pi­det­tiin, eh­kä su­ku­puo­len­sa vuok­si, naii­vi­na. Mut­ta to­del­li­suu­des­sa hän te­ki ak­tii­vi­sen va­lin­nan tu­kea hal­lin­toa, ei­kä hän sii­tä huo­li­mat­ta, et­tä hä­net pan­tiin käy­mään lä­pi de­nat­si­fi­kaa­tio­pro­ses­si, kos­kaan muut­ta­nut mie­li­pi­det­tään. Han­nan so­dan jäl­keen kir­joit­ta­mat kir­jeet pal­jas­ta­vat, et­tä hän oli jyr­kän an­ti­se­mi­tis­ti­nen, ja hän kan­toi rau­ta­ris­ti­ään sit­ten­kin, kun se oli lai­ton­ta.

Me­lit­ta puo­les­taan suh­tau­tui hal­lin­toon alus­ta läh­tien kriit­ti­ses­ti. Hä­nen ta­ri­nan­sa osoit­taa, kuin­ka mut­ki­kas­ta sel­viy­ty­mi­nen nat­si-sak­sas­sa saat­toi ol­la. Me­lit­tan isä oli ol­lut syn­ty­jään juu­ta­lai­nen. Vuon­na 1935 Nürn­ber­gin lait te­ki­vät hä­nen juu­ta­lai­sis­ta juu­ris­taan – jot­ka ei­vät ai­kai­sem­min ol­leet mer­kin­neet Me­lit­tal­le mi­tään – äk­kiä po­liit­ti­ses­ti mer­kit­tä­viä. Me­lit­tan per­he oli kas­va­vas­sa vaa­ras­sa, jo­ten suo­jel­lak­seen hei­tä hän anoi ” kun­nia-ar­ja­lai­sen” sta­tus­ta. Va­kiin­nut­ta­mal­la ase­man­sa syök­sy­pom­mi­tuk­sen joh­ta­va­na asian­tun­ti­ja­na Me­lit­ta te­ki it­ses­tään kor­vaa­mat­to­man hal­lin­nol­le, mi­kä an­toi pai­noa hä­nen ha­ke­muk­sel­leen.

Mi­ten nat­sien pro­pa­gan­da­ko­neis­to käyt­ti näi­tä nai­sia?

Me­dia ku­va­si Han­nan upeak­si ”flie­gen­de Frä­ulei­nik­si”, ja hä­nes­tä tu­li mel­koi­nen kuu­lui­suus. Hä­net voi näh­dä uu­tis­ma­te­ri­aa­lis­sa Hitlerin syn­ty­mä­päi­vä­kon­ser­tis­ta vuon­na 1944. Oma­te­koi­ses­sa uni­vor­mu­jäl­ji­tel­mäs­sään, jo­ta rau­ta­ris­ti ko­ris­ti, ja vaa­lei­ne, ki­ha­roi­ne hiuk­si­neen hän näyt­ti hy­vin hoh­dok­kaal­ta, ja hy­vin ar­ja­lai­sel­ta.

Han­na läh­ti enem­män kuin mie­lel­lään mu­kaan hal­lin­non eri­lai­siin PR­tem­pauk­siin. Vuon­na 1938 hä­nes­tä tu­li, en­sim­mäi­nen ih­mi­nen, jo­ka len­si he­li­kop­te­ril­la si­sä­ti­lois­sa kan­sain­vä­li­ses­sä moot­to­ri­näyt­te­lys­sä, jon­ka tar­koi­tus oli esi­tel­lä kan­sa­kun­nan uut­ta tu­le­mis­ta. Hän as­tui oh­jaa­mos­ta las­keu­dut­tu­aan ja te­ki nat­si­ter­veh­dyk­sen. Hän­tä käy­tet­tiin myös ko­hot­ta­maan mo­raa­lia so­dan ai­ka­na lä­het­tä­mäl­lä hä­net pi­ris­tä­mään jouk­ko­ja itä­rin­ta­mal­la, kun so­ta me­ni huo­nos­ti.

Myös Me­lit­taa pyy­det­tiin te­ke­mään Pr-työ­tä, mut­ta hä­nen on­nis­tui ai­na löy­tää jo­kin syy kiel­täy­tyä. Lo­pul­ta hän tai­pui pai­nees­sa ja pi­ti pu­heen Tuk­hol­mas­sa. Sil­loin­kaan hän ei mis­sään vai­hees­sa mai­nin­nut Hit­le­riä tai nat­sien hal­lin­toa. Sen si­jaan hän pu­hui maas­taan epä­mää­räi­sin, mo­ni­tul­kin­tai­sin ter­mein.

Mi­ten hei­dän tien­sä koh­ta­si­vat? Mi­tä he ajat­te­li­vat toi­sis­taan?

Voi­si ku­vi­tel­la, et­tä nat­sien ai­noat kak­si nais­koe­len­tä­jää oli­si­vat tun­te­neet jon­kin­lais­ta si­sa­ruut­ta, mut­ta to­del­li­suu­des­sa he ei­vät voi­neet sie­tää toi­si­aan. Sa­not­tiin, et­tei Me­lit­ta suos­tu­nut edes juo­maan tee­tä Han­nan kans­sa. Muu­ta­mia hyy­tä­viä ta­paa­mi­sia oli. Han­na suh­tau­tui hy­vin epä­luu­loi­ses­ti Me­lit­taan ja tä­män po­liit­ti­siin ta­voit­tei­siin. Hän jo­pa vih­ja­si, et­tä Me­lit­ta oli eh­kä yrit­tä­nyt sa­bo­toi­da so­ta­pon­nis­tuk­sia. Me­lit­tal­le, jon­ka isä oli syn­ty­jään juu­ta­lai­nen, tä­mä oli va­ka­va ti­lan­ne. Han­na väit­ti myö­hem­min, et­tei Me­lit­tan työs­sä ol­lut mi­tään mer­kit­tä­vää, ja vih­ja­si jo­pa, et­tei tä­män rau­ta­ris­ti ol­lut oi­kea. Jo­ten nais­ten vä­lit oli­vat kaik­kea muu­ta kuin läm­pi­mät.

Us­koi­vat­ko nä­mä nai­set, et­tä hei­dän su­ku­puo­len­sa te­ki heis­tä ura­nuur­ta­jia?

Han­na ajoi yh­tä­läis­tä palk­kaa ja mah­dol­li­suuk­sia ja jo­pa va­lit­ti suo­raan kor­keil­le nat­si­joh­ta­jil­le sek­sis­mis­tä, jo­ta hän ko­ki. Me­lit­ta taas pi­ti it­se­ään poik­keuk­se­na sään­töön ja jo­pa sa­noi, et­tei­vät nais­len­tä­jät ol­leet suff­ra­get­te­ja. Hä­nel­lä ei ras­kaam­pien huol­ten­sa kes­kel­lä ol­lut kiin­nos­tus­ta nais­asial­le. Hän te­ki työ­päi­vän­sä koe­len­tä­jä­nä ja me­ni sit­ten ko­tiin, pu­ki esi­lii­nan­sa ja kok­ka­si päi­väl­li­sen mie­hel­leen.

Mi­tä näi­den kah­den nai­sen urat ker­to­vat meil­le nat­si­hal­lin­non ris­ti­rii­tai­suuk­sis­ta?

Hei­dän ta­ri­nan­sa to­del­la ko­ros­taa jär­jes­tel­män ris­ti­rii­tai­suuk­sia. Nat­sit väit­ti­vät, et­tä nais­ten ai­noa paik­ka oli ko­to­na: yk­si is­ku­lause kuu­lui: Kin­der, Küc­he, Kirc­he, eli ”Lap­set, keit­tiö, kirk­ko”. He väit­ti­vät myös, et­tei juu­ta­lai­sil­le ol­lut min­kään­lais­ta teh­tä­vää. Sil­ti he an­toi­vat näil­le kah­del­le nai­sel­le – jois­ta toi­nen oli puo­lik­si juu­ta­lai­nen – kes­kei­sen ase­man so­ta­työs­sä ja pal­kit­si­vat hei­dät so­ti­las­kun­nia­merk­ki rau­ta­ris­til­lä.

Mui­ta­kin il­mei­siä ris­ti­rii­tai­suuk­sia on. Han­na ei ol­lut puo­lu­een jä­sen, mut­ta hän oli kiih­keä nat­si, jo­ka pi­ti an­ti­se­mi­tis­ti­sen maa­il­man­ku­van­sa elä­män­sä lop­puun as­ti ei­kä kos­kaan tuo­min­nut nat­sien me­ne­tel­miä tai te­ko­ja. Sen si­jaan Me­lit­tan so­ta­työ oli nat­seil­le luul­ta­vas­ti ar­vok­kaam­paa, mut­ta hä­net lii­tet­tiin vuon­na 1944 Sak­san kuu­lui­sim­paan Hitlerin sa­la­mur­hay­ri­tyk­seen [jo­ta hä­nen lan­kon­sa, Claus ja Bert­hold von Stauf­fen­berg joh­ti­vat]. He oli­vat mo­lem­mat lois­ta­via len­tä­jiä, suu­ria isän­maa­nys­tä­viä ja us­ko­mat­to­man roh­kei­ta eri­lai­sin ta­voin, mut­ta he suh­tau­tui­vat nat­sien oh­jel­maan hy­vin eri ta­voin. Vii­me kä­des­sä vas­ta­koh­tai­suu­det hei­dän us­ko­muk­sis­saan, pää­tök­sis­sään ja teois­saan juu­ri te­ke­vät hei­dän ta­ri­nois­taan niin kieh­to­via ja tär­kei­tä.

CLA­RE MUL­LEYCla­re Mul­ley kir­joit­taa his­to­rial­li­sia teok­sia ja elä­mä­ker­to­ja. Hän on kir­joit­ta­nut mm. The Spy Who Lo­ved: The Sec­rets and Li­ves of Ch­ris­ti­ne Gran­vil­le ( Pan Mac­mil­lan, 2013) ja The Wo­man Who Sa­ved the Children: A Bio­grap­hy of Eglan­ty­ne Jebb (Oneworld, 2009) Cla­re Mul­ley, va­lo­ku­va otet­tu Lon­toos­sa. ”Mo­lem­mat nai­set oli­vat yl­pei­tä sak­sa­lai­sia isän­maa­nys­tä­viä, joil­la oli vah­va vel­vol­li­suu­den­tun­to. He kui­ten­kin omis­tau­tui­vat hy­vin eri­lai­sil­le asioil­le: Han­na uu­del­le nat­si­hal­lin­nol­le, Me­lit­ta pal­jon van­hem­mal­le aja­tuk­sel­le Sak­sas­ta”, hän sa­noo. Va­lo­ku­va: Fran Monks

Me­lit­ta Sc­hil­ler oh­jaa­mos­sa (oikealla). Hän luo­vi ylös­päin yh­des­sä nat­sien tär­keim­mis­tä il­mai­lu­tut­ki­mus­kes­kuk­sis­ta ja te­ki li­säk­si noin 1 500 syök­sy­pom­mi­tus­tes­tiä. ”Nä­mä tes­tit oli­vat ää­rim­mäi­sen vaa­ral­li­sia: len­tä­jät oli­vat suu­res­sa vaa­ras­sa pyör­tyä”, Cla­re Mul­ley sa­noo.

Hitlerin val­ky­riat, (The Wo­men Who Flew for Hit­ler: The True Sto­ry of Hit­ler’s Val­ky­ries), Clai­re Mul­ley (Li­ke, 2018).

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.