Hitlerin synk­kä karisma

Adolf Hit­ler oli pal­jon enem­män kuin pelk­kä hul­lu dik­taat­to­ri, Lau­rence Rees väit­tää.

Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa - - Sisältö -

Koin lä­hes apo­ka­lyp­ti­sen näyn, jo­ta en ole kos­kaan voi­nut unoh­taa. Maan ko­ko pin­ta näyt­ti le­vit­täy­ty­vän edes­sä­ni kuin pal­lon­puo­lis­ko, jo­ka äk­kiä hal­ke­aa au­ki kes­kel­tä, ja sii­tä pur­kau­tuu niin voi­ma­kas ve­si­suih­ku, et­tä se kos­ket­taa tai­vas­ta ja ra­vis­te­lee Maa­ta.

Le­ni Rie­fens­tahl, pro­pa­gan­da­fil­min Tah­don­rie­mu­voit­to oh­jaa­ja, ku­vai­lee Hitlerin pu­heen kuun­te­le­mis­ta.

Py­säh­dy het­kek­si ja ajat­te­le Adolf Hit­le­riä. Ku­vit­te­le hä­net mie­les­sä­si. Ke­net näet? Us­kon, et­tä näet hy­vin sa­man­lai­sen olen­non kuin Hitlerin hen­ki­lö­hah­mo elo­ku­vas­sa Pe­ri­ka­to (2004). Huu­ta­van, aggres­sii­vi­sen, ta­sa­pai­not­to­man mie­hen. Füh­re­riä elo­ku­vas­sa esit­tä­vä Hu­go Ganz huusi ja va­pi­si niin pal­jon, et­tä yh­des­tä fil­min avain­koh­tauk­sis­ta on tul­lut net­ti­mee­mi Ganzin rai­voa­mi­seen so­vi­te­tuil­la huu­mo­ri­teks­ti­tyk­sil­lä.

Mut­ta vaik­ka on tot­ta, et­tä Hit­ler oli lä­hes ka­dot­ta­nut jär­ken­sä vii­mei­si­nä päi­vi­nään, se ei ker­ro ko­ko ta­ri­naa. Li­säk­si tä­mä mie­li­ku­va pal­ve­lee har­ras­ta toi­vet­ta, jol­lais­ta us­kon useim­pien meis­tä sa­laa vaa­li­van. Ha­luam­me, et­tä Hit­ler oli­si ol­lut hul­lu, alus­ta lop­puun. Ha­luam­me, et­tä Hit­ler oli hul­lu, kos­ka se te­kee hä­nen hir­viö­mäi­sis­tä ri­kok­sis­taan – eri­tyi­ses­ti toi­sen maa­il­man­so­dan ai­ka­na – help­po­ja se­lit­tää.

Se on ihan yk­sin­ker­tais­ta, voim­me loh­du­tel­la it­seäm­me: Hit­ler oli hul­lu, jo­ka jo­ten­kin hyp­no­ti­soi mil­joo­nat ta­val­li­set sak­sa­lai­set te­ke­mään asioi­ta vas­toin pa­rem­paa tie­to­aan. No, hän ei ol­lut hul­lu, ei­kä hän hyp­no­ti­soi­nut ke­tään.

Hit­le­ris­tä tu­li Sak­san liit­to­kans­le­ri tam­mi­kuus­sa 1933 de­mok­ra­tian tie­tä. Suu­ri osa Sak­san elii­tis­tä – te­rä­viä, älyk­käi­tä ih­mi­siä – päät­ti tu­kea hän­tä. Mik­si he oli­si­vat tu­ke­neet mie­li­puol­ta? Ja Hitlerin ta­pa käyt­täy­tyä vuo­si­na 1930–1933 osoit­ti, et­tä hän oli tai­ta­va – mut­ta täy­sin häi­käi­le­mä­tön – po­lii­tik­ko. Hä­nen las­kel­moin­tin­sa sii­tä, mis­sä val­ta Sak­sas­sa to­del­la oli ja mi­ten par­hai­ten ma­ni­pu­loi­da ta­val­lis­ten sak­sa­lais­ten tun­tei­ta, oli ää­rim­mäi­sen tai­ta­vaa.

De­mok­raat­ti­set voi­tot

Hit­ler ke­rä­si li­säk­si val­ta­vas­ti täy­sin ai­toa tu­kea. Hä­nen nä­ke­myk­sen­sä oli­vat sa­man­lai­sia kuin val­ta­val­la osal­la Sak­san väes­tös­tä. Se on kä­sit­tä­mä­tön­tä, jos hy­väk­sym­me to­dek­si ku­vauk­sen Hit­le­ris­tä kar­ju­va­na mie­li­puo­le­na.

Olen teh­nyt do­ku­ment­tie­lo­ku­via ja kir­joit­ta­nut kir­jo­ja nat­seis­ta ja toi­ses­ta maa­il­man­so­das­ta nyt yli 25 vuo­den ajan ja ta­van­nut sa­to­ja ih­mi­siä, jot­ka eli­vät sii­hen ai­kaan – myös mo­nia, jot­ka oli­vat ol­leet hen­ki­lö­koh­tai­sis­sa te­ke­mi­sis­sä Adolf Hitlerin kans­sa. Ja hei­dän maa­laa­man­sa ku­va Füh­re­ris­tä on pal­jon mo­ni­sär­mäi­sem­pi ja vi­vah­teik­kaam­pi kuin Pe­ri­ka­don vaah­to­sui­nen hul­lu. Eri­tyi­ses­ti mo­net pu­hu­vat us­ko­mat­to­mas­ta ” ka­ris­mas­ta”, jo­ta he tun­si­vat Hit­le­ril­lä ole­van.

Esi­mer­kik­si Fri­do­lin von Spaun ta­pa­si Hitlerin nat­sien kan­nat­ta­jien päi­väl­li­sil­lä 1930-lu­vun alus­sa. Kun Spaun nä­ki Hitlerin tui­jot­ta­van hän­tä, hä­nes­tä tun­tui kuin tä­män sil­mät oli­si­vat näh­neet suo­raan hä­nen sy­vim­piin aja­tuk­siin­sa. Ja kun Hit­ler pi­ti kiin­ni Spau­nin tuo­lin sel­kä­no­jas­ta, Spaun tun­si ”vä­ri­nän vä­lit­ty­vän mi­nuun hä­nen sor­mis­taan. Mi­nä to­del­la tun­sin sen. Mut­ta se ei ol­lut her­mos­tol­lis­ta va­pi­naa. Tun­sin pi­kem­min­kin, et­tä tä­mä mies, tä­mä ruu­mis, on ai­noa vä­li­ne to­teut­taa suu­ri, kaik­ki­val­tias tah­to tääl­lä Maan pääl­lä. Mi­nus­ta se on ih­me.” Ja Emil Klein, jo­ka kuu­li Hitlerin pu­hu­van olut­tu­vas­sa Münc­he­nis­sä 1920-lu­vul­la, us­koo, et­tä Hit­le­ris­tä ”sä­tei­li sel­lais­ta ka­ris­maa, et­tä ih­mi­set us­koi­vat mi­tä ta­han­sa, mi­tä hän sa­noi.”

Spau­nin ja Klei­nin kal­tai­sil­ta sil­min­nä­ki­jöil­tä opim­me, et­tä karisma on en­nen kaik­kea yh­tey­den saa­mis­ta ih­mi­siin. Ku­kaan ei voi ol­la ka­ris­maat­ti­nen au­tiol­la saa­rel­la. Karisma syn­tyy suh­tees­sa. Sir Ne­vi­le Hen­der­son, Iso-bri­tan­nian suur­lä­het­ti­läs Ber­lii­nis­sä 1930-lu­vul­la, kir­joit­ti: ”Hitlerin me­nes­tys val­ta­kamp­pai­lus­sa joh­tui pal­jol­ti sii­tä, et­tä hän hei­jas­ti hei­dän [eli kan­nat­ta­jien­sa] ali­ta­juis­ta miel­tä ja ky­ke­ni il­mai­se­maan sa­noin, mi­tä tä­mä ali­ta­jui­nen mie­li tun­si ha­lua­van­sa.”

Nä­ke­myk­sen vah­vis­taa Kon­rad Hei­den, jo­ka kuu­li Hitlerin pu­hu­van mon­ta ker­taa 1920-lu­vul­la: ”Hä­nen pu­heen­sa ovat näi­den jouk­ko­jen sie­lun päi­vä­unel­ma... Pu­heet al­ka­vat ai­na pes­si­mis­ti­ses­ti ja päät­ty­vät rie­muk­kaa­seen pe­las­tuk­seen, voi­ton­rie­mui­seen on­nel­li­seen lop­puun; ne voi usein osoit­taa vää­räk­si jär­jel­lä, mut­ta ne nou­dat­ta­vat ali­ta­jun­nan pal­jon mah­ta­vam­paa lo­giik­kaa, jo­ta mi­kään ku­moa­mi­nen ei kos­ke­ta... Hit­ler on pu­hu­nut tä­män päi­vän mas­so­jen sa­nat­to­mas­ta ter­ro­ris­ta...”

Spau­nin ja Klei­nin kal­tai­set ih­mi­set oli­vat jo al­tis­tu­neet pi­tä­mään Hit­le­riä ka­ris­maat­ti­se­na, kos­ka he jo us­koi­vat suu­reen osaan Hitlerin aja­mis­ta po­liit­ti­sis­ta lin­jois­ta. Niin us­koi myös Al­bert Speer, jo­ka osal­lis­tui Hitlerin ko­kouk­seen en­sim­mäi­sen ker­ran 1930-lu­vun alus­sa: ”Olen täy­sin mel­kein fyy­si­sen in­nos­tuk­sen aal­lon lu­mois­sa, jo­ta tä­mä pu­hu­ja pi­ti yl­lä lausees­ta lausee­seen... Hit­ler ei lo­puk­si tun­tu­nut enää pu­hu­van va­kuut­taak­seen; hän näyt­ti pi­kem­min­kin tun­te­van, et­tä hän il­mai­si sen, mi­tä ylei­sö, nyt yh­te­näi­nen mas­sa, odot­ti hä­nel­tä.”

Mut­ta nii­hin, jot­ka ei­vät us­ko­neet hä­nen aja­maan­sa po­li­tiik­kaan, Hit­le­ril­lä ei ol­lut min­kään­lais­ta ka­ris­maat­tis­ta otet­ta. Esi­mer­kik­si Jo­sef Fel­der kau­his­tui kuun­nel­les­saan Hitlerin vi­ha­vuo­da­tus­ta juu­ta­lai­sia vas­taan: ”Kun läh­din ko­kouk­ses­ta, me ko­koon­nuim­me ryh­miin kes­kus­te­le­maan. Ja sa­noin ys­tä­väl­le­ni: 'Vai­ku­tel­ma­ni tuon pu­heen jäl­keen on, et­tä toi­von, et­tei tä­mä mies, Hit­ler, kos­kaan saa po­liit­tis­ta val­taa.' Me olim­me sii­tä kaik­ki sa­maa miel­tä.” Her­bert Rich­ter, en­sim­mäi­sen maa­il­man­so­dan ve­te­raa­ni, tör­mä­si Hit­le­riin kah­vi­las­sa Münc­he­nis­sä ja ” in­ho­sin hän­tä he­ti” hä­nen ” kar­hean ää­nen­sä” vuok­si ja kos­ka hän ” huu­dah­te­li to­del­la ää­rim­mäi­sen yk­sin­ker­tai­sia” po­liit­ti­sia aja­tuk­sia. Rich­ter pi­ti myös Hitlerin ul­ko­nä­köä ”ai­ka hul­lun­ku­ri­se­na has­sui­ne pik­ku viik­si­neen”, ja ”puis­tat­ta­va­na” ”ei­kä ihan nor­maa­li­na”.

Mut­ta jos Hit­ler sai kon­tak­tin ylei­söön­sä, hän ra­ken­si sen va­raan mo­nin eri ta­voin lu­jit­taak­seen ka­ris­maat­tis­ta yh­teyt­tään. Mi­kä olen­nai­sin­ta, Hit­ler oli ai­na var­ma ar­viois­taan. Hän ei kos­kaan il­mais­sut ylei­söl­leen epä­var­muut­ta mis­tään. Hän tun­si on­gel­mat, joit­ka Sak­sa koh­ta­si, ja hän sa­noi tie­tä­vän­sä rat­kai­sut. Hän esit­ti it­sen­sä li­säk­si san­ka­ri­hah­mo­na – yk­sin­ker­tai­se­na, roh­kea­na en­sim­mäi­sen maa­il­man­so­dan so­ti­laa­na – jo­ka ha­lusi tu­ki­joi­den­sa ”us­ko­van” hä­neen. Tä­män seu­rauk­se­na nat­sien tu­ki­jat maa­la­si­vat jo­pa rie­naa­via ver­tauk­sia Hit­le­ris­tä ja Jee­suk­ses­ta – mo­lem­mat oli­vat ol­leet kol­men­kym­me­nen seis­tes­sään ”saar­naa­mas­sa”, ja mo­lem­mat et­si­vät ”pe­las­tus­ta” kan­sal­leen.

Um­pi­ku­jas­sa

Mut­ta vuon­na 1928, yh­dek­sän vuot­ta sen jäl­keen, kun Hit­ler oli ol­lut en­sim­mäi­sen ker­ran te­ke­mi­sis­sä Sak­san työ­väen­puo­lu­een kans­sa – jos­ta tu­li Sak­san kan­sal­lis­so­sia­lis­ti­nen työ­väen­puo­lue, ly­hen­net­ty­nä nat­sit – ja seit­se­män vuot­ta sen jäl­keen, kun hä­nes­tä tu­li puo­lu­een joh­ta­ja, nat­si­puo­lue näyt­ti pol­ke­van pai­koil­laan Sak­san po­li­tii­kas­sa. Vuo­den 1928 vaa­leis­sa nat­sit sai­vat vain 2,6 % ää­nis­tä – jo­ten yli 97 % sak­sa­lai­sis­ta ää­nes­tä­jis­tä tor­jui sen ka­ris­maat­ti­sen ve­don, mi­tä Hit­le­ril­lä oli­kin. Oli sel­vää, et­tä Hit­ler epä­on­nis­tui­si, el­lei hän pys­tyi­si kos­ket­ta­maan sak­sa­lais­ten suur­ta mas­saa.

Tar­vit­tiin Wall St­ree­tin pörs­si­ro­mah­dus ja 1930-lu­vun alun an­ka­ra ta­lous­la­ma, en­nen kuin mil­joo­nat sak­sa­lai­set al­koi­vat tun­tea Hitlerin ve­to­voi­man. Yh­täk­kiä ih­mi­sil­le, ku­ten opis­ke­li­ja Jut­ta Rue­di­ge­ril­le, Hitlerin kut­su kan­sal­li­seen el­py­mi­seen al­koi tun­tua ”pe­las­tuk­sen tuo­jal­ta”. Niin suu­res­ti, et­tä vuon­na 1932 nat­sit oli­vat äk­kiä Sak­san suu­rin po­liit­ti­nen puo­lue. Mut­ta sit­ten Hit­ler ja nat­sit tun­tui­vat tör­mää­vän tii­li­muu­riin – pre­si­dent­ti Hin­den­bur­giin. Val­tio­sih­tee­ri Ot­to Meiss­ner ra­por­toi Hin­den­bur­gin sa­no­neen Hit­le­ril­le 13. elo­kuu­ta

En ol­lut näh­nyt mies­tä kos­kaan en­nen, ja siel­lä mi­nä is­tuin, muu­ka­lai­se­na muu­ka­lais­ten kes­kuu­des­sa. Näin mie­hen hie­man en­nen puol­tayö­tä hä­nen pu­hut­tu­aan kol­me tun­tia, li­ko­mär­kä­nä hies­tä, sä­deh­ti­vä­nä. Naa­pu­ri­ni us­koi näh­neen­sä ha­lo­ke­hän hä­nen pään­sä ym­pä­ril­lä ja ko­ke­neen­sa jo­ta­kin ta­van­omai­sen ylit­tä­vää.

Ju­lius St­reic­her, an­ti­se­mi­tis­ti­sen leh­den Derstür­mer jul­kai­si­ja, jo­ka kuu­li Hitlerin pu­hu­van 1920-lu­vun alus­sa. Hä­net te­loi­tet­tiin so­ta­ri­kok­sis­ta vuon­na 1946.

Olin usein sil­loi­sen ul­ko­mi­nis­te­ri St­re­se­man­nin seu­ras­sa. Hän oli li­be­raa­li, oi­keis­to­li­be­raa­li. Muis­tan oi­kein hy­vin. Oli hel­lun­tai 1929. Erää­nä il­ta­na St­re­se­mann al­koi pu­hua Hit­le­ris­tä ja sa­noi: ’Hän on Sak­san vaa­ral­li­sin mies. Hä­nel­lä on pa­ho­lai­sen pu­he­lah­jat. Hä­nel­lä on ai­nut­laa­tui­nen jouk­kop­sy­ko­lo­gi­nen vais­to. Kun mi­nä jään eläk­keel­le, läh­den mat­kus­ta­maan hal­ki Sak­san ja hank­kiu­dun eroon sii­tä mie­hes­tä.’ Pai­kal­la oli myös muu­ta­mia mie­hiä ul­ko­mi­nis­te­riös­tä. Me em­me ym­mär­tä­neet St­re­se­man­nia. Ky­syim­me: ’Se­kö pik­ku­puo­lue? An­na ka­ve­rin huu­del­la.’

Theo­dor Eschen­burg, sak­sa­lai­nen po­li­tii­kan­tut­ki­ja. St­re­se­mann kuo­li lo­ka­kuus­sa 1929, vain päi­viä en­nen Wall St­ree­tin pörs­si­ro­mah­dus­ta.

1932: ”Hän [Hin­den­burg] ei voi­nut pe­rus­tel­la Ju­ma­lan, oma­tun­ton­sa tai isän­maan­sa edes­sä ko­ko hal­li­tuk­sen ar­vo­val­lan an­ta­mis­ta yh­del­le puo­lu­eel­le, var­sin­kaan puo­lu­eel­le, jo­ka suh­tau­tui en­nak­ko­luu­loi­ses­ti ih­mi­siin, joi­den mie­li­pi­teet oli­vat eri­lai­sia kuin hei­dän oman­sa.”

Tä­nä kriit­ti­se­nä ajan­jak­so­na (Hin­den­bur­gin kiel­täy­ty­mi­ses­tä ai­na Hitlerin lo­pul­li­seen ni­mi­tyk­seen kans­le­rik­si tam­mi­kuus­sa 1933) kak­si eri­lais­ta kä­si­tys­tä Hitlerin ka­ris­mas­ta löy­si toi­sen­sa – ja Hit­le­ris­tä pal­jas­tui pro­ses­sis­sa ai­van toi­sen­lai­nen puo­li kuin Pe­ri­ka­don kuo­laa­va, epä­pä­te­vä po­lii­tik­ko. Hit­ler oli näi­den kuu­kausien ai­ka­na vai­kut­ta­vam­pi kuin kos­kaan sel­lai­sil­le omis­tau­tu­neil­le kan­nat­ta­jil­leen kuin Jo­seph. Hän kes­kus­te­li Hin­den­bur­gin kiel­täy­ty­mi­sen seu­rauk­sis­ta nat­si­kol­le­go­jen­sa kans­sa elo­kuus­sa 1932. ”Hitlerin her­mot pi­tä­vät”, Goeb­bels ra­por­toi päi­vä­kir­jaan­sa. ”Hän on näi­den ma­si­noin­tien ylä­puo­lel­la. Jo­ten mi­nä ra­kas­tan hän­tä.” Hit­ler uh­kui var­muut­ta, et­tä kaik­ki kään­tyi­si hy­vin, ja sa­noi jou­lu­kuus­sa 1932 ai­ko­van­sa yhä odot­taa, kun­nes kans­le­rin vir­kaa tar­jot­tai­siin hä­nel­le. Hän lu­pa­si: ”Se päi­vä tu­lee – se on luul­ta­vas­ti lä­hem­pä­nä kuin us­kom­me­kaan.” Me­nes­tys riip­pui ”yh­te­näi­syy­des­täm­me ja hor­ju­mat­to­mas­ta us­kos­tam­me voit­toon; se riip­puu mei­dän joh­dos­tam­me”.

Mys­ti­nen mes­sias

Mut­ta Hitlerin kan­nat­ta­jien pais­ta­tel­les­sa hä­nen ve­to­voi­mas­saan, Sak­san kans­le­rin, Franz von Pa­pe­nin, oli vai­kea näh­dä, mis­tä ko­ko hä­ly nousi. Von Pa­pen myön­si Münc­he­nis­sä lo­ka­kuus­sa 1932, et­tei Hit­ler ol­lut kuin ”ta­val­li­nen po­lii­tik­ko”, ei­kä nat­si­lii­ke ol­lut kuin ”ta­val­li­nen” po­liit­ti­nen puo­lue. Hän pu­hui nat­si­puo­lu­ees­ta ”po­liit­ti­se­na alu­ee­na” jon­ka kan­nat­ta­jat har­joit­ti­vat ”mys­tis­tä mes­si­aa­nis­ta us­koa” Hit­le­riin. Mut­ta myön­täes­sään, et­tä mil­joo­nat sak­sa­lai­set nyt nä­ki­vät Hitlerin ”mys­ti­se­nä mes­si­aa­na”, von Pa­pen it­se oli im­muu­ni Hitlerin ka­ris­mal­le. Ta­va­tes­saan Hitlerin en­si ker­ran ke­säl­lä 1932 hän pi­ti tä­tä ”mer­kil­li­sen mi­tään­sa­no­mat­to­ma­na”. Hit­ler ei

Hän näyt­ti tien, ai­noan jäl­jel­lä ole­van his­to­rian tu­ho­tuil­le kan­soil­le, uu­den, tui­man alun sy­vim­mis­tä poh­ja­mu­dis­ta roh­keu­den, us­kon, toi­min­ta­val­miu­den, ko­van työn ja omis­tau­tu­mi­sen kaut­ta koh­ti suur­ta, kir­kas­ta, yh­teis­tä pää­mää­rää...

Hans Frank , jo­ka kuu­li Hit­ler pu­hu­van vuon­na 1920 ja jos­ta tu­li myö­hem­min joh­ta­va nat­si. Hä­net te­loi­tet­tiin so­ta­ri­kok­sis­ta vuon­na 1946

tul­lut ”up­see­rien luo­kas­ta” ja vai­kut­ti von Pa­pe­nis­ta ”täy­del­li­sel­tä pik­ku­por­va­ril­ta pik­ku viik­si­neen ja omi­tui­si­ne kam­pauk­si­neen”. Yh­tä tor­ju­vas­ti suh­tau­tui pre­si­dent­ti Hin­den­burg, jo­ka sa­noi Hit­le­riä ” böö­mi­läis­korpraa­lik­si”.

Sit­ten, mar­ras­kuun 1932 vaa­leis­sa, nat­sien ää­nio­suus pu­to­si 4 pro­sent­tiyk­sik­köä 33 pro­sent­tiin, kun kom­mu­nis­ti­puo­lu­een osuus kas­voi 2 mil­joo­nal­la ää­nel­lä. Näyt­ti sil­tä, et­tä nat­sien kan­na­tus oli ohit­ta­nut huip­pun­sa. Mut­ta Sak­san eliit­ti oli enem­män huo­lis­saan kom­mu­nis­min vaa­rois­ta kuin nat­sis­min. Il­man nat­se­ja jos­sa­kin muo­dos­sa mu­ka­na au­to­ri­tää­ri­ses­sä hal­li­tuk­ses­sa, jo­ka huo­leh­ti­si kom­mu­nis­mis­ta mie­lel­lään, muu­tok­sel­le ei saa­tai­si man­daat­tia kan­na­tuk­ses­ta.

Hit­ler ei edel­leen­kään teh­nyt vai­ku­tus­ta pre­si­dent­ti Hin­den­bur­giin, mut­ta tä­mä al­koi nyt näh­dä Hitlerin mah­dol­li­se­na kans­le­ri­na. Ja pre­si­den­tin syyt muut­taa mie­len­sä oli­vat täy­sin prag­maat­ti­set. Tär­kein oli von Pa­pe­nin tar­jous ryh­tyä va­ra­kans­le­rik­si. Hän tar­jou­tui toi­mi­maan Hitlerin va­ra­kans­le­ri­na hal­li­tuk­ses­sa, jos­sa nat­seil­le an­net­tai­siin vain vä­hem­mis­tö­osuus sal­kuis­ta. Sit­ten oli Hin­den­bur­gin ikä – hän täyt­ti 85 jou­lu­kuus­sa 1932 (ja kuo­li­si 18 kuu­kaut­ta myö­hem­min). ”Hän tun­si ikän­sä”, sa­noi val­tio­päi­väe­dus­ta­jak­si 1932 va­lit­tu Jo­sef Fel­der. ”Ja hän ym­mär­si, et­tä hä­nes­tä oli tu­los­sa fyy­si­ses­ti hei­kom­pi, hy­vin pal­jon hei­kom­pi.” Hän jak­soi tus­kin enää kan­taa mar­sal­kan­sau­vaan­sa.” Hin­den­bur­gin poi­ka Os­kar kan­nat­ti myös aja­tus­ta Hit­le­ris­tä kans­le­ri­na ja von Pa­pe­nis­ta va­ra­kans­le­ri­na, ja hän myös vai­kut­ti isään­sä.

Ja sit­ten tu­li Hitlerin mes­ta­ril­li­nen ve­to. Hän ym­mär­si pa­rem­min kuin lä­hes ku­kaan ajoi­tuk­sen mer­ki­tyk­sen kai­kes­sa po­liit­ti­ses­sa pää­tök­sen­teos­sa, ja hän mää­rä­si nyt nat­sit yli­mi­toi­te­tul­ta vai­kut­ta­vaan jät­ti­pon­nis­tuk­seen pie­nen Lip­peDet­mol­din osa­val­tion alue­vaa­leis­sa 15. tam­mi­kuu­ta 1933. Tak­tiik­ka toi­mi. Kun tu­lok­set jul­kis­tet­tiin, nat­sien ää­nio­suus oli kas­va­nut noin 20 pro­sen­til­la – 33 000 ää­nes­tä 39 000:een. Näyt­ti sil­tä, et­tä nat­sit pys­tyi­vät yhä li­sää­mään kan­na­tus­taan.

Il­ta­päi­väl­lä sun­nun­tai­na 29. tam­mi­kuu­ta 1933 Hin­den­burg suos­tui ni­mit­tä­mään Hitlerin kans­le­rik­si ja von Pa­pe­nin va­ra­kans­le­rik­si, ja mie­het as­tui­vat vir­kaan seu­raa­va­na päi­vä­nä. Jo­seph Fel­der muis­te­li: ”Me us­koim­me voi­vam­me sil­ti hal­li­ta hän­tä [Hit­le­riä] par­la­men­tin kaut­ta – täyt­tä hul­luut­ta.”

Hitlerin kan­nat­ta­jil­le, ku­ten Rein­hard Spitzyl­le het­ki oli merk­ki de­mok­ra­tian lop­pu­mi­ses­ta Sak­sas­sa. Se ilah­dut­ti hän­tä. ”En ole kos­kaan ol­lut de­mok­raat­ti”, Spitzy sa­noi. ”Us­kon, et­tä maa­ta pi­täi­si hal­li­ta kuin isoa yh­tiö­tä. Se tar­koit­taa jon­kin­lais­ta asian­tun­ti­joi­den neu­vos­toa ja niin edel­leen, mut­ta mi­nä en us­ko­nut par­la­men­tin osaan. Kun meil­lä oli hir­vit­tä­vä krii­si, ku­ten ta­lous­krii­si, ja näl­kää ja työt­tö­myyt­tä, sel­lai­sel­la het­kel­lä me kai­pa­sim­me uut­ta pää­joh­ta­jaa, niin kuin suu­ryh­tiöis­sä ta­pah­tuu. Mies et­si­tään, ja hä­nen on pan­ta­va ko­ko hom­ma ka­saan.”

Hitlerin kan­nat­ta­jil­le tä­mä oli sii­hen men­nes­sä vah­vin to­dis­te hä­nen val­las­taan ka­ris­maat­ti­se­na joh­ta­ja­na. Kun oli näyt­tä­nyt mah­dot­to­mal­ta, et­tä hä­nes­tä voi­si tul­la kans­le­ri, hän oli pyy­tä­nyt hei­tä us­ko­maan. Ja nyt hän oli kans­le­ri. Kun hän­tä myö­hem­min saa­tet­tiin epäil­lä, mo­net kat­soi­vat taak­se­päin tä­hän het­keen ja muis­ti­vat, et­tä hän oli ol­lut oi­keas­sa ja he vää­räs­sä. Nyt he luot­ti­vat hä­neen. Kun hän pyy­si hei­tä jäl­leen us­ko­maan, he kuun­te­li­vat. Von Pa­pen sai puo­les­taan pian huo­ma­ta, et­tä hän oli teh­nyt yh­den his­to­rian näyt­tä­vim­mis­tä po­liit­ti­sis­ta vir­hear­viois­ta. (Hän ero­si vi­ras­taan si­vu­rai­teel­le jou­dut­tu­aan, ja hä­nes­tä teh­tiin Itä­val­lan suur­lä­het­ti­läs.)

Opim­me mie­les­tä­ni mon­ta­kin tär­ke­ää asi­aa ta­ri­nas­ta Hitlerin ni­mi­tyk­ses­tä Sak­san kans­le­rik­si tam­mi­kuus­sa 1933. Saam­me näh­dä, et­tä Hit­ler oli vais­to­mai­nen ja ää­rim­mäi­sen voi­ma­kas po­lii­tik­ko – va­lo­vuo­sien pääs­sä Pe­ri­ka­don mur­tu­nees­ta, se­ko­päi­ses­tä mie­hes­tä. Ja en­nen kaik­kea näem­me olo­suh­tei­den val­lan muut­taa ih­mis­ten kä­si­tys­tä. Hit­ler tor­jut­tiin mar­gi­naa­li-il­miö­nä vuon­na 1928, mut­ta 1933 mil­joo­nat ylis­ti­vät hän­tä. Hit­ler ei ol­lut muut­tu­nut, vaan ti­lan­ne. Ta­lous­ka­ta­stro­fi sai sak­sa­lai­set suu­rin jou­koin et­si­mään ”pe­las­ta­jaa”.

Kun kat­se­lem­me Eu­roo­pan ta­lous­ke­hi­tys­tä tä­nään, his­to­rias­ta tus­kin löy­tyy sen suu­rem­paa va­roi­tus­ta.

Lau­rence Rees on tun­nus­tet­tu his­to­rioit­si­ja ja do­ku­ment­tioh­jaa­ja. Hän on eri­kois­tu­nut toi­seen maa­il­man­so­taan ja kol­man­teen val­ta­kun­taan.

AI­HEES­TA LI­SÄÄ KIRJA

E Hit­ler’s Cha­ris­ma: Lea­ding Mil­lions In­to the Abyss, Lau­rence Rees ( Vin­ta­ge, 2014).

Mi­tät­tö­min pik­ku­rak­ki, jon­ka olen näh­nyt.

Pää­mi­nis­te­ri Ne­vil­le Cham­ber­lain ku­vaa Hit­le­riä kir­jees­sä si­sa­rel­leen, 1938.

Huo­mion kes­ki­pis­te Hit­ler pu­huu, ja ih­mi­set kuun­te­le­vat Brau­nes Hausis­sa, Münc­he­nis­sä, n. 1930. ”Hä­nen las­kel­moin­tin­sa… mi­ten par­hai­ten ma­ni­pu­loi­da ta­val­lis­ten sak­sa­lais­ten tun­tei­ta, oli hy­vin so­fis­ti­koi­tu­nut­ta,” Lau­rence Rees sa­noo.

Val­lan­ta­voit­te­li­ja AL­LA: Hit­le­ris­tä tu­li kans­le­ri Paul von Hin­den­bur­gin pre­si­dent­ti­kau­del­la (ku­vas­sa vasemmalla) 1933 OIKEALLA: Franz von Pa­pen, it­se­kin Sak­san en­ti­nen kans­le­ri, us­koi et­tä nat­sien joh­ta­ja oli val­vot­ta­vis­sa, jos hä­nes­tä teh­täi­siin kans­le­ri.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.