Adolf Hitlerin pit­kä var­jo

Ian Kers­haw tut­kii nat­si­joh­ta­jan yhä kieh­to­vaa ar­voi­tus­ta.

Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa - - Sisältö - Sir Ian Kers­haw

...ke­tään muu­ta dik­taat­to­ria. Mut­ta mik­si? Il­mei­sin vas­taus näyt­tää sel­viöl­tä: Hit­ler oli tär­kein toi­mi­ja ää­rim­mäi­sen tu­hoi­sas­sa so­das­sa ja kam­mot­ta­vim­mas­sa kan­san­mur­has­sa, jon­ka maa­il­ma on tois­tai­sek­si näh­nyt. Sii­nä on to­ki tar­peek­si syy­tä pi­tää mie­les­sä hä­nen ver­taan­sa vail­la ole­va vai­ku­tuk­sen­sa maa­il­man his­to­ri­aan. Se se­lit­tää myös suu­ren osan sii­tä, mik­si Hit­le­ris­tä on luul­ta­vas­ti kir­joi­tet­tu enem­män kuin ke­nes­tä­kään muus­ta his­to­rial­li­ses­ta hen­ki­lös­tä – Jee­sus­ta eh­kä lu­kuun ot­ta­mas­sa.

Hitlerin en­si­si­jai­nen vas­tuu nat­si­hal­lin­non ko­los­saa­li­ses­ta epäin­hi­mil­li­syy­des­tä he­rät­tää tie­tys­ti seu­raa­van ky­sy­myk­sen: mil­lai­nen ih­mi­nen pys­tyy sel­lai­seen kä­sit­tä­mät­tö­mään jul­muu­teen? Mut­ta meil­le ei tun­nu ole­van yh­tä tär­ke­ää vas­ta­ta tä­hän ky­sy­myk­seen Sta­li­nin tai Maon suh­teen, jot­ka mo­lem­mat oli­vat myös vas­tuus­sa mil­joo­nien kuo­le­mas­ta. Ei­vät­kä he myös­kään he­rä­tä meis­sä lä­hi­main­kaan sel­lais­ta yhä elä­vää mie­len­kiin­toa kuin Hitlerin luon­teen yk­si­tyis­koh­dat.

Sain sel­keän näy­tön täs­tä ma­kaa­be­ris­ta kiin­nos­tuk­ses­ta lu­kies­sa­ni kir­jei­tä, joi­ta sain Hit­ler-elä­mä­ker­ta­ni kah­den osan il­mes­ty­mi­sen jäl­keen (1998 ja 2000). Hul­lun­ku­ri­sem­mis­sa kir­jeis­sä ky­syt­tiin, joi­ko Hit­ler To­ka­ji-vii­niä häis­sään Eva Brau­nin kans­sa vain tun­te­ja en­nen hei­dän yh­teis­tä it­se­mur­haan­sa vuon­na 1945. Mel­ko var­mas­ti ei – mut­ta mi­tä vä­liä sil­lä oli­si ol­lut, jos hän oli­si?

Toi­nen kir­joit­ta­ja eh­dot­ti, et­tä Hit­ler oli brit­tien ku­nin­kaal­li­sen per­heen jäl­ke­läi­nen, ja väit­ti hä­nen kor­vien­sa ol­leen mi­toil­taan täs­mäl­leen sa­man­lai­set kuin prins­si Joh­nil­la, Yr­jö V:n ja ku­nin­ga­tar Ma­ryn po­jal­la. Uu­ti­sank­ka Hitlerin vie­rai­lus­ta Li­ver­poo­lis­sa vuon­na 1912 (ei ta­pah­tu­nut) pa­laa yhä uu­del­leen jul­ki­suu­teen, vaik­ka se on ai­na ku­mot­tu. Ja draa­ma Ber­lii­nin bunk­ke­ris­sa lo­pun tul­les­sa on luo­nut oman tai­kan­sa; kuo­le­man yk­si­tyis­koh­dat kiin­nos­ta­vat mei­tä enem­män kuin ke­nen­kään toi­sen mo­der­nin ajan hir­mu­val­ti­aan.

Sta­lin kiel­täy­tyi vai­no­har­hai­ses­ti us­ko­mas­ta, et­tä Hit­ler oli kuol­lut (vaik­ka neu­vos­to­liit­to­lai­set oli­vat esi­tel­leet si­ka­rias­kis­sa pa­la­sen leu­ka­luu­ta, jo­ka voi­tiin to­den­taa ole­van Hitlerin), ja tä­mä tuot­ti mys­tee­riä sin­ne, mis­sä si­tä ei ol­lut ja he­rät­ti sit­kei­tä hu­hu­ja, et­tä hen­get oli­vat jo­ten­kin lo­pun koit­taes­sa loih­ti­neet Hitlerin ja Eva Brau­nin Ete­läA­me­rik­kaan. Sain run­saas­ti ky­sy­myk­siä Hitlerin fyy­si­sis­tä tai psyyk­ki­sis­tä sai­rauk­sis­ta se­kä eri­lai­sia ar­vioi­ta mah­dol­li­sis­ta diag­noo­seis­ta. Ää­neen­lausu­ma­ton aja­tus oli, et­tä jos sel­lai­sen sai­rau­den voi­si au­kot­to­mas­ti to­dis­taa (ei voi), se riit­täi­si se­lit­tä­mään maa­il­man­so­dan ja kan­san­mur­han; et­tä jos Hit­ler voi­tai­siin to­dis­taa hul­luk­si, se se­lit­täi­si jo­ten­kin mil­joo­nien jär­jis­sään ole­vien ih­mis­ten teot; ih­mis­ten jot­ka kui­ten­kin käy­tän­nös­sä in­nok­kaas­ti to­teut­ti­vat hä­nen aja­tuk­sen­sa.

Jos jot­kin näis­tä esi­mer­keis­tä ovat­kin yk­si­se­lit­tei­ses­ti ab­sur­de­ja, ne ker­to­vat jo­ta­kin yhä elä­väs­tä kiin­nos­tuk­ses­tam­me Hit­le­riä koh­taan. Tä­mä ker­too osit­tain his­to­rian ”suur­mies”-ajat­te­lus­ta; se suo Hit­le­ril­le erään­lais­ta ” kiel­teis­tä suu­ruut­ta”, ku­ten jot­kut tul­kit­si­jat ovat teh­neet. Jot­kut yk­si­löt – jois­ta Hit­ler kiis­tat­ta on yk­si – ovat ol­leet mer­kit­tä­viä his­to­rian muok­kaa­jia, mit­kä olo­suh­teet ja hen­ki­lös­tä riip­pu­mat­to­mat te­ki­jät tä­män vai­ku­tuk­sen sit­ten mah­dol­lis­ti­vat­kin. Mut­ta jat­ku­va kiin­nos­tus Hit­le­riä koh­taan on hui­keas­ti suu­rem­paa kuin ta­van­omai­nen kiin­nos­tus his­to­rian mui­ta vai­ku­tus­val­tai­sia hah­mo­ja koh­taan.

Tä­mä joh­tuu jos­sa­kin mää­rin jat­ku­vas­ta häm­mäs­tyk­ses­täm­me ta­ri­naa koh­taan, jol­le ei löy­dy ver­taa mo­der­nis­sa his­to­rias­sa. Hit­le­ris­sä näem­me ih­mi­sen, jo­ka oli en­sim­mäi­set 30 vuot­ta elä­mäs­tään täy­sin tun­te­ma­ton, vail­la kou­lu­tus­ta, pä­te­vyyt­tä, so­ti­laal­lis­ta joh­ta­juut­ta tai per­he­si­tei­tä. Mut­ta seu­raa­vi­na 25 vuo­te­na en­nen kuo­le­maan­sa hä­nen on­nis­tui ke­rä­tä it­sel­leen täy­del­li­nen val­ta yh­des­sä maa­il­man ke­hit­ty­neim­mis­tä, si­vis­ty­neim­mis­tä val­tiois­ta. Hän jat­koi syök­se­mäl­lä Eu­roo­pan ja maa­il­man so­taan, jo­ka vaa­ti yli 50 mil­joo­nan ih­mi­sen hen­gen, liet­so­mal­la kan­san­mur­haa 11 mil­joo­nan juu­ta­lai­sen tu­hoa­mi­sek­si vain hei­dän et­ni­sen taus­tan­sa vuok­si, ja riis­tä­mäl­lä sit­ten oman hen­ken­sä vi­hol­li­nen mel­kein kir­jai­mel­li­ses­ti ovel­laan, maa rau­nioi­na ja vi­hol­lis­jouk­ko­jen mie­hit­tä­mä­nä ja Eu­roo­pan man­ner rau­nioi­na.

Et­sim­me vas­tauk­sia hen­ki­lö­koh­tai­ses­ta per­soo­nal­li­suu­des­ta, jo­ka oli­si sa­maa mit­ta­luok­kaa kuin hä­nen val­ta­va vai­ku­tuk­sen­sa, ot­teen­sa suu­res­ta osas­ta Sak­san väes­tös­tä, hä­nen käyt­tä­män­sä val­ta, hä­nen tuot­ta­man­sa tu­ho –

Adolf Hit­le­ril­lä on ai­nut­laa­tui­nen paik­ka his­to­rias­sa. Kun hä­nen syn­ty­mäs­tään pie­nes­sä itä­val­ta­lai­ses­sa Brau­nau am In­nin kau­pun­gis­sa 20. huh­ti­kuu­ta 1889 on nyt ku­lu­nut lä­hes 130 vuot­ta, nat­si­joh­ta­jan var­jo maa­il­man yl­lä on yhä pit­kä. Tun­nem­me sit­keäs­ti suu­rem­paa kiin­nos­tus­ta hän­tä koh­taan kuin...

mut­tem­me löy­dä nii­tä. Em­me näe mi­tään hä­nen ou­dos­sa per­soo­nal­li­suu­des­saan, hä­nen vas­ten­mie­li­sis­tä ideois­taan pu­hu­mat­ta­kaan, mi­kä se­lit­täi­si niin ai­nut­laa­tui­sen tu­hoi­san his­to­rial­li­sen vai­ku­tuk­sen. Hit­ler py­syy tun­te­mat­to­ma­na.

Tä­mä joh­tuu osak­si sii­tä, et­tä hän it­se ruok­ki mys­tee­rin tun­tua; hän ei edes an­ta­nut va­lo­ku­va­ta it­se­ään en­nen vuot­ta 1923. Hä­nen ou­to ul­ko­nä­kön­sä syn­nyt­ti oman­lais­taan mie­len­kiin­toa Münc­he­nin 1920-lu­vun ylem­pien pii­rien sa­lon­geis­sa. Hän oli hy­vin tie­toi­nen jul­ki­sen ku­van mer­ki­tyk­ses­tä kau­an en­nen kuin hä­nes­tä tu­li po­liit­ti­nen hah­mo. Hä­nen vas­tus­ta­jan­sa pilk­ka­si­vat hän­tä, mut­ta ta­va­ra­merk­ki­viik­set oli­vat juu­ri si­tä – tar­koi­tuk­sel­li­nen erot­tu­va piir­re.

Pro­pa­gan­da­vyö­ry­tys vä­rit­ti ar­voi­tuk­sel­lis­ta au­raa jo mat­kal­la val­taan, ja var­sin­kin Sak­san joh­ta­jak­si tu­lon jäl­keen vuon­na 1933. Hä­nen ”ho­vi­ku­vaa­jan­sa” Hein­rich Hoff­mann tuot­ti sar­jan myyn­ti­me­nes­tys­kir­jo­ja ku­vis­ta, jot­ka po­pu­la­ri­soi­vat mys­tee­rin tun­tua. Ne pyr­ki­vät näyt­tä­mään Hitlerin kan­san mie­he­nä ja sa­mal­la ne­rok­kaa­na po­liit­ti­se­na fi­lo­so­fi­na yl­häi­ses­sä eris­ty­nei­syy­des­sä hä­nen alp­pi­hu­vi­laan­sa ym­pä­röi­vien vuor­ten kes­kel­lä Berch­tes­ga­de­nin kau­pun­gin lä­hel­lä Bai­je­ris­sa hä­nen poh­dis­kel­les­saan Sak­san tu­le­vai­suut­ta ja kan­taes­sa omil­la har­teil­laan ko­ko vas­tuun taa­kan.

Hit­ler var­mis­ti it­se, et­tä hä­nen vi­hol­li­sen­sa pys­tyi­vät tuot­ta­maan hy­vin vä­hän ma­te­ri­aa­lia, jo­ka haas­tai­si tai mu­ren­tai­si hä­nen ra­ken­ta­maan­sa ku­vaa san­ka­ril­li­ses­ta ne­ros­ta. Ges­ta­po et­si ja tu­ho­si kaik­ki do­ku­men­tit, jot­ka löy­si hä­nen var­hai­ses­ta elä­mäs­tään; suu­ri osa sii­tä, mi­tä tie­däm­me hä­nen ajas­taan Linzis­sä tai Wie­nis­sä en­nen en­sim­mäis­tä maa­il­man­so­taa riip­puu it­se asias­sa pal­jon joi­den­kin hä­net koh­tuul­li­sen hy­vin tun­te­nei­den ih­mis­ten mah­dol­li­ses­ti vä­rit­ty­neis­tä muis­ti­ku­vis­ta.

Jäl­jel­lä on vain frag­men­taa­ri­sia to­dis­tei­ta ha­vain­nol­lis­ta­mas­sa tär­ke­ää ke­hit­ty­mi­sen ai­kaa: muu­ta­ma säi­ly­nyt en­sim­mäi­sen maa­il­man­so­dan ai­kai­nen kir­je, joi­ta­kin vi­ral­li­sia so­ti­la­sar­kis­to­ja, ja ai­ka­lais­to­ve­rei­den hä­nen myö­hem­män mai­neen­sa vää­ris­tä­miä muis­to­ja. Hit­le­ris­tä it­ses­tään on säi­ly­nyt tus­kin mi­tään hen­ki­lö­koh­tai­sia kir­jei­tä tai muis­toe­si­nei­tä, kos­ka hän mää­rä­si ne kaik­ki tu­hot­ta­vak­si juu­ri en­nen kuo­le­maan­sa. Hän pi­ti jo­pa ra­kas­ta­jat­ta­ren­sa sa­lai­suu­te­na. Eva Brau­nin ni­mi oli en­nen kol­man­nen val­ta­kun­nan tu­hoa tun­te­ma­ton lä­hes kai­kil­le sak­sa­lai­sil­le Hitlerin si­sä­pii­rin ul­ko­puo­lel­la. Se näyt­tää, mi­ten hy­vin hän on­nis­tui eris­tä­mään yk­si­tyi­sen elin­pii­rin­sä jul­ki­ses­ta elä­mäs­tään – ja ai­ka­kau­del­la en­nen kaik­kial­le tun­keu­tu­via 24/7 te­le­vi­sio­uu­ti­sia ja so­si­aa­li­sia ver­kos­to­ja hän pys­tyi pi­tä­mään ne eril­lään lop­puun as­ti .

Hit­ler ra­ken­si tar­koi­tuk­sel­la etäi­syy­den muu­rin, jon­ka lä­pi vain har­vat pää­si­vät. Hä­nel­lä oli tus­kin lain­kaan lä­hei­siä tai ai­to­ja hen­ki­lö­koh­tai­sia ys­tä­viä. Tar­ve yl­lä­pi­tää ima­goa tu­kah­dut­ti kai­ken ha­lun ren­tou­tua. Jos­kus hän vä­läyt­ti luon­teen­sa in­hi­mil­lis­tä puol­ta: esi­mer­kik­si leik­kies­sään Goeb­bel­sin las­ten kans­sa; kiih­keäs­sä rak­kau­des­saan Wag­ne­rin musiik­kiin, jo­ta hän ju­lis­ti vie­rai­luil­laan Wag­ne­rin klaa­nin luo­na Bay­reut­his­sa; tai pu­re­val­la mi­mii­kal­laan, mil­loin hän oli ta­val­lis­ten pii­rien­sä seu­ras­sa hu­vi­lal­laan Ober­salz­ber­gis­sa Berch­tes­ga­de­nin lä­hel­lä. Mut­ta hän oli erin­omai­nen näyt­te­li­jä, jo­ka pys­tyi esit­tä­mään mo­nen­lai­sia roo­le­ja kos­kaan to­del­la pu­dot­ta­mat­ta joh­ta­jan jul­ki­si­vu­aan.

Yk­si­tyi­se­lä­mäs­sä Hit­le­riä ym­pä­röi jouk­ko pä­te­viä hen­ki­lö­kul­tin mes­ta­rei­ta: hä­nen ta­val­li­seen saat­tu­ee­seen­sa kuu­lui­vat ai­na läs­nä ole­va or­ga­ni­soi­ja ja pal­ve­li­ja Mar­tin Bor­mann, ad­ju­tan­tit ja mies­pal­ve­li­jat; sih­tee­rit; lä­hei­set puo­lue­to­ve­rit ja hei­dän vai­mon­sa; pa­ri suo­sik­kia, ku­ten pro­pa­gan­da­mi­nis­te­ri Jo­seph Goeb­bels ja tä­män vai­mo Mag­da, se­kä ark­ki­teh­ti Al­bert Speer. He oli­vat pal­jon lä­hei­sis­sä te­ke­mi­sis­sä Hitlerin kans­sa, mut­ta vaik­ka he, ja var­sin­kin Goeb­bels, pys­tyi­vät kriit­ti­seen ar­vioon, he pi­ti­vät pa­rem­pa­na niel­lä kri­tiik­kin­sä ja imar­rel­la. Hitlerin ”saa­vu­tuk­sia” suu­ren­nel­tiin.

Eri­tyi­ses­ti hä­nen ”vi­sion­sa” tun­tui­vat ole­van ver­taan­sa vail­la. Edes Hitlerin Ober­salz­ber­gin ko­dis­sa, Berg­ho­fis­sa, hä­nen läs­nä ol­les­saan ei käy­ty to­del­li­sia kes­kus­te­lu­ja. Kun Hit­ler pu­hui, kaik­ki kuun­te­li­vat. Ku­kaan ei yrit­tä­nyt kiis­tää hä­nen sa­no­jaan tai aloit­taa ai­toa väit­te­lyä. Oli­pa Füh­re­rin ylei­sö hal­tioi­tu­neen lu­mou­tu­nut tai pit­käs­ty­nyt (se oli usein kuul­lut sa­man­lai­sia esi­tyk­siä mon­ta ker­taa ai­kai­sem­min­kin), hä­nen ne­rout­taan ei kos­kaan ky­see­na­lais­tet­tu.

Hit­le­ril­tä ei puut­tu­nut ky­kyä tai tie­toa. Hän oli tie­tys­ti mes­ta­ril­li­nen kan­san­kii­hot­ta­ja – se oli poh­ja hä­nen hal­lit­se­val­le ase­mal­leen nat­si­puo­lu­een al­ku­vai­heis­sa. Pa­rem­min kuin ku­kaan ai­kan­sa sak­sa­lai­nen po­lii­tik­ko hän pu­hui kie­lel­lä, jo­ka an­toi ää­nen hä­nen ylei­sön­sä vi­hal­le ja en­nak­ko­luu­loil­le. Se toi­mi, kos­ka vies­ti oli se­kä yk­sin­ker­tai­nen et­tä ra­di­kaa­li – ja kos­ka se ei ol­lut neu­vo­nan­ta­jien ja ta­ka­huo­ne­lob­ba­rei­den vä­ki­näi­nen tuo­te, vaan ker­toi pi­kem­min­kin hä­nen omas­ta pa­la­vas­ta vi­has­taan. Hän kir­joit­ti omat pu­heen­sa ja pa­nos­ti pal­jon esit­tä­mi­seen. Ne ei­vät suin­kaan ol­leet rai­voa­mis­ta, ne so­vi­tet­tiin tar­kas­ti ylei­sön mie­lia­loi­hin hä­nen pe­la­tes­saan tai­ta­vas­ti re­to­riik­kan­sa he­rät­tä­mil­lä tun­teil­la.

Hän myös lu­ki pal­jon, jos­kin pin­nal­li­ses­ti ja en­nen kaik­kea vah­vis­taak­seen omia en­nak­ko­luu­lo­jaan. Erin­omai­sen muis­ti aut­toi hän­tä pi­tä­mään mie­les­sään tie­toa mo­nis­ta ai­heis­ta. Tä­mä te­ki vai­ku­tuk­sen pait­si hä­nen lä­hi­pii­riin­sä ja mui­hin, jot­ka oli­vat jo vas­taa­not­ta­vai­sia hä­nen vies­til­leen, myös ko­ke­nei­siin mi­nis­te­rei­hin ja ul­ko­val­to­jen diplo­maat­tei­hin, jot­ka yl­lät­tyi­vät hä­nen yk­si­tyis­koh­tai­ses­ta pa­neu­tu­mi­ses­taan mo­ni­mut­kai­seen tie­do­nan­toon, se­kä so­ti­las­joh­ta­jiin, joi­ta pa­rem­min hän tun­si asei­den tai nii­den toi­min­ta­pe­ri­aat­tei­den tek­ni­set yk­si­tyis­koh­dat.

Hän tie­si pal­jon klas­si­ses­ta musii­kis­ta, tai­tees­ta ja ark­ki­teh­tuu­ris­ta – jos­kin oman, jous­ta­mat­to­man ma­kun­sa ra­jois­sa – ja tun­si his­to­ri­aa, us­kon­toa ja kult­tuu­ria tar­peek­si voi­dak­seen saar­na­ta niis­tä. Se oli it­se­päi­sen it­seop­pi­neen tie­tout­ta – mut­ta mo­net kun­nioi­te­tut po­lii­ti­kot ovat tien­neet vä­hem­män, ja vä­hem­mäs­tä.

Ku­ten hä­nen tien­sä val­taan ja edel­leen Eu­roo­pan po­li­tii­kan hal­lin­taan 1930-lu­vul­la osoit­ti, hän oli myös po­liit­ti­ses­ti tai­ta­va, eri­tyi­ses­ti vas­tus­ta­jien­sa ha­jot­ta­mi­ses­sa ja heik­koi­hin koh­tiin is­ke­mi­ses­sä, mil­loin hän ha­vait­si sel­lai­sia. On kui­ten­kin mah­do­ton­ta erot­taa hä­nen ky­ky­jään hä­nen ym­pä­ril­leen ra­ken­ne­tus­ta val­lan au­ras­ta – jo­ka vaik­ka oli­kin osit­tain hä­nen omaa ai­kaan­saan­nos­taan, suu­rim­mal­ta osal­taan oli kui­ten­kin mui­den luo­mus.

Au­ral­le toi­vat li­sä­hoh­toa hal­lin­non pai­su­te­tut voi­man­näy­tök­set: Nürn­ber­gin puo­lue­päi­vien spek­taak­ke­li, Münc­he­nis­sä vuo­sit­tai­sen vuo­den 1923 epä­on­nis­tu­neen puh­dis­tuk­sen ”mart­tyy­rien” muis­to­mars­sin kuo­le­man­kult­ti, tai mo­nu­men­taa­li­set ra­ken­nus­suun­ni­tel­mat, jot­ka ta­voit­te­li­vat suu­ruu­des­saan Egyp­tin fa­ra­oi­den ja an­tii­kin Krei­kan ja Roo­man jäl­keen­sä jät­tä­miä muis­to­merk­ke­jä. Hän ja Mus­so­li­ni oli­vat myös en­sim­mäi­set val­tio­joh­ta­jat, jot­ka käyt­ti­vät ra­dio­ta ja elo­ku­via mak­si­maa­li­ses­ti hyö­dyk­si pro­pa­gan­das­sa.

Hit­ler oli voi­man­näyt­tö­jen sel­keä kes­ki­pis­te. Fa­sis­ti­sen Ita­lian, Sta­li­nin Neu­vos­to­lii­ton, Maon Kii­nan tai ny­kyi­sen Poh­jois-ko­rean ja mui­den ny­ky­ajan it­se­val­tiai­den vas­taa­vat yri­tyk­set vai­kut­ta­vat jo­ten­kin vä­hem­män mer­kit­tä­vil­tä. Ei eh­kä ole sat­tu­ma, et­tä mi­li­ta­ria­fe­ti­sis­tit vai­kut­ta­vat pal­jon kiin­nos­tu­neem­mil­ta sak­sa­lai­sis­ta uni­vor­muis­ta ja SSe­si­neis­tä kuin Sta­li­nin tai mui­den ar­mei­joi­den.

Mik­si? Voi­si­ko Hitlerin vi­sio­ta koh­taan ol­la ole­mas­sa tiet­tyä, jos­kin puh­taas­ti kiel­teis­tä, kun­nioi­tus­ta – hä­nen suu­ruu­den­hul­lu­jen unel­mien­sa ja ta­voit­tei­den­sa ve­rois­ta? Har­haan­joh­ta­vaa tai ei, Mus­so­li­ni ei 1920-lu­vun it­se­val­tiai­den jou­kos­sa niin­kään vai­ku­ta tus­kin us­kot­ta­val­ta nar­ril­ta, vaan mie­hel­tä, jon­ka laa­jen­tu­mis­ha­lu pal­jas­taa hä­net lä­hin­nä van­han­ai­kai­sek­si im­pe­ria­lis­tik­si mo­der­nis­sa asus­sa. Franco vai­kut­taa pit­kä­ve­tei­sel­tä dik­taat­to­ril­ta – suu­rel­ta sor­ta­jal­ta, mut­ta hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti epä­kiin­nos­ta­val­ta, ah­das­mie­li­sel­tä fa­naa­ti­kol­ta. Sta­lin vai­kut­taa ny­ky­ajan ver­siol­ta Ve­nä­jän ikiai­kai­sis­ta ty­ran­neis­ta, ja hä­nen jouk­ko­mur­han­sa (suu­rim­mak­si osak­si omien kan­sa­lais­ten) tyr­mis­tyt­tä­vät, mut­tei­vät jos­tain syys­tä eri­tyi­ses­ti yl­lä­tä. Vie­lä etäi­sem­pi on Maon Kii­na, jon­ka kau­hut – ku­ten Pol Po­tin Kam­bodžas­sa tai sit­tem­min Ruan­das­sa – tun­tu­vat mit­ta­suh­teil­taan kä­sit­tä­mät­tö­mil­tä, mut­ta ei­vät si­säl­lä suur­ta mys­tee­riä. Hit­ler sen si­jaan ku­kois­ti li­be­raa­lis­sa de­mok­ra

tias­sa maas­sa, jo­ka oli suh­teel­li­sen lä­hel­lä ei­kä

Hit­ler oli mes­ta­ril­li­nen kan­san­kii­hot­ta­ja. Pa­rem­min kuin ku­kaan muu ai­kan­sa sak­sa­lai­nen po­lii­tik­ko hän pu­hui kie­lel­lä jo­ka an­toi ää­nen hä­nen ylei­sön­sä vi­hal­le ja en­nak­ko­luu­loil­le.

Mies tut­kii lui­ta, jot­ka kuu­lu­vat joil­le­kin Pol Po­tin hal­lin­non sa­dois­ta­tu­han­sis­ta uh­reis­ta Kam­bodžas­sa. Se, mi­tä ta­pah­tui tääl­lä, oli mit­ta­suh­teil­taan kä­sit­tä­mä­tön­tä, mut­ta ei si­säl­lä niin suur­ta mys­tee­riä kuin Hitlerin tus­kin se­li­tet­tä­vis­sä ole­vat ri­kok­set, Ian Kers­haw sa­noo.

ko­vin eri­lai­nen kuin omam­me. Mi­ten hän pys­tyi ly­hyes­sä ajas­sa muut­ta­maan maan niin, et­tä se si­tou­tui to­teut­ta­maan ro­dul­lis­ta val­loi­tus­ta ja kan­san­mur­haa, vai­kut­taa yhä lä­hes se­lit­tä­mät­tö­mäl­tä. Ja näh­des­säm­me täl­lais­ta hir­vit­tä­vää suu­ruu­den­hul­luut­ta – tär­kei­den suur­kau­pun­kien ku­ten Le­nin­grad tai Mos­ko­va tu­hoa­mi­nen, ko­ko­nai­sen maa­no­san ”et­ni­nen puh­dis­tus” ja tie­tys­ti mil­joo­nil­le juu­ta­lai­sil­le lan­ge­tet­tu kuo­le­man­tuo­mio – me lu­mou­dum­me yhä täy­del­li­ses­tä, ra­jat­to­mas­ta val­las­ta, jo­ta Hit­ler edus­ti.

En­nen­nä­ke­mät­tö­män jyrk­kä pu­do­tus epäin­hi­mil­li­syy­teen ajaa mei­tä sy­ven­tä­mään ym­mär­rys­täm­me mie­hes­tä sen ta­ka­na. Hit­ler on 1900-lu­vun pa­huu­den kas­vot. Mut­ta hän on­nis­tui niin hy­vin tu­hoa­maan omat elä­mä­ker­ral­li­set jäl­ken­sä, et­tä olen­nai­sin­kin ky­sy­mys jää vail­le vas­taus­ta: em­me voi tie­tää var­mas­ti, mik­si ja mi­ten hä­nes­tä tu­li pa­to­lo­gi­nen an­ti­se­mi­tis­ti, jo­ta il­man ho­lo­kaus­tia – hä­nen po­liit­ti­sen pa­huu­ten­sa kes­keis­tä tun­nus­ta – ei luul­ta­vas­ti oli­si ta­pah­tu­nut.

Jo­ten pi­täi­si­kö mei­dän muis­taa hä­nen syn­ty­män­sä 130-vuo­tis­päi­vää en­si vuon­na? Mi­nun on tun­nus­tet­ta­va, et­ten juu­ri läm­pe­ne his­to­rial­li­sil­le muis­to­päi­vil­le, ja vie­lä vä­hem­män his­to­rian­se­li­tyk­sen ”suur­mies”-lä­hes­ty­mis­ta­val­le. Hitlerin per­soo­nal­li­suu­den ek­sent­ri­syy­det ei­vät mie­les­tä­ni ole niin tär­kei­tä kuin syyt, joi­den vuok­si sak­sa­lai­set kan­sa­lai­set oli­vat val­mii­ta to­teut­ta­maan sen, mi­tä pi­ti­vät Hitlerin tah­to­na.

Mut­ta Hit­ler to­del­la jät­ti his­to­ri­aan sy­vän jäl­jen. Jo­ten vuo­si­päi- vä on muis­ta­mi­sen ar­voi­nen, ei ou­dos­ta pää­hän­pint­ty­mäs­tä hä­nen luon­teen­sa yk­si­tyis­koh­tiin, vaan kos­ka se muis­tut­taa mei­tä ih­mi­sar­vo­jen ka­ta­stro­faa­li­sim­mas­ta ro­mah­duk­ses­ta – ar­vo­jen, jot­ka oli­vat elä­neet län­si­mai­sen po­liit­ti­ses­sa ja mo­raa­li­ses­sa ajat­te­lus­sa va­lis­tuk­sen ajas­ta läh­tien. Ja jos täl­lai­nen ro­mah­dus ta­pah­tui ker­ran Eu­roo­pan his­to­rias­sa, voi­si­ko se ta­pah­tua uu­del­leen?

Pro­fes­so­ri Sir Ian Kers­haw on toi­mi­nut his­to­rioit­si­ja­na Shef­fiel­din yli­opis­tos­sa, ja hän on tun­ne­tuin mo­der­ni Adolf Hitlerin elä­mä­ker­tu­ri.

AI­HEES­TA LI­SÄÄ KIRJAT

E Ian Kers­hawin Hit­ler- elä­mä­ker­rat: Hit­ler 1889–1936: Hub­ris (1998) ja Hit­ler 1936–1945: Ne­me­sis (2000), koot­tu sit­tem­min yh­dek­si teok­sek­si: Hit­ler (Pen­guin, 2009).

KUUNTELE

E Mel­vyn Bragg ja vie­raat kes­kus­te­le­vat Hit­le­ris­tä englan­nik­si BBC Ra­dio 4:n In Our Ti­mes­sa osoit­tees­sa www.bbc.co.uk/ pro­gram­mes/p00546wh.

Hit­ler sen si­jaan ku­kois­ti li­be­raa­lis­sa de­mok­ra­tias­sa maas­sa, jo­ka oli suh­teel­li­sen lä­hel­lä ei­kä ko­vin eri­lai­nen kuin omam­me. Pol Po­tin kau­hut tai sit­tem­min Ruan­dan, ovat meil­le etäi­sem­piä.

Hit­ler nousee por­taik­koa Büc­ke­ber­gin sa­don­kor­juu­juh­lil­la 1934. Täl­lai­set ta­vat­to­mat voi­man­näy­töt oli­vat kes­kei­siä Füh­re­rin hen­ki­lö­kul­tin vah­vis­ta­mi­ses­sa, Ian Kers­haw sa­noo.

Har­vi­nai­nen ku­va Hit­le­ris­tä ja hä­nen ra­kas­ta­jat­ta­res­taan (myöh. vai­mos­taan) Eva Brau­nis­ta on saa­tu yk­si­tyi­ses­tä ko­tie­lo­ku­vas­ta, jon­ka te­ki Brau­nin si­sar Gertl 1940-lu­vun alus­sa.

Puo­la­lai­sia van­ke­ja Buc­henwal­din kes­ki­tys­lei­ril­lä Wei­ma­rin lä­hel­lä n. 1943. Maa­il­ma ky­syy edel­leen, mil­lai­nen ih­mi­nen pys­tyi­si Hitlerin kal­tai­seen jul­muu­teen. Se ei sil­ti näy­tä vä­lit­tä­vän esit­tää sa­maa ky­sy­mys­tä Sta­li­nis­ta tai Maos­ta.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.