Holokaustin äänet

Mark Bur­man ker­too Da­vid Bo­de­rin ta­ri­nan ja hä­nen hank­kees­taan tal­len­taa lei­rien sel­viy­ty­jien äänet.

Natsi-Saksa - Elämä kolmannessa valtakunnassa - - Sisältö -

Wies­ba­den, Sak­sa, syys­kuun lo­pul­la 1946. Se oli juu­ta­lais­ten uusi vuo­si, Rosh Has­ha­nah. Tuo­mio­päi­vä. Päi­vä, jol­loin Her­ra kir­jaa ylös van­hurs­kai­den, pa­ho­jen ja mui­den teot. Mut­ta so­dan vau­rioit­ta­mas­sa ja hil­jat­tain uu­del­leen siu­na­tus­sa sy­na­go­gas­sa ta­pah­tui toi­sen­lais­ta muis­tiin kir­jaa­mis­ta. Sen tar­koi­tus ei ol­lut ja­kaa ju­ma­lal­lis­ta tuo­mio­ta, vaan tul­la ope­tuk­sek­si ame­rik­ka­lais­ten suu­rel­le ylei­söl­le.

Tääl­lä is­tui 59-vuo­tias aka­tee­mik­ko vie­res­sään 27 ki­loa tal­len­nus­lait­teis­toa, myös ai­kan­sa uusin ih­me, te­le­gra­fo­ni. Da­vid Bo­der oli kol­me kuu­kaut­ta aiem­min jät­tä­nyt yli­opis­ton­sa tur­van Chica­gos­sa raa­ha­tak­seen jär­kä­le­mäis­tä ko­net­taan ja yli 200 me­tal­li­lan­ka­ke­laa ym­pä­ri sär­ky­nyt­tä Eu­roop­paa. Hän ai­koi tal­len­taa ”pois siir­ret­ty­jen” ih­mis­ten vä­lit­tö­mät trau­ma­ko­ke­muk­set.

Yli 100 ih­mis­tä oli täs­sä vai­hees­sa jo ja­ka­nut elä­män­ko­ke­muk­sen­sa hä­nen kans­saan – he oli­vat nat­sien ter­ro­rin si­vii­le­jä sel­viy­ty­jiä. Bo­der aloit­ti suh­teel­li­sen tie­tä­mät­tö­mä­nä, mut­ta hän oli tä­hän men­nes­sä kuul­lut niin pal­jon, et­tä hän oli koon­nut pääs­sään ko­ko­nai­sen ter­ro­rin kar­tan kuin suu­ren, su­rul­li­sen pa­la­pe­lin. Tä­mä Wies­ba­de­nin haas­tat­te­lu on yk­si vii­mei­sis­tä. Nuo­ri An­na Ko­vitz­ka on vii­mei­sen tun­nin ajan ker­to­nut hä­nel­le jid­dišik­si sel­viy­ty­mi­sen­sä ja me­ne­tys­ten­sä ta­ri­naa. Ta­van­ta­kais­ten nyyh­ky­tys­ten kat­ko­ma ta­ri­na lä­he­ni lop­pu­aan.

”Nyt olen töis­sä... las­ten­tar­has­sa. Siel­lä on 20 pien­tä juu­ta­lais­ta las­ta. Ja mi­nä lei­kin hei­dän kans­saan, ja sil­loin unoh­dan sen kai­ken [men­nei­syy­des­tä­ni]. Mi­nul­la on jäl­leen juu­ta­lai­sia lap­sia ym­pä­ril­lä­ni. Mut­ta töi­den jäl­keen tu­len huo­nee­see­ni yk­sin... Tä­nään on va­paa­ta. Mis­sä kaik­ki mi­nun vä­ke­ni on, jot­ka viet­ti­vät lo­mia kans­sa­ni? ... Mut­ta mi­nun vä­keä­ni ei ole enää. Mi­nä olen yk­sin.”

Hän nyyh­käi­see vä­hän, ja hä­nen ää­nen­sä hii­puu, ka­to­aa syk­syi­sen il­ta­päi­vän

ti­he­ne­vään hä­mä­rään. Bo­de­rin voi tun­tea ko­koa­van it­se­ään her­mos­tu­nee­na, uu­pu­nee­na, tie­täen, et­tä on ai­ka lo­pet­taa, mut­ta yhä kah­den tä­män nuo­ren nai­sen kans­sa, jon­ka tus­kal­li­set muis­tot ovat ki­pei­tä, avoi­mia haa­vo­ja.

An­nan so­ta al­koi syys­kuus­sa 1939, ei­kä lop­pu­nut kos­kaan. En­sin sak­sa­lais­ten pom­mit al­koi­vat pu­toil­la hä­nen ko­ti­kau­pun­kiin­sa Kielces­sä, Puo­las­sa, ja nii­tä seu­ra­si lop­pu­ma­ton sar­ja ko­koa­mi­sia, get­to­ja, pak­ko­työ­lei­re­jä, kuo­le­man­mars­se­ja ja lo­pul­ta ame­rik­ka­lai­sen jal­ka­väen suo­rit­ta­ma va­pau­tus 1. huh­ti­kuu­ta 1945 – iro­ni­ses­ti kes­kel­lä pää­siäis­tä. Hän oli luo­vut­ta­nut vau­van­sa puo­la­lai­sel­le naa­pu­ril­le pi­det­tä­väk­si tur­vas­sa – vain saa­dak­seen muu­ta­ma kuu­kausi so­dan jäl­keen tie­tää, et­tä naa­pu­ri oli il­mian­net­tu ja hä­nen lap­sen­sa mur­hat­tu. An­na oli me­net­tä­nyt kai­ken ja kaik­ki hä­nel­le tär­keät ih­mi­set.

Me­tal­li­lan­ka­ke­lan lä­hes­tyes­sä lop­pua Bo­der no­jau­tuu koh­ti mik­ro­fo­nia ja li­sää pak­sul­la ak­sen­til­laan englan­nik­si: ”Joh­to­pää­tök­sem­me on… mi­tä olem­me kuul­leet täl­tä nai­sel­ta… on suun­nil­leen sa­ma ta­ri­na, jon­ka olem­me kuul­leet kai­kil­ta… Olen kuin toi­ses­sa maa­il­mas­sa tä­män nai­sen ker­to­man jäl­keen… Ku­ka tu­lee tuo­mit­se­maan kai­ken tä­män, ja ku­ka tu­lee ar­vioi­maan mi­nun työ­ni? Mi­nä läh­den tä­nä il­ta­na Pa­rii­siin; pro­jek­ti on suo­ri­tet­tu lop­puun.”

To­del­li­suu­des­sa Bo­de­rin mer­kit­tä­vä pro­jek­ti oli kui­ten­kin vas­ta al­ka­mas­sa. Pit­kä pro­ses­si päät­tyi vas­ta kau­an hä­nen kuo­le­man­sa jou­lu­kuus­sa 1961 jäl­keen, kun kaik­ki tal­len­teet ja kään­nök­set kai­kis­ta vuo­den 1946 haas­tat­te­luis­ta oli vih­doin tuo­tu saa­ta­vil­le verk­ko­si­vul­le The Voices of the Ho­locaust -pro­jek­tis­sa vuo­den 2009 lo­pul­la. Pro­jek­tin tul­tua val­miik­si me olem­me ne, jot­ka voim­me tä­nään ar­vioi­da hä­nen työ­tään, jo­ka on yh­tä mer­kit­tä­vä kuin tyr­mis­tyt­tä­vä­kin.

Ki­pei­tä tun­tei­ta

Telt­ta­kau­pun­kei­hin ja so­dan ja tu­hon fyy­si­siin ja in­hi­mil­li­siin rau­nioi­hin tun­keu­tu­vat uu­tis­ka­me­rat ovat meil­le tut­tu nä­ky. Mut­ta klik­kaus Voices of the Ho­locaust -pro­jek­tin verk­ko­si­vul­le – mis­sä voit kuun­nel­la Bo­de­rin al­ku­pe­räis­tal­len­tei­ta – on pa­luu kes­kel­le se­ka­sor­toa ja vie­lä tus­kin kä­si­tet­tä­viä tra­ge­dioi­ta toi­sen maa­il­man­so­dan lo­pus­sa. Nä­mä tal­len­teet edus­ta­vat var­hai­sim­pia tun­net­tu­ja suul­li­sia ker­to­muk­sia ho­lo­kaus­tis­ta ajal­ta en­nen kuin useim­mat oli­vat vie­lä edes aloit­ta­neet ko­ke­mus­ten­sa kä­sit­te­lyä ja yri­tyk­siä sel­viy­tyä niis­tä.

Ker­to­muk­set tu­le­vat kes­kel­tä kaoot­tis­ta maa­il­maa, ti­la­päi­sis­tä haas­tat­te­lu­ti­lois­ta pois siir­ret­ty­jen ih­mis­ten lei­reil­lä tai or­po­ko­deis­sa. Ka­duil­ta tul­vii lii­ken­teen me­lua, ih­mi­set kes­keyt­tä­vät, pol­ku­pyö­riä työn­ne­tään ulos ja haas­tat­te­li­ja ha­pa­roi epä­var­ma­na tek­no­lo­gian ih­meen kans­sa, jo­ka tal­len­taa hei­dän ta­ri­nan­sa en­sim­mäi­sen ker­ran.

Haas­ta­tel­lut oli vii­den vuo­den ajan mi­tä­töi­ty ta­tuoi­duik­si nu­me­roik­si, un­ter­mensche­neik­si (alem­piar­voisk­si ih­mi­sik­si), kä­si­tel­tä­vik­si, ha­kat­ta­vik­si mas­soik­si, uh­reik­si. Nyt Bo­der vain pyy­si hei­tä ker­to­maan ta­ri­nan­sa so­dan al­ku­het­kis­tä läh­tien.

Esi­mer­kik­si 13-vuo­ti­aan Rai­sel ”Ro­se” Meltza­kin ta­ri­na muis­tut­taa otet­ta Grim­min vel­jes­ten syn­kim­mis­tä sa­duis­ta. Pik­ku Rai­sel kei­nut­taa it­se­ään kä­si­var­ret pol­vien ym­pä­ril­lä ja on toi­vot­to­mas­ti ek­syk­sis­sä pi­meäs­sä Bo­de­rin yrit­täes­sä kul­jet­taa hä­nen ro­sois­ta se­lon­te­ko­aan. Pai­kal­li­sen uk­rai­na­lais­väes­tön ja nat­si­mie­hit­tä­jien hy­väk­si työs­ken­te­le­vien vai­noa­ma, hak­kaa­ma ja ryös­tä­mä Ro­se nä­kee per­heen­sä tu­hou­tu­van. Lo­pul­ta, kun isä on pi­dä­tet­ty, omai­suus vie­ty ja äi­ti hys­te­rian par­taal­la, hä­nen vau­vai­käi­nen vel­jen­sä kuo­lee näl­kään tur­von­nut vat­sa pul­lis­tu­nee­na.

Nä­mä ih­mi­set oli mi­tä­töi­ty ta­tuoi­duik­si nu­me­roik­si, uh­reik­si. Nyt Bo­der pyy­si hei­tä vain ker­to­maan ta­ri­nan­sa.

Meltzak: Ve­li oli jo kuol­lut. Ja äi­ti it­ki niin pal­jon. Met­säs­sä on pal­jon... mi­ten se sa­no­taan? ...drezwa? Bo­der: ”Pui­ta.” Meltzak: Pui­ta Jo­ten hän al­koi teh­dä niin, pääl­lään [Meltzak il­mei­ses­ti näyt­tää]. Hä­nel­lä oli iso­ja kuh­mu­ja. Bo­der: Hän löi it­se­ään... Meltzak: Niin. Bo­der: ...pui­ta vas­ten? Meltzak: Niin. Ja hän it­ki hir­veäs­ti. Hän kir­kui. Hän ei kes­tä­nyt si­tä. Kun ve­li oli kuol­lut me... hau­ta­sim­me hä­net. Bo­der: Ku­ka hau­ta­si hä­net? Meltzak: Mi­nä äi­din kans­sa. Ab­ra­ham Kim­mel­man­nin se­lon­te­koa kuun­nel­les­sa saa hy­vin eri­lai­sen ta­ri­nan. Kim­mel­mann on haa­voi­te­tum­pi ja pal­jon 17 ikä­vuot­taan vii­saam­pi sie­lu. Tyy­ni, kes­kit­ty­nyt ja hyök­kää­vä Kim­mel­mann pys­tyy haas­ta­maan pal­jon van­hem­man Bo­de­rin sy­vin­tä si­sin­tä myö­ten. Kim­mel­mann: Ha­luan ky­syä täs­sä yh­tä asi­aa. Ovat­ko psy­ko­lo­git to­del­la tar­peek­si edis­ty­nei­tä voi­dak­seen to­del­la tun­tea

ih­mis­luon­teen niin hy­vin, et­tä he to­del­la voi­vat ”ku­vi­tel­la” ih­mi­sen eri omi­nai­suuk­sia. Bo­der: Eh­dot­to­mas­ti ei­vät. Kim­mel­mann: Olet­te täy­sin oi­keas­sa. En ky­sy­nyt vain kos­ka ha­lusin tie­tää, vaan kos­ka mi­nä tie­dän sen jo. Ha­lusin vain kuul­la sen teil­tä. Sil­lä kai­ken sen jäl­keen, mi­tä olen näh­nyt, tie­dän, et­tei­vät he tie­dä vie­lä mi­tään.

Ja oli tot­ta, et­tei Bo­der pro­jek­tia aloit­taes­saan tien­nyt enem­pää kuin sen, mi­tä hän oli näh­nyt uu­tis­fil­meis­sä – luu­ran­gon­lai­hat eloon­jää­neet hoip­pui­vat ka­me­ran edes­sä va­pau­tuk­sen het­kel­lä – tai lu­ke­nut lei­re­jä näh­nei­den kir­jeen­vaih­ta­jien sa­no­ma­leh­tiar­tik­ke­leis­ta.

Kim­mel­man­nin haas­tat­te­lun ai­kaan hä­nel­le oli tus­kal­li­ses­ti avau­tu­mas­sa tu­hoa­mi­sen ko­ko maan­tie­de ja pro­ses­si. Hän oli kaik­kial­la esit­tä­nyt ky­sy­myk­siä haas­ta­tel­ta­vil­leen. Mis­sä on Bir­ke­nau? Mi­ten ku­kaan Ss-var­ti­ja saat­toi ha­ka­ta tei­tä? Mak­set­tiin­ko teil­le työs­tä? Mi­tä kaut­ta nai­set ja lap­set me­ni­vät kaa­su­kam­mioon? Mi­ten pys­tyit­te juok­se­maan niin no­peas­ti ol­tuan­ne ah­det­tu­na kar­ja­vau­nuun?

Nuo­ri Kim­mel­mann oli juu­ri ker­to­nut yk­si­tyis­koh­tia juu­ta­lais­ten po­lii­sin yh­teis­työs­tä ko­koa­mis­pro­ses­sis­sa ja se­lit­tä­nyt, mi­ten näl­kiin­ty­neen ih­mi­sen on mah­dol­lis­ta ah­mia 15 lit­raa lat­tial­le kaa­tu­nut­ta keit­toa. Nyt hän ku­vai­lee lei­reil­lä op­pi­mal­laan kan­keal­la sak­san kie­lel­lä, mi­ten ih­mi­nen me­net­tää toi­von­sa ja hen­ken­sä kuo­le­man­mars­sil­la. ” Täy­sis­sä jär­jis­sään ole­va mies, jol­la kaik­ki toi­mii yhä, on heik­ko ei­kä jak­sa juos­ta enää, hän sei­soo yk­sin puun al­la ja hä­nen sil­män­sä hoh­ta­vat kuin hei­jas­ti­met. Ja hän odot­taa het­keä, jol­loin ko­ko ko­lon­na on kul­ke­nut ohi, kun­nes vii­mei­set var­ti­jat tu­le­vat Blocklei­te­rin kans­sa, ja Ss-mie­hen, jo­ka tu­lee am­pu­maan hä­net. Voit­te­ko ku­vi­tel­la mi­tä se on? Mies täy­sis­sä hen­gen­voi­mis­saan, jo­ka tie­tää, mi­tä ta­pah­tuu ja et­tä hän odot­taa kuo­le­maa.”

Yli­voi­mai­nen teh­tä­vä

Bo­de­rin al­ku­pe­räi­nen tar­koi­tus oli ol­lut haas­ta­tel­la eloon­jää­nei­tä, te­ki­jöi­tä ja pai­kal­li­sia sak­sa­lai­sia, jot­ka oli­vat asu­neet lei­rien lä­hel­lä. Mut­ta niin mo­nen juu­ta­lai­sen eloon­jää­neen hä­nel­le Eu­roo­pan rau­niois­sa yhä uu­del­leen ker­to­ma tu­hoa­mi­sen pro­ses­sin pelk­kä ko­ko ja me­kaa­ni­nen luon­ne kä­vi hä­nel­le pian yli­voi­mai­sek­si.

Eu­roo­pan, jon­ka Bo­der oli us­ko­nut jät­tä­neen­sä taak­seen kau­an sit­ten. Hän ei ol­lut his­to­rioit­si­ja, vaan psy­ko­lo­gi, mie­len uu­den tie­teen in­no­kas edus­ta­ja. Hä­nen mat­kan­sa oli­vat vie­neet hä­net kau­as juu­ril­taan Li­baus­sa, Lat­vias­sa, jos­sa hän syn­tyi 1886. Hän oli kas­va­nut tsaa­rin val­ta­kun­nan vii­meis­ten ai­ko­jen mo­ni­kie­li­ses­sä maa­il­mas­sa, jos­sa se­kä maal­li­nen et­tä hen­gel­li­nen ope­tus väis­tyi­vät, ja kiin­nos­tus psy­ko­lo­gian nouse­vaa tie­teen­haa­raa koh­taan kas­voi. Ura Eu­roo­pas­sa, Ja­pa­nis­sa ja Mek­si­kos­sa vei hä­net lo­pul­ta Chica­goon, jos­sa hän ke­hit­ti Lewis Ins­ti­tu­ten psy­ko­lo­gian lai­tos­ta (nyk. Il­li­nois Ins­ti­tu­te of Tech­no­lo­gy).

Mut­ta mi­kä sai Bo­de­rin läh­te­mään mer­kit­tä­väl­le tut­ki­mus­mat­kal­leen? Psy­kiat­rit ja ana­lyy­ti­kot oli­vat jo al­ka­neet tal­len­taa po­ti­las­haas­tat­te­lu­ja. Bo­de­rin ins­ti­tuut­ti oli ol­lut mu­ka­na tek­no­lo­gi­ses­sa ke­hit­te­ly­työs­sä so­ta­pon­nis­tus­ten hy­väk­si, min­kä vuok­si hän sai käyt­töön­sä edis­ty­nei­tä mut­ta kook­kai­ta te­le­gra­fo­ne­ja.

Suul­lis­ten ker­to­mus­ten käy­tän­töä ei ol­lut, mut­ta Bo­der tie­si ha­lua­van­sa yh­tä lail­la tal­len­taa so­dan­ai­kais­ten kär­si­mys­ten vä­lit­tö­mät, au­tent­ti­set ker­to­muk­set kuin ke­rä­tä tie­toa trau­mas­ta ja sen vai­ku­tuk­ses­ta per­soo­nal­li­suu­teen. Hän ha­lusi myös edis­tää ame­rik­ka­lais­ten tie­toa sii­tä, mi­tä Eu­roo­pas­sa oli ta­pah­tu­nut, ja tuo­da esiin Yh­dys­val­to­jen yhä so­taa edel­tä­väl­lä ta­sol­la toi­mi­van siir­to­lais­po­li­tii­kan hel­ty­mät­tö­myy­den, jot­ta sa­dat­tu­han­net juu­ril­taan kar­ko­te­tut ih­mi­set sai­si­vat uu­den elämän.

Hän al­koi rau­han en­sim­mäi­sis­tä päi­vis­tä läh­tien mur­tau­tua lä­pi lo­put­to­mas­ta by­rok­ra­tia­vii­da­kos­ta pääs­tääk­seen liit­tou­tu­nei­den mie­hit­tä­mään Län­siEu­roop­paan. Hä­nel­tä kes­ti 14 kuu­kaut­ta ke­rä­tä ra­hoi­tus – hän kiin­nit­ti ta­lon­sa­kin – ja va­kuut­taa asi­aa kä­sit­te­le­vät vi­ran­omai­set heil­le var­mas­ti vai­keas­ti kä­si­tet­tä­vän pro­jek­tin ai­tou­des­ta ja ar­vos­ta. Hän pur­jeh­ti lo­pul­ta Eu­roop­paan hei­nä­kuun lo­pus­sa 1946 USS Brazi­lil­la, jol­la mat­kus­ti myös Pa­rii­sin rau­han­kon­fe­rens­sin de­le­gaa­tio.

Bo­de­ril­la ei ol­lut muo­dol­lis­ta ky­se­ly­kaa­va­ket­ta ei­kä tark­kaa kä­si­tys­tä, ke­nen kans­sa pu­hua; hä­nel­lä oli vain kou­lu­tuk­sen­sa klii­ni­sis­tä haas­tat­te­luis­ta ja mo­ni­kie­li­nen, vi­vah­tei­kas ym­mär­ryk­sen­sä itäi­sen Eu­roo­pan mur­tu­ma­lin­jois­ta. Hän mat­kus­ti ym­pä­ri Rans­kaa, Sveit­siä, Ita­li­aa ja Sak­saa, vie­rai­li pie­nem­mis­sä kar­ko­tet­tu­jen hen­ki­löi­den hos­tel­leis­sa tai or­po­ko­deis­sa et­sien ih­mi­siä, jot­ka ha­lusi­vat ker­toa ko­ke­muk­sis­taan. Hän kart­toi nii­tä, jot­ka ha­lusi­vat lu­kea en­nal­ta laa­di­tun teks­tin, ja yrit­ti ke­rä­tä niin kat­ta­van va­li­koi­man ko­ke­muk­sia kuin pys­tyi ra­jal­li­sil­la ai­ka-, ra­ha- ja ke­la­re­surs­seil­laan.

Hän ei ol­lut ai­noa, jo­ka esit­ti ky­sy­myk­siä. Niin vi­ran­omai­set kuin juu­ta­lai­syh­tei­sö­jen jään­nök­set ke­rä­si­vät ah­ke­ras­ti fak­to­ja, ni­miä ja paik­ko­ja. Mut­ta Bo­der ha­lusi ih­mis­ten vain ker­to­van elä­mäs­tään

Haas­ta­tel­ta­va ker­too ta­sai­sen sä­vyt­tö­mäs­ti kau­hus­ta kau­hun jäl­keen.

ku­lu­neen vii­den vuo­den ai­ka­na.

Yh­des­sä hä­nen voi­mak­kaim­mis­ta ja jär­kyt­tä­vis­tä haas­tat­te­luis­taan Bo­der kään­tää mik­ro­fo­nin­sa osoit­ta­maan ar­pia haas­ta­tel­ta­van­sa, Ben­ja­min Pis­korzin, kie­les­sä – seu­raus­ta SS:N ki­dut­ta­jien sen lä­pi lyö­mäs­tä nau­las­ta. Pis­korz on sel­väs­ti häi­riin­ty­nyt nuo­ri mies, jo­ka tais­te­li Var­so­van ge­ton rau­niois­sa ja nä­ki, mi­ten hä­nen äi­tin­sä pol­tet­tiin hä­nen edes­sään, ja lo­pul­ta pa­ke­ni sak­sa­lai­sen so­ti­laan va­le­pu­vus­sa. Hän ker­too Bo­de­ril­le ta­sai­sen sä­vyt­tö­mäs­ti kau­hus­ta kau­hun jäl­keen, myös omis­ta hir­vit­tä­vis­tä kos­to­mur­his­taan sak­sa­lai­sil­le lap­sil­le.

Toi­sen­lai­nen maa­il­ma

Mat­ka luon­nol­li­ses­ti muut­ti Bo­de­ria. Hä­nen oli Chica­goon pa­lat­tu­aan vai­kea trans­kri­boi­da ja käyt­tää haas­tat­te­lu­ja rin­ta rin­nan ta­val­li­sen aka­tee­mi­sen elämän luen­noin­nin kans­sa. Hän ot­ti yh­tey­den joi­den­kin haas­ta­tel­ta­vien­sa omai­siin ja soit­ti ää­niä heil­le. Seu­ran­nut kirja I Did Not In­ter­view the Dead (Uni­ver­si­ty of Il­li­nois Press, 1949), esit­te­li kah­dek­san haas­tat­te­lua. Haas­tat­te­lu­ja on vuo­sien mit­taan jul­kais­tu kaik­ki­aan 70. Bo­der jat­koi myös pit­kien aka­tee­mis­ten ar­tik­ke­lei­den kir­joit­ta­mis­ta psy­ko­lo­gian jul­kai­sui­hin esi­tel­läk­seen huo­len­sa trau­mas­ta, kie­les­tä ja ka­ta­stro­fis­ta.

Mut­ta hä­nen ter­vey­ten­sä al­koi pet­tää, eh­kä seu­rauk­se­na tä­män ei enää nuo­ren tai hy­vä­kun­toi­sen mie­hen Eu­roo­pan-mat­ko­jen ra­si­tuk­sis­ta kook­kai­den lait­tei­den kans­sa se­kä pon­nis­tuk­sis­ta saat­taa ker­to­muk­set ame­rik­ka­lais­ten ylei­seen tie­toon. Hän kuo­li sy­dän­koh­tauk­seen vuon­na 1961.

Tä­tä seu­ra­si häm­men­tä­vä, hä­mä­räk­si jää­nyt epi­so­di, jo­ka osit­tain se­lit­tää, mik­si suul­li­sen tie­don ja holokaustin his­to­rioit­si­jat ei­vät ole käyt­tä­neet ai­kai­sem­min hä­nen mer­kit­tä­vää ar­kis­to­aan. Al­ku­pe­räi­set tal­len­teet ka­to­si­vat, jos­kin nii­den ko­piot lä­he­tet­tiin se­kä Is­rae­liin et­tä Lib­ra­ry of Congres­siin Was­hing­ton Dc:ssä. Hä­nen van­ha opi­nah­jon­sa, Il­li­nois Ins­ti­tu­te of Tech­no­lo­gy Chica­gos­sa käy­tän­nös­sä unoh­ti ne, kun­nes löy­si ne uu­del­leen suh­teel­li­sen hil­jat­tain. Nyt kaik­ki jäl­jel­lä ole­vat haas­tat­te­lut ovat lä­pi­käy­neet suu­ren luo­kan päi­vi­tyk­sen, ja nii­tä voi kuun­nel­la ajal­li­ses­ti synk­ro­noi­dun trans­krip­tion kans­sa jo­ko englan­nik­si tai nii­den al­ku­pe­räi­sel­lä kie­lel­lä.

Holokaustin eloon­jää­nei­den suul­li­set haas­tat­te­lut al­koi­vat suu­rem­mas­sa mää­rin 1950-lu­vul­la, ja nii­tä on nyt vi­deoi­tu ja au­di­toi­tu kym­me­niä­tu­han­sia. Ar­kis­tot on ke­rät­ty Je­rusa­le­min Yad Vas­hem -museoon, Lon­toon Bri­tish Lib­ra­ryn Na­tio­nal Li­fe Sto­ries -ko­koel­maan ja Uni­ver­si­ty of South Ca­li­for­nian Spiel­ber­gin tu­ke­maan Shoah Foun­da­tion Ins­ti­tu­teen, ja nii­hin voi tu­tus­tua in­ter­ne­tin vä­li­tyk­sel­lä.

Mut­ta Bo­de­rin niin pian so­dan jäl­keen ke­rää­mät tal­len­teet ovat yhä ai­nut­laa­tui­sia ja ää­rim­mäi­sen kieh­to­via. Nii­tä kuun­nel­les­sa tun­tuu kuin pa­lai­si huo­nee­seen jos­sa­kin Eu­roo­pas­sa, jos­sa nuo­ri mies tai nai­nen no­jaa eteen­päin ja ker­too en­sim­mäi­sen ker­ran elä­mäs­tä, jo­ka on ol­lut pa­la­si­na vii­den vuo­den ajan, ja vii­sas, lem­peä haas­tat­te­li­ja li­sää uu­den pa­la­sen kar­me­aan mo­saiik­kiin­sa.

Mark Bur­man on pal­kit­tu ra­dio­tuot­ta­ja. Hän kä­sit­te­li Da­vid Bo­de­rin holokaustin eloon­jää­nei­den haas­tat­te­lu­ja Arc­hi­ve Hou­ris­sa BBC Ra­dio 4:ssä.

AI­HEES­TA LI­SÄÄ INTERNET-SIVUSTO

E http://voices.iit.edu Il­li­nois Ins­ti­tu­te of Tech­no­lo­gyn Voices of the Ho­locaust -verk­ko­si­vus­to, jos­sa voit lu­kea ja kuun­nel­la Bo­de­rin haas­tat­te­lu­ja ja saa­da li­sä­tie­to­ja hä­nes­tä.

Bo­de­rin niin pian so­dan jäl­keen ke­rää­mät tal­len­teet ovat yhä ai­nut­laa­tui­sia ja ää­rim­mäi­sen kieh­to­via.

ETUALALLA: Da­vid Bo­der 1946 ja hä­nen upo­uusi Ar­mou­rin te­le­gra­fo­nin­sa TAUS­TAL­LA: Pak­ko­työ­lei­ril­tä Düs­sel­dor­fin lä­hel­lä va­pau­tet­tu­ja ve­nä­läi­siä ja puo­la­lai­sia nai­sia, Sak­sa 1945.

Newspapers in Finnish

Newspapers from Finland

© PressReader. All rights reserved.