Hitlerin kansalaiset

Richard J. Evans kysyy, miksi tavalliset saksalaiset näyttivät ottavan Hitlerin innolla vastaan.

Tuhannet tytöt reunustivat katuvieriä nähdäkseen Hitlerin vuonna 1938. Vuosien 1910 ja 1928 välillä syntyneet saksalaiset kokivat voimakkainta natsien indoktrinaatiota.

Historioitsijat pitivät natsi-saksaa pitkään toisen maailmansodan jälkeen äärimmäisenä poliisivaltiona – poliittisena järjestelmänä, jossa terrori ja pakkokeinot hallitsivat, toiminnan- ja ilmaisunvapaus tukahdutettiin täysin ja keskitysleirit, kidutus ja kuolema odottivat jokaista, joka ei pysynyt ruodussa. He maalasivat dramaattisen kuvan kokonaisesta kansasta totalitäärisessä valvonta- ja hallintaverkostossa, joka pakotti kaikki joko mukautumaan tai kohtaamaan seuraukset.

Kuvasta tuli vivahteikkaampi 1960-luvulla, kun totalitarismin käsite meni pois muodista ja saksalaishistorioitsijoiden nuorempi sukupolvi alkoi pitää sen soveltamista kolmannessa valtakunnassa helppona tekosyynä vanhempien epäonnistumiselle natsien vastustamisessa. Se sai lisäväriä myös suuntauksen kääntyessä historiallisesta sosiaali- ja – kuten se tunnettiin Saksassa – arkielämän historiaan. Uudet lähteet, erityisesti paikallistasolla, alkoivat näyttää, miten saksalaiset olivat vastustaneet natseja, kun heidän vaalituimmat vakaumuksensa ja elämäntapansa kyseenalaistettiin. Kolmas valtakunta alkoi näyttäytyä ei niinkään täydellisenä totalitaarisena koneistona, vaan kaoottisena kilpailevien instituutioiden rykelmänä, jossa yksilölle jäi varsin paljon oma-aloitteisuutta.

Tutkimussuuntauksen vaikutus kiteytyi voimakkaaksi näkemykseksi, että jos saksalaisten suuri enemmistö vastusti halutessaan, se – varsinkin suurissa kysymyksissä – myös mukautui halutessaan. Voluntarismi ja vapaa tahto palautettiin kuvaan, ja kun moraalisen vastuun kysymykset nousivat etualalle 1990-luvulla uusien kansainvälisten sotarikosoikeudenkäyntien ja suuren luokan korvaus- ja palautuskysymysten myötä, ne alkoivat hallita monen historioitsijan käsitystä kolmannesta valtakunnasta.

Poikkeavuus ja toisinajattelu

Kanadalaisen historioitsija Robert Gellatelyn väkevästä ja omaperäisestä Gestapo- tutkimuksesta ilmeni erityisen selvästi paitsi se, että salainen poliisi oli pieni instituutio, jonka suhteellisen vähälukuisista upseereista useimmat uskaltautuivat harvoin ulos toimistoistaan, myös että se luotti vankasti tietoon tavallisten kansalaisten poikkeavista mielipiteistä ja toisinajattelusta. Saksasta tuli, kuten Gellately sanoi, yhteiskunta, jossa mukautuminen ei perustunut Gestapon valvontaan, vaan kansalaisten ”itsevalvontaan”. Historioitsijat, kuten erityisesti Gerhard Paul ja Klaus-michael Mallmann, kaksi Saarin historiaan erikoistunutta saksalaistutkijaa, huomauttivat, että Gestapon valtaosa ei koostunut fanaattisista natseista, vaan urapoliiseista, jotka olivat aloittaneet uransa Weimarin tasavallassa. He väittivät, että oli aika unohtaa ” kuva Gestapon upseereista julmina rikollis-psykopaattisina paholaisina mustissa nahkatakeissa”.

Paitsi että saksalaisten suurella enemmistöllä, Gellately väitti, ei ollut mitään pelättävää hallinnoltaan, se kannatti sitä aktiivisesti äänestämällä sitä vaaleissa ja kansanäänestyksissä, tai peräti ilmiantamalla toisinajattelijoita Gestapolle. Keskitysleirit olivat kaikkea muuta kuin nimettömän pelon salaisia paikkoja; niistä annettiin paljon tietoa, ja saksalaisten valtaosa paitsi tiesi niiden olemassaolosta myös hyväksyi niiden käytön poikkeavien ja marginaalisten ryhmien tukahduttamiseksi. Hänen väitteitään on sittemmin tukenut ja kehittänyt amerikkalainen historioitsija Eric Johnson, jonka tutkimus Gestaposta ja Reininmaan oikeudenkäyntipöytäkirjoista on väittänyt, että kansa natsien hallitessa ”valvoi suureksi osaksi itse itseään”.

Vielä häkellyttävämmin valtava ja metodiltaan monitahoinen iäkkäämpien saksalaisten mielipidetutkimus, jonka Johnson ja hänen työtoverinsa, saksalainen sosiaalitieteilijä Karl-heinz Reuband tekivät, väittää, että ”Hitler ja kansallissosialismi olivat niin valtaisan suosittuja saksalaisten keskuudessa, että pelottelua tai terroria harvoin tarvittiin uskollisuuden voimistamiseksi”. Natsi-saksa näyttäytyy siten paradoksaalisesti nyt yhteiskuntana, jossa valtiollinen painostus oli minimaalista ja tuskin tarpeen paitsi pienten ja halveksittujen vähemmistöjen käsittelyssä, kuten juutalaisten, Jehovan todistajien, ”rikollisten”, ”asosiaalisten”, homoseksuaalien, romanien, mielisairaiden ja muutaman vasemmistolaisen vastarinta-aktivistin. Saksalaisten ylivoimaiselle enemmistölle tämä oli ” hyväksyttyä diktatuuria”.

Historioitsijat ovat laajalti hyväksyneet nämä näkemykset, erityisesti koska tutkimukset, joihin ne perustuvat, ovat olleet perusteellisia, yksityiskohtaisia, huolellisia ja monipuolisia. Gellately, Johnson ja heidän saksalaiset kollegansa ovat lisänneet suuresti tietojamme kolmannesta valtakunnasta ja sen toimintatavoista, mistä olemme heille kiitollisia. Jotkut historioitsijat, erityisesti Saksassa, ovat kuitenkin alkaneet väittää, että he menivät liian pitkälle; että todisteet, jotka ovat usein vaikuttavia pienessä mittakaavassa, eivät todella tue niistä tehtyjä yleisen tason johtopäätöksiä.

Otetaan esimerkiksi Johnsonin ja Reubandin mielipidetutkimus. On totta, että se osoittaa, että noin puolet vastaajista myöntää suhtautuneensa kansallissosialismiin ”myönteisesti” tai ”enimmäkseen myönteisesti” jonakin ajankohtana. Mutta vastaajat, jotka ovat enimmäkseen syntyneet 1910–1928 (tutkimuksen aikarajat), olivat tietysti myös hyvin nuoria kolmannen valtakunnan aikaan ja kuuluivat näin sukupolveen, johon natsien mielipiteenmuokkaus kaikkien historioitsijoiden yksimielisen käsityksen mukaan kohdistui voimakkaimmin. Miljoonat aikuiset, jotka olivat natsien tullessa valtaan yli 30-vuotiaita, olivat löytäneet arvonsa ja näkemyksensä kauan ennen kolmannen valtakunnan syntyä, eivätkä he luopuneet niistä kevyesti. Weimarin Saksan viimeisissä täysin vapaissa vaaleissa marraskuussa 1932 sosiaalidemokraatit ja kommunistit saivat yhteensä 13,1 miljoonaa ääntä natsien 11,7 miljoonaa vastaan. Vielä maaliskuussa 1933, kun kilpailevia puolueita kiellettiin kampanjoimasta ja lähes kaikki aktiiviset kommunistit oli pidätetty tai karkotettu maasta, natsit onnistuivat saamaan äänistä vain noin 44 %.

Vaalipelottelua

Seuraavissa vaaleissa ja kansanäänestyksissä 1933–1939 Hitlerin ja hänen politiikkansa saavuttama 95–99 % ääniosuus oli seurausta äänestäjien valtaisasta pelottelusta. Iskujoukkojen joukkiot häälyivät uhkaavina vieressä, kun ihmisille ojennettiin äänestyslipukkeita, joihin oli jo merkattu ” kyllä”. Salaisessa äänestyksessä tarvittaviin lain edellyttämiin äänestyskoppeihin oli kiinnitetty kylttejä, joissa sanottiin: ”Vain petturit astuvat tänne.” Hallinnon vastustajia pidätettiin ennen vaaleja, ja heidät vapautettiin vasta niiden jälkeen, ja merkityt äänestyslipukkeet varmistivat, että hallintoa vastaan äänestäneet pidätettiin, hakattiin tai

Ne, jotka äänestivät hallintoa vastaan, pidätettiin, hakattiin tai pantiin jopa mielisairaaloihin.

Yksi tutkimus väittää, että Hitler oli niin suosittu, että uhkailua ja terroria tarvittiin harvoin lujittamaan uskollisuutta.

pantiin jopa mielisairaaloihin; näillä hyvin julkisiksi tehdyillä pakkokeinoilla estettiin muita noudattamasta esimerkkiä. Niin kokonaisvaltaista vaalien väärentäminen oli, että joillakin alueilla ” kyllä”-äänien määrä ylitti äänestäjien lukumäärän. Gellately on silti kuvannut näitä tekaistuja tuloksia ” huomattavaksi” todisteeksi ”yleisön tuesta” natsihallinnolle, ja yksi saksalaistutkija on väittänyt epäuskottavasti, ettei mitään ”manipulointijärjestelmää” ollut yksissäkään aikakauden vaaleissa tai kansanäänestyksessä.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että sellaisissa äänestyksissä kuin kansanäänestys Itävallan liittämisestä Saksaan vuonna 1938 hallinto ei olisi saanut enemmistöä, jos vapaa oppositio ja vastakampanjointi olisi sallittu. Se yksi asia, jossa saksalaisten enemmistö luultavasti tuki Hitleriä 1930-luvulla, oli saksalaisten kansallisylpeyden ja voiman uudelleenherätys, joskin aikalaisraportit viittaavat vahvasti siihen, että he tekivät niin vain, jos se oli selkeästi mahdollista tehdä ilman eurooppalaista suursotaa. Silti tässäkin toinen Johnsonin ja Reubandin kiehtovan tutkimuksen rajoituksista nousee näkyviin. Sillä kun heidän haastattelemansa ihmiset sanoivat pitäneensä natseista eniten, koska he olivat uskoneet näiden väitteisiin työttömyyden lopettamisesta ja vähenty- neestä rikollisuudesta, he eivät lainkaan maininneet hallinnon ulkopoliittisia menestyksiä; saksalaiset eivät vuonna 1990 selvästi enää pitäneet sellaisia voittoja tärkeinä, tai olivat ehkä alkaneet hävetä innostustaan niitä kohtaan.

Ja entä Gestapo? Heidän kuvaamisensa pelkiksi paperinpyörittäjiksi, jotka käsittelivät kansalaisten ilmiantoja, on yhden saksalaishistorioitsijan sanoin trivialisointia, sillä todisteita heidän väkivaltaisista ja joskus kuolemaan johtavista epäiltyjen kuulustelumenetelmistään on runsaasti. Toiset ovat väittäneet, että ilmiannoille, niin järkyttäviä ja merkittäviä kuin ne olivatkin, ei pitäisi panna liikaa painoa. Ne olivat poikkeus, eivät sääntö, valtaväestön enemmistön keskuudessa. Esimerkiksi 176 000 asukkaan Lippen alueella oli vain 292 viranomaisille lähetettyä ilmiantoa 1933–1945; joskus niitä tuli vuodessa vain muutama. Opposition ja vastarinnan kitkemiseksi oli monia muita keinoja, Gestapon toteuttamista epäiltyjen kuulusteluista ja kidutuksista nimien paljastamiseksi puoluevirkailijoiden havaintoihin uhmakkaista eleistä, kuten Hitler-tervehdyksen laiminlyönti. Mikä tärkeintä, ilmiannothan olisivat olleet tarkoituksettomia, jos Gestapo ei olisi aktiivisesti etsinyt poikkeavuuksia ja vastarintaa. Ihmiset eivät valvoneet toisiaan; valvontaa harjoitti Gestapo.

Tarkkailuyhteiskunta

Gestapo oli silti vain pieni, joskin keskeinen osa laajempaa valvonnan ja hallinnan verkostoa. Kansalaiset olivat kaikkialla tekemisissä viranomaisten kanssa, joiden tehtävä oli ilmoittaa pienimmästäkin poikkeamasta normissa, olivatpa he postitai puoluevirkailijoita, Hitlerjugedin jäseniä, verovirkailijoita, terveydenhoidon työntekijöitä, rautateiden lipunmyyjiä,

Kansalaiset olivat kaikkialla tekemisissä viranomaisten kanssa, joiden tehtävä oli ilmoittaa pienimmästäkin poikkeamasta normista.