Miksi natsit taistelivat kuolemaan asti?

Ian Kershaw kysyy, miksi monet saksalaiset taistelivat sodan loppuvaiheissa katkeraan loppuun asti.

Huhtikuun 18. päivänä 1945 19-vuotias teologian opiskelija Robert Limpert päätti tehdä jotakin estääkseen eteläsaksalaisen kuvankauniin Ansbachin kaupungin järjettömän tuhon. Hän oli jo ottanut suuria riskejä levittämällä pamfletteja, joissa vedottiin kaupunkia antautumaan taistelutta. Nyt hän meni pitemmälle ja katkaisi kaupungin ulkopuolella olleen Wehrmachtin yksikön puhelinjohdot, mutta samalla kaksi Hitlerjugendin poikaa huomasi hänet. Paikallispoliisin pidätyksen jälkeen hänet vietiin alueen komendantin eteen, Luftwaffen everstin, jolla oli tohtorintutkinto fysiikassa – ja joka oli fanaattinen natsi. Komendantti pystytti välittömästi kolmen miehen tuomioistuimen, joka ei vitkastellut tuomita Limperiä kuolemaan.

Kun hirttosilmukkaa laskettiin hänen kaulansa ympärille kaupungintalon pihalla, nuorimies pyristeli vapaaksi, mutta hänet saatiin kiinni sadan metrin päässä, häntä potkittiin ja kiskottiin hiuksista ja raahattiin sitten takaisin teloituspaikalle. Kukaan katselemaan kerääntyneestä pienestä joukosta ei tehnyt elettäkään auttaakseen häntä. Seurasi uusia tuskan hetkiä, kun köysi katkesi, mutta lopulta Limpert nostettiin kuolemaansa. Komendantti sanoi, että ruumis oli jätettävä roikkumaan, kunnes ”se alkaa haista”. Sitten hän pakeni kaupungista takavarikoidulla polkupyörällä. Neljä tuntia myöhemmin amerikkalaiset marssivat Ansbachiin laukaustakaan ampumatta ja laskivat Robert Limpertin ruumiin alas.

Limpertin tragedia ei ollut vain kaupungin natsikomendantin silmitöntä fanaattisuutta. Paikallinen poliisi ja siviilihallinto tekivät oman osuutensa, valitsivat tehdä sen, minkä katsoivat velvollisuudekseen, vaikka he tiesivät amerikkalaisten miehityksen olevan vain tuntien kysymys. Siviilit eivät osoittaneet Limpertille myötätuntoa. Monissa muissakin paikoissa, joissa useimmat ihmiset halusivat epätoivoisesti välttää turhaa tuhoa natsihallinnon niin ilmeisinä viimeisinä päivinä, oli joitakin, jotka olivat nytkin valmiita tukemaan natsien todellisen tai kuvitellun vastustuksen tukahduttamista. Samanlaisia kauhutarinoita kirjattiin lukuisista saksalaiskaupungeista natsihallinnon viimeisinä viikkoina.

Kiihtyvän sotilaallisen romahduksen keskellä alueilla, joita vihollinen ei vielä ollut miehittänyt, hallinto oli yhä jollakin tapaa toimintakykyinen vielä huhtikuussa 1945. Valtakunta oli nyt kutistunut pieneksi kaistaleeksi maata. Viestintä- ja kuljetus- verkostot olivat luhistumispisteessä, miljoonat olivat ilman kaasua, sähköä ja vettä. Mutta maa ei vajonnut anarkiaan.

Valtion byrokratia toimi, joskin valtavien vaikeuksien edessä. Palkat maksettiin huhtikuussa 1945. Johtava akateeminen elin myönsi edelleen apurahoja ulkomaisille opiskelijoille, mitä pidettiin vieläkin sijoituksena Saksan vaikutusvaltaan ”uudessa Euroopassa”. Sanomalehtiä ilmestyi yhä, joskin kooltaan ja levikiltään huomattavasti kutistuneina. Improvisoituja yrityksiä jakaa postia tehtiin.

Jopa jonkin verran eskapistista viihdettä järjestettiin. Berliinin filharmonikot pitivät viimeisen konserttinsa 12. huhtikuuta, neljä päivää ennen kuin Neuvostoliiton hyökkäys kaupunkiin alkoi. Stuttgartin asukkaat saattoivat sulkea pois traumansa tunniksi tai pariksi ja katsoa elokuvateattereissa musikaalikomediaa Unelmieni nainen vain päiviä ennen kaupungin antautumista 22. huhtikuuta. Sodan viimeinen jalkapallo-ottelu järjestettiin 23. huhtikuuta, kun Bayern München voitti paikalliskilpailijansa, TSV 1860 Münchenin, 3–2. Se tuskin oli valioluokan tasoa, mutta oli merkittävää, että jalkapalloa ylipäätään pelattiin vain viikkoa ennen Hitlerin itsemurhaa.

Luhistumisen merkit

Kaiken keskellä Wehrmacht taisteli yhä. Tappiot olivat huikeat. Noin 300 000– 400 000 saksalaista sotilasta kuoli joka kuukausi sodan lopun lähestyessä. Mutta laajaa kapinointia ei esiintynyt, kuten 1918. Useimmat sotilaat kaipasivat nyt siviiliväestön tavoin sodan loppumista. Romahduksen merkit olivat selvät. Tuhannet sotilaat karkasivat, vaikka rangaistukset olivat drakonisen ankaria, mikäli heidät saatiin kiinni. He olivat kuitenkin pieni vähemmistö. Wehrmacht toimi yhä. Jos se ei olisi, hallinto olisi romahtanut. Mutta kenraalit jakoivat yhä käskyjään, miten toivottomaksi tilanne kävikin. Ja käskyjä noudatettiin.

Lopputulos oli ollut selvä aina kesästä 1944 lähtien, jolloin länsiliittoutuneet olivat nousseet maihin Normandiassa ja puna-armeija edennyt Puolaan. Mutta Saksan johto, ei vain Hitler, piti kiinni uskostaan, että jos luvassa ei ollut suoranaista voittoa, sodalla voitiin silti yhä saavuttaa jotakin. Uusia, tuhoisia aseita oli tulossa, uskottiin. Jos viholliselle pystyttäisiin aiheuttamaan kammottavia tappioita, ajateltiin, länsivaltojen ja Neuvostoliiton epäpyhä allianssi hajoaisi. Liittoutuneet voitaisiin sitten pakottaa neuvottelemaan, ja osa Saksan alueesta jäisi koskemattomaksi.

Monet Saksan johtajista luopuivat tällaisista harhakuvitelmista vain hyvin

Taistelu lopulliseen häviöön jo menetetyssä sodassa on harvinaista. Lähes kaikki nykyhistorian sodat ovat päättyneet jonkinlaiseen neuvotteluratkaisuun.

hitaasti ja vastahakoisesti. Vasta Saksan viimeisen suurhyökkäyksen Ardenneilla romahdettua nopeasti ja puna-armeijan aloitettua sitäkin tuhoisamman hyökkäyksensä tammikuussa 1945 oli selvää, että sota oli auttamattomasti hävitty. Kun länsiliittoutuneet sitten maaliskuussa ylittivät Reinin, eteneminen kohti valtakunnan sydänmaita kävi nopeasti. Idässä puna-armeija oli valmis viimeiseen hyökkäykseen Berliiniin. Sodan jatkamiselle ei ollut mitään järkevää syytä. Mutta Wehrmacht jatkoi taistelua.

Taistelu lopulliseen häviöön selvästi jo menetetyssä sodassa on harvinaista. Lähes kaikki nykyhistorian sodat, kuten ensimmäinen maailmansota, ovat päättyneet jonkinlaiseen neuvotteluratkaisuun.

Autoritäärisetkään hallinnot, joiden nähdään selvästi lähestyvän tien päätä, eivät yleensä pysy pystyssä täydelliseen tuhoon asti. Yleensä ne kaadetaan sitä ennen, joko vallankumouksessa tai, useammin, hallitsevan eliitin sisäisessä kaappauksessa. Mutta Natsi-saksa ei suostunut antautumaan. Miksi?

Usein väitetään, että liittoutuneiden Casablancassa tammikuussa 1943 esittämä vaatimus ”ehdottomasta antautumisesta” sulki pois kaikki mahdollisuudet Saksan antautumisesta. Se ainakin toimi propagandan hyväksi, ja hallinto käytti sitä hyväkseen oikeuttaakseen taistelun loppuun asti. Mutta se ei poistanut odotuksia rauhanneuvotteluista. Useimmat natsijohtajat ehdottivat jossakin vaiheessa yhteydenottoa länsiliittoutuneisiin tai edes neuvostoliittolaisiin tien löytämiseksi pois odottavasta tuhosta. Mutta Hitler kieltäytyi jyrkästi harkitsemasta neuvotteluja muusta kuin voima-asemasta – tämän mahdollisuus väheni päivä päivältä. Pitäisikö meidän siis etsiä syitä sen kauempaa kuin Hitleristä itsestään, yksinvaltiaasta johtajasta, joka oli valmis viemään maansa kuiluun mieluummin kuin kohtasi uuden sellaisen ”pelkurimaisen” antautumisen, kuten hän sen näki, kuin marraskuussa 1918?

Hitlerin peräänantamattomuus oli selvästi ratkaisevan tärkeää. Ja koska hänellä ei olisi tulevaisuutta minkään neuvotellun rauhan jälkeen, valtaan tarrautuminen oli hänelle helppoa. Hän tiesi, että sen oli päätyttävä itsemurhaan. Mutta miten hän saattoi jatkaa niin turmiollisen vallan harjoittamista, kun kaikki tiesivät hänen päiviensä olevan luettu? Miksei tehty uutta yritystä tappaa hänet, poistaa hänet tai edes haastaa hänet täydellisen tuhon vaihtoehdolla? Vastaus löytyy kauempaa kuin diktaattorista itsestään; natsihallinnon rakenteista ja niitä pönkittävästä mielenmaisemasta.

Suuren osa vastauksesta muodostaa varmasti kauhu. Pelko on järkeenkäyvä reaktio terrorisoivaan ja pelottavaan hallintoon. Hallintoon sisäänrakennettu terrori räjähti helmikuusta 1945 alkaen rajattomaksi raivonpurkaukseksi kaikkia niitä kohtaan, jotka joutuivat sen tielle. Rajoittamaton valmius äärimmäiseen väkivaltaan jopa omia kansalaisia kohtaan eliminoi mahdollisuudet vallankumoukseen alhaalta päin, kuten 1918 oli tapahtunut.

Saksan väestö oli 1945 peloteltu, uuvuksissa ja alistunut, muttei kapinallista. Terrorin koneisto toimi yhä. Noin 15 000 saksalaista sotilasta teloitettiin karkuruudesta (ensimmäisessä maailmansodassa vain 18), ja luku kasvoi jyrkästi sodan lähestyessä loppuaan. Kiertävät kenttäoikeudet sirottelivat umpimähkäisiä kuolemantuomioita, myös siviileille. Pelkkä tappiomielialainen kommentti saattoi tuottaa nopean ja väkivaltaisen koston.

Sadat saksalaiset päätyivät mielivaltaisen väkivallan uhreiksi natsien hallinnon viimeisinä viikkoina, kun paikallistason puolue-edustajat varmistivat viimeisenä vallantekonaan, etteivät heidän pitkäaikaiset vastustajansa eläisi nauttiakseen heidän tappiostaan. Nyt, kuten aikaisemminkin, pahimman väkivallan kohteiksi päätyivät rotu- ja poliittisiksi vihollisiksi luokitellut. Vierastyöläiset ja vangit nähtiin turvallisuusuhkina ja surmattiin armotta. Keskitysleirien vangit, monet heistä juutalaisia, olivat täysin vartijoidensa oikkujen armoilla päämäärättömillä, valtaväestön silmien alla tehdyillä ” kuolemanmarsseilla” vartijoiden lähettäessä heitä matkaan seurauksia ajattelematta. Noin 250 000 ihmisen uskotaan menehtyneen näillä marsseilla. Useimmat saksalaiset seurasivat passiivisina, joko myötätunnon puutteesta tai seurausten pelosta, joita auttamisyrityksistä voisi koitua.

Laajaa inhoa

Terrori ei kuitenkaan ole koko selitys, miksi Saksa jatkoi sotaa. Lukemattomia pikkuvirkamiehiä, jotka jatkoivat hallinnon palvelemista, ei ollut peloteltu. Ei sotilasjohtajia liioin. Kenraaleja erotettiin kyllä usein, mutta heitä ei teloitettu (paitsi Stauffenbergin vallankaappausyritykseen 1944 osallistuneet).

Konsensus hallinnon takana ei kuitenkaan, kuten on usein väitetty, kestänyt loppuun asti. Lukemattomat sisäiset raportit kertovat laajalle levinneestä inhosta puoluetta kohtaan ja jopa uskon Hitleriin romahtamisesta kauan ennen sodan loppua. Mutta ristiriita on ilmeinen. Vaikka saksalaiset toivoivat hartaasti sodan loppumista, harva halusi kokea ulkovaltojen miehitystä, kaikkein vähiten pelätyiltä venäläisiltä. Taistellessaan viimeisin voimin torjuakseen vihollisen saksalaiset, miten paljon he hallintoaan vihasivatkin, itse asiassa auttoivat sitä jatkamaan toimintaansa.

Idän kammottava sota loi eräänlaista negatiivista yhdentymistä niin sotilaiden kuin siviilien keskuudessa. Perusteltu kauhu päätymisestä neuvostoliittolaisten käsiin sai sotilaat taistelemaan epätoivon vimmalla; nyt harvemmin natsivakaumusten vuoksi, vaan perheiden, tovereiden ja viime kädessä oman henkiinjäämisen.

Vaihtoehtoa ei joka tapauksessa ollut. Sotilailla ei heidän yksilöllisistä tunteistaan ja motiiveistaan riippumatta ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin totella upseeriensa käskyjä tai tulla teloitetuksi karkuruudesta. Kauhistuneet siviilit pakenivat missä voivat, tai valmistautuivat pahimpaan. Itsemurhaluvut nousivat pilviin, varsinkin Saksan itäosissa. Noin 20 % naisista arvioidaan tulleen raiskatuksi puna-armeijan sotilaiden vastatessa parhaansa mukaan natsipropagandan heistä luomaa kuvaa.

Lännessä samanlaista pelkoa ei ollut. Tappiomieliala oli yleistä, mutta Wehrmacht jatkoi täälläkin taistelua syvän sotaväsymyksen ilmeisistä merkeistä huolimatta. Saksassa oli halua estää maata päätymästä ulkovaltojen miehittämäksi – ja pieni joukko fanaattisia natseja varsinkin Waffen-ss:ssä – mutta taistelemisesta oli tullut päämäärä itsessään.

Puolue ja sen lukemattomat kaikki organisoivat elimet vallanneet apulaiset alistivat, johdattivat ja rajoittivat saksalaisia sodan viimeisinä kuukausina enemmän kuin koskaan. Gauleitereilla – kovapintaisilla natsien aluepäälliköillä, jotka olivat polttaneet siltansa yhdessä hallinnon kanssa – oli laajat valtuudet organisoida kaikki alueensa siviilipuolustus, ja he ja heidän alaisensa piiri- ja paikallistasolla pitivät järjestystä raa'asti yllä.

Paikalliset sotilaskomentajat ja puoluevirkailijat ottivat asiat yhä enemmän omiin käsiinsä. Antautuiko kaupunki tai kylä taistelutta, vai tuhottiinko se lähes maan tasalle hyödyttömän viime hetken uhmakkuuden vuoksi, oli kiinni paikallistason päättäjistä. Tappiomielialan lietsojiin kohdistettiin karmivaa uhkaa, mutta harva halusi päättää elämänsä hyödyttömän ”sankaruuden” vuoksi tai nähdä kotinsa ja työpaikkansa tuhoutuvan vailla mieltä. Moni pormestari ja puoluevirkailijakin uhmasi, usein kaupungin kunnioitettujen ”arvohenkilöiden” ryhmien esimerkin mukaisesti, käskyä jatkaa taistelua, vaikka se saattoi johtaa väkivaltaisiin kostotoimiin, jos paikallistason viimeiset epätoivoiset – yleensä puoluefanaatikkoja tai Ss-yksiköitä, joilla ei ollut mitään menetettävää – saivat yliotteen.

Miksei hallintoa yritetty kaataa uudelleen ylhäältä päin heinäkuun 1944 epäonnistuneen suunnitelman jälkeen? Ratkaisevaa oli vallan rakenteiden radikalisoituminen sen jälkeen. Hitlerin alapuolella Saksaa johti viimeisinä kuukausina neljä natsien suurta hahmoa; kolme heistä oli brutaaleja fanaatikkoja, neljäs vallanhimoinen organisatorinen nero.

Sodan loppuvaiheissa kuoli joka kuukausi 300 000–400 000 saksalaissotilasta.

Martin Bormann, Hitlerin sihteeri ja puoluehallinnon päällikkö, ulotti puolueen valvovan käden lähes kaikille arkielämän alueille. Joseph Goebbels yhdisti propagandan ja miesvoiman mobilisoinnin avainalueet. Wehrmachtin valtavia tappioita ei olisi pystytty korvaamaan ilman miljoonia miehiä, jotka hän haali kokoon vuoden 1944 loppuun mennessä. Heinrich Himmler, SS:N ja valtakunnan valtavan turvallisuuskoneiston päällikkö, tunkeutui nyt Wehrmachtiinkin, kasvatti valtaansa ottamalla komentoonsa täydennysarmeijan, jonka päämajassa heinäkuun 1944 vallankaappausyritys oli suunniteltu.

Tetrarkian viimeisenä muttei vähäisimpänä Albert Speer, teollisuudesta vastaava varusteluministeri, sai aikaan organisatorisia ihmeitä varmistaessaan, että joukoilla oli yhä aseita, joilla taistella. Jos Speer olisi ollut vähemmän ahkera, Saksa ei olisi kestänyt läheskään niin pitkään.

Ratkaisevaa oli, että hallintokin saattoi luottaa sotilasjohdon tukeen. Korkeimmalla huipulla sotamarsalkka Keitel ja kenraali Jodl, Wehrmachtin korkeimman johdon keskeiset henkilöt, pysyivät äärimmäisen uskollisina Hitlerille. Epäonnistuneen salamurhajuonen jälkeen natsien läsnäoloa armeijassa lisättiin. Monet keskijohdon upseerit olivat nielleet natsien opinkappaleet Hitlerjugendissa ja olivat nyt kaksin verroin innokkaita osoittamaan uskollisuuttaan. Niin ikään komentavien kenraalien riveissä oli jäljellä enää lojalisteja. Vain harvat olivat täysiverisiä natseja, mutta heidän nationalistiset mielialansa sulautuivat helposti natsien oppeihin.

Joillakin kenraaleilla oli ankaria erimielisyyksiä Hitlerin kanssa, ja heidät erotettiin. Mutta vaikka he eivät olleet samaa mieltä Hitlerin taktiikoista, he eivät epäilleet hänen oikeuttaan laatia niitä. Keskenään jakautuneina heidän mielenlaatunsa sen enempää kuin organisoituneisuutensa eivät riittäneet Hitlerin haastamiseen. Jotkut, heistä huomattavimpana äärimmäisen raaka sotamarsalkka Schörner, pysyivät Hitlerin fanaattisina tukijoina.

Nekään, jotka olivat mielessään katkaisseet välinsä Hitleriin, eivät voineet pitää tärkeimpänä velvollisuutenaan muuta kuin kaikkensa antamista valtakunnan puolustamiseksi. Esimerkiksi kenraalieversti Heinrici tunsi saadessaan eteensä yhä mahdottomampia käskyjä Berliinin puolustamiseksi, että niiden noudattamatta jättäminen olisi maanpetos. Vielä huhtikuun lopulla 1945 sotamarsalkka Kesselring torjui ehdotukset antautumisesta Italiassa niin kauan kuin Hitler oli yhä elossa.

Hitlerin ote valtaeliittiin – hupenevalla

Vaikka saksalaiset toivoivat hartaasti sodan loppumista, harvat halusivat kokea ulkovaltojen miehityksen, kaikkein vähiten venäläisiltä.

alueella, jossa hänen valtansa vielä päti – säilyi loppuun asti. Se johtui osittain hänen hallitsevasta persoonallisuudestaan ja häikäilemättömän periksiantamattomasta päättäväisyydestään jatkaa taistelua, vaikka Saksan kansa tuhoutuisi sen aikana. Mutta kyse ei ollut vain persoonallisuudesta. Hitlerin vastustaminen organisoidussa elimessä, poliittisessa tai sotilaallisessa, oli mahdotonta. Mussolinin heinäkuussa 1943 kaataneelle Fasistien suurelle neuvostolle ei ollut vastinetta Hitlerin Saksassa. Ei ollut hallitusta, senaattia, politbyroota tai sotilasneuvostoa, joka voisi haastaa Hitlerin. Eikä vaihtoehtoista lojaalisuuden lähdettä ollut. Hitlerin suosio oli ollut laskussa pitkään. Mutta vaikutusvallan sirpaloituneet rakenteet, kaikki Hitleristä riippuvaisia, pysyivät loppuun asti.

Heti Hitlerin tehtyä itsemurhan bunkkerissaan 30. huhtikuuta 1945 hänen valittu seuraajansa, suuramiraali Dönitz – siihen asti superfanaattisen taipumaton viimeiseen asti taistelemisen puolestapuhuja – ymmärsi välttämättömäksi taipua realiteetteihin ja pyrkiä neuvotteluratkaisuun. Koko jäljellä oleva poliittinen ja sotilaallinen koneisto noudatti esimerkkiä välittömästi. Tämä äkkikäännös on selkein osoitus siitä, miten suuri osa Saksan marssista kohti täydellistä tappiota ja tuhoa oli seurausta ei vain Hitleristä itsestään, vaan hänen hallintonsa luonteesta ja mielenlaadusta, joka oli kannatellut hänen karismaattista ylivaltaansa.

Hallitsevalla eliitillä ei loppujen lopuksi ollut sen enempää kollektiivista tahtoa kuin vallankäytön mekanismejakaan estää Hitleriä viemästä Saksaa täydelliseen tuhoon. Se oli ratkaisevaa.

Sir Ian Kershaw on Hitlerin ja 1900-luvun Saksan johtava asiantuntija ja modernin historian emeritusprofessori Sheffieldin yliopistossa.

AIHEESTA LISÄÄ KIRJAT

E The End: Hitler’s Germany, 1944– 45, Sir Ian Kershaw (Penguin, 2012). E Armageddon: The Battle for Germany 1944– 45, Max Hastings (Pan, 2015).

Vielä huhtikuun lopulla sotamarsalkka Kesselring torjui ehdotukset antautumisesta niin kauan kuin Hitler oli yhä elossa.

Uhmakas ele Saksalaiset joukot tervehtivät Hitleriä maaliskuussa 1945. Tämä oli Saksan johtajan viimeinen vierailu etulinjassa – hän teki itsemurhan huhtikuun lopussa.

Vastustamaton eteneminen Amerikkalaisjoukkoja sillalla Remagenissa Bonnin lähellä, 22. maaliskuuta 1945. Liittoutuneiden Reinin ylitys teki Saksan tappiosta lännessä lähes päätetyn asian. Natsit jatkoivat taistelua silti.

Natsien valtava imperiumi oli toukokuussa 1945 kutistunut muutamaksi pieneksi maakaistaleeksi. Saksan kenraalit jakoivat yhä käskyjään – ja useimmat sotilaat noudattivat niitä.

Pakoon Nainen pakenee saksalaista kaupunkia ravisuttavia räjähdyksiä vuonna 1945. Monet kaupungit tuhottiin maan tasalle viime hetken uhmakkuudenosoituksissa.

Pakkomarssi Dachaun keskitysleirin vankeja kulkee Starnbergin läpi Etelä- Saksassa, 1945. Noin 250 000 ihmisen arvellaan kuolleen tällaisilla ”kuolemanmarsseilla”.

Vihdoinkin antautuminen Kenraali Jodl (kesk.) allekirjoittaa ehdottoman antautumisen Rheimsissä, 7. toukokuuta 1945. Natsien valtaeliitti sai vasta Hitlerin kuoltua etsityksi neuvotteluratkaisua vihollisuuksien lopettamiseksi.